Isänpäivänä kaikki on anteeksi annettu

Siitä on toistakymmentä vuotta aikaa, kun isä viimeksi kävi kylässä. Kahdessa viimeisimmässä Helsingin kodissani hän ei käynyt kertaakaan. Enää vuosiin hän ei ole ollut siinä kunnossa, että olisi voinut matkustaa pitkän matkan. Ja kun hän vielä oli siinä kunnossa, hän valitsi tehdä mieluummin jotain muuta.

Maailman paras isä?

Joskus kauan sitten piti käydä läpi suru ja hyväksyä, ettei isä ollut mukana lasten kastejuhlissa tai synttäreillä. Tai ettei hän koskaan kysynyt, miten sinulla menee. Meni vuosia, ettei hän tiennyt elämäni käänteistä juuri mitään.

Olen seisonut monen isänpäivän alla
korttihyllyn edessä ristiriitaisin tuntein.

Isä ei varsinaisesti ole ollut isä, johon olisi voinut turvata, kun olen tarvinnut apua. Turvallisuuden tunne on pitänyt etsiä muualta. Sen vuoksi olen seisonut monen isänpäivän alla korttihyllyn edessä ristiriitaisin tuntein enkä ole voinut poimia koriin sitä, jossa lukee ”Maailman parhaalle isälle”.

Ikä on tehnyt isästä leppoisan

Ympyröillä on kuitenkin tapana sulkeutua. Tänään olen taas lähellä, ja tänään sain taas isän vieraaksi. Oli suuri tarve laittaa pöytään parasta, näyttää että olet kaikesta huolimatta tärkeä, minun isäni.

Pöydässä isä vertasi itseään vaariin, joka oli kuulemma samassa iässä samanlainen, yhtä höperö. Nauratti. Siskon kanssa olimme kuitenkin sitä mieltä, että isä on paljon leppoisampi, yleensä aina hyväntuulinen. Ei mikään marisija, vaikka askel onkin jo hidas ja voimat vähissä. Juttelee välillä omiaan, mutta jutelkoon.

Itku on isälläkin nykyään herkässä. Uskon, että hän pohtii paljon tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Olen yrittänyt sanoa, ettei pidä jäädä menneeseen, vaan elää tätä päivää. Tämän päivän eväillä ja tämän päivän lähtökohdista. Sillä kaikki on anteeksi annettu.

Hyvää isänpäivää omalle isälle!

—

Blogia kirjoittaessani en tiennyt, että tämä isänpäivä jäi viimeiseksi yhdessä isän kanssa ja oli siis sitäkin arvokkaampi. Isä menehtyi yllättäen vajaa kolme kuukautta isänpäivästä. Viimeiseksi jääneessä puhelussamme päivää ennen kuin isä vaipui tajuttomuuteen, hän sanoi, että on tehnyt niin paljon syntiä, ettei sitä voi saada koskaan anteeksi. Vakuutin, ettei niin suurta syntiä olekaan, etteikö sitä voisi saada anteeksi. Toivon, että nukkuessaan pois hän oli sydämessään ymmärtänyt sen ja saanut rauhan.

Lue myös Kun muistelen isää.