Aprillipäivä meni enkä jaksanut juksata ketään. Somessa oli pakko välillä miettiä, onko jokin uutinen aito vain pelkkää aprillipilaa. Tekoälyn enemmän ja vähemmän surkeat tuotokset ja jos jonkinlainen humpuuki ja ties minkä alan tietäjät ovat jo niin peruskauraa, että mikä tahansa päivä tarjoaa nykyään omat aprillipilansa. Yritän siis itse edes pysyä asiassa.

Menneellä viikolla koin taas huikeita kulttuurielämyksiä. Sunnuntaina kävimme ystävän kanssa Ateneumissa katsomassa Eero Nelimarkan näyttelyn. Se oli laaja, monipuolinen ja upeasti kuratoitu näyttely, jossa sai huokaista monta kertaa syvään. Minulle taide on parhaimmillaan sitä, kun saan ihailla jonkun uskomatonta lahjakkuutta ja siveltimen, palettiveitsen tai kynän vetoja, joista muodostuu toisinaan jopa valokuvaa muistuttava teos tai joista syntyy tunnelma, johon tahtoisin astua, koska se on niin levollinen, raikas tai houkutteleva.

Lakeus ja taustalla näkyvä Seinäjoen Lakeuden Risti olivat Eero Nelimarkan näyttelyn pysäyttävintä antia. Mutta valokuva on teoksesta vain varjo. Taulu on nähtävä tilassa.

Pohjalaista kotiseuturakkauttako?

Nelimarkka oli syntyjään pohjalainen, kuten minäkin. En tiedä, johtuuko kotiseuturakkaudesta, mutta suurimman vau-efektin koin erään suuren taulun edessä. Siinä oli kuvattuna pohjalainen lakeus sinne tänne ripoteltuine latoineen ja taustalla näkyi Seinäjoki, jonka tunnisti ennen kaikkea Lakeuden Ristin korkeasta tornista. Seinäjokea en voi parhaalla tahdollanikaan kutsua kauniiksi kaupungiksi, mutta Nelimarkan Seinäjoki-aiheinen taulu salpasi hengen.

Jouduin kuitenkin huomaamaan kyseisen taulun osalta, että (valo)kuva voi kertoa tuhat sanaa, mutta ei se vastaa aitoa kokemusta ja tunnetta taulun edessä. Samoin kävi Johanneksen kirkkoa hämyssä kuvanneelle taululle. Se puhutteli Ateneumin seinällä, mutta jäi harmaaksi ja vähän mitään sanomattomaksi valokuvassa.

Nelimarkan Johanneksenkirkko hämyssä oli Ateneumin seinällä upea, mutta jää valokuvassa vähän vaisuksi. Käy katsomassa paikan päällä!

Alkuviikosta pääsin anopin kanssa katsomaan Red Nose Companyn esitystä Aleksis Kivestä, palvelutaloversiona. Olen nähnyt pidemmän version ystäväni kanssa parisen vuotta sitten Kansallisteatterissa, ja se oli parasta näkemääni teatteria pitkään aikaan. Tärkeintä tällä viikolla oli kuitenkin tuoda anopille vähän virkistystä uusissa olosuhteissa.

Red Nose Companyn Aleksis Kivi on pienin elkein toteutettua kahden miehen teatteria.

Esitys oli hyvä ja peittosi mennen tullen vaikkapa jokin aika sitten Ryhmäteatterissa näkemäni Pentti Saarikoskesta kertovan näytelmän The Poet of Finland. Ymmärrän, että alkoholi hallitsi Saarikosken ja hänen lähipiirinsä elämää, mutta sitä örvellystä en olisi millään jaksanut katsoa kahta tuntia. Viesti olisi mennyt perille vähän vähemmälläkin osoittelulla. Hänen elämässään olisi kenties ollut muutakin merkittävää, jonka olisi voinut nostaa teatterin lavalle.

Kiirastorstain ehtoollisella Tuomiokirkossa.

Kiirastorstaina tykkään käydä ehtoollisella. Onneksi Tuomiokirkossa oli päivätilaisuus, illalla tulee vieraita juuri niihin aikoihin, kun useimmissa kirkoissa on kiirastorstain ehtoollinen. Edellisestä ehtoolliskerrasta on ehtinyt kohdallani kulua liian pitkä aika. Tuntui hyvältä pysähtyä yhteysaterialle, vaikka vierastankin luterilaisen messun jäykkyyttä ja kaavamaisuutta. Mutta ehtoollinen on yhteysateria ei vain Jeesuksen, vaan myös muiden kristittyjen kanssa. Siksi puitteet eivät ole oleelliset, vaan itse asia. Yhteys syntyy vain yhteydestä.