Myrskyluodon Maija ja meri

Lauantai 20.4.2024

Näin menneellä viikolla Myrskyluodon Maijan, tuon kovasti kehutun Tiina Lymin ohjaaman elokuvan. Mieleen muistui lapsuuden tv-sarja. Ei se silloin oikein innostanut; vaikutti vain kovin ankealta, vaikka vanhemmat muistaakseni tykkäsivät.

En ihan täysillä innostunut tästä elokuvaversiostakaan. Tunnin olisi voinut helposti napsaista pois kolmituntisesta. Monessa kohtaa kävi mielessä, että ymmärsin jo, mitä tässä halutaan sanoa, menkää eteenpäin. Olen ajatustahdiltani vauhdikas, mutta ymmärrän, että moni muu varmasti nautti hitaista kohtauksista ja elokuvan tyylistä. Sillä oli elokuvassa myös paljon hyvää: kauniita saaristomaisemia, historiallista tarinaa ja erikoisen kuuloista Ahvenanmaan ruotsia.

Lapsuudesta en muistanutkaan, että Maija oli niin taikauskoinen kuin elokuvassa näytettiin. Karkoteltiin pahoja henkiä ja nähtiin enneunia ja vainajia. Vaan eipä ollut elokuvassa esiin tullut kristillisyyskään ihan terveimmästä päästä. Peiliin katsominenkin oli syntiä, samoin nauraminen. Ihan oli mennyt hukkaan kehotus iloita aina Herrassa!

Jäät lähtivät, lunta tulee

Oma viikko on ollut rauhallinen. Pientä työprojektin aloitusta, yhä piteneviä uinteja edelleen kylmässä vedessä ja malttamatonta kevään odotusta, kun lunta tulee harva se päivä. 

Jäiden lähtö on ollut ilon aihe, ja siitä innostuneena on tullut välillä uitua niin pitkään, että iho on tunnoton, kun nousen vedestä. Tänään kuitenkin tarvitsin sitä erityisesti, kun niveliä särki pitkästä aikaa aamusta asti. Yleensä sormien liikuttelu ja liikkeelle lähtö vetristää yön jälkeisen kankeuden, mutta tänään jäljelle jäi vain kalvava kipu, joka tuntui sormissa, ranteissa ja kyynärpäissä, rintakehässä, polvissa ja jalkaterissä. Illalla ottamatta jättämäni kiputabletti muistutti itsestään välittömästi. Onneksi kylmä meri helpotti.

Lapset matkassa

Kun äiti on lähinnä linnoittautunut kotiin, lapset ovat hoitaneet matkustelun. Toinen oli opintomatkalla Pariisissa, toinen vaeltamassa Rajojen reitillä. Rukouksin olen molempien matkaa muistanut, eikä koskaan turhaan. Charles de Gaullella oli ollut pommiuhka, ja myrsky keskeytti vaelluksen etuajassa.

Kaikki on kuitenkin aina Luojan käsissä. Se on ehkä vaikeinta hyväksyä hyvässä ja pahassa silloin, kun on kyse omista lapsista. Ihmisyyteen kai kuuluu sekin yltiöpäinen harhaluulo, että itse vanhempana kykenisi pitämään lapsistaan paremman huolen kuin Jumala, joka näkee ja tietää kaiken. Oma ymmärrys ja näkökyky ei todellisuudessa pitkälle riitä. 

Sitä paitsi aikuisista lapsista on uskallettava päästää irti. Epäuskossaan ei pidä jäädä huolehtimaan ja murehtimaan. On parempi ojentaa heidät parhaisiin käsiin, ristiä omat kätensä ja tyytyä vain muistuttelemaan, että siellä ne menevät, pidäthän taas heistä huolen.