Paluu kotiin Pohjanmaalle
Paluu kotiin Pohjanmaalle on totta. Kello ei ole seitsemääkään aamulla. Istun uuden kotini keittiönpöydän ääressä ja katselen ympärilleni. On hiljaista. Hiirenhiljaista. Juuri sitä, mitä olen kaivannut ja rukoillut.
Ystävä nukkuu vierashuoneessa. Hän on ollut mukana perjantaista lähtien. Kivunnut ensin Helsingissä portaita ylös ja alas kolmanteen kerrokseen, kantanut tavaroitani, antanut sitä, mitä vain ystävä voi antaa – aikaansa, apuaan, rohkaisuaan, saunan löylyt ja maukasta keittoa. Hän ja hänen poikansa, irakilainen ystäväni ja hänen ystävänsä, oma poika ja hänen ystävänsä. Kokonainen ystävien ketju.
Koskettava kotiinpaluu
Jo tämä hyväsydäminen apurijoukko sekä kotirapun iäkkäimmät naapurit, jotka tulivat halaamaan hyvästiksi ja muistelivat lämpimästi naapuruuttamme, oli enemmän kuin olisin osannut pyytää. Mutta se vastaanotto, jonka sain, kun saavuin Pohjanmaalle, vanhalle kotiseudulle, ylitti kaikki odotukset. Se oli niin käsittämättömän hienoa ja koskettavaa.
Uuden kodin keittiön pöydällä odotti maljakossa tuore kukkakimppu: Lahja sinulle, seinänaapuri, luki kortissa. Vastassa oli perhettä ja sukua, nuoruuden ystävä, halauksia ja rutistuksia, lihaksia lämpimänä kantohommiin, työkaluja valmiina asennuksiin – ja asunto, joka on täydellisempi juuri tähän hetkeen kuin olin osannut toivoa.
Tervetulokukat odottivat kotiinpalaajaa, ja illalla kalusteet olivat jo uudessa kodissa paikoillaan.
Reilussa puolessa tunnissa pihaan ajaneen muuttoauton kuorma oli purettu. Ehdin vain sanoa ”tuonne, vasempaan makkariin, keittiöön, tähän, vaatehuoneeseen, laita-johonkin-en-muista-mihin-se-kuuluu”, ja muuttofirman muuttaja (kuten Aamulehti tätä naispuolista muuttomiestä luultavimmin kutsuisi!) sai kaasutella kotiinsa kirjoittelemaan laskua.
Auttavat kädet liikuttivat
Flunssaisena, henkisesti ja fyysisesti uuvahtaneena olisin siinä vaiheessa mieluiten istahtanut banaanilaatikoiden taakse piilotetulle sohvalleni ja antanut ylikuormitettujen aivojeni levähtää. Mutta suku ja ystävät päättivät toisin – ja hyvä niin! He olivat kaurapuuronsa syöneet, ja alkoi tapahtua.
Illansuussa sängyt oli kasattu, petivaatteet tomutettu, valaisimet ja pesukone kiinnitetty, keittiön kaapit järjestetty, olohuone sisustettu (no, vähän jäi fiilattavaa), osa vaatteista ripustettu ja kaupassa käyty. Pyörin kaiken keskellä kuin keilanukke: katselin vain ja ihastelin huokaillen, miten kaikki valmistui. Kun koko ajan meinasi uudelleen ja uudelleen liikutuksesta itkettää, piti muistuttaa itseään eräästä pohjalaisen Pesärikko-trilogian repliikistä: ”Hillitte ittes!”
En hillinnyt. Vuodatin salaa ja vuodatin näkyvästi. Annoin itseni pudota siihen pumpuliin ja huolenpitoon, johon minut käärittiin. Eri vaiheissa elämääni olen ollut yksin vastuussa monista asioista, joita en olisi millään jaksanut kantaa. Viime aikoina en ole ollut. Niin moni on minua kantanut – ja miten kevyt ja hyvä siinä onkaan olla! Kotona.
