Musta masennus
On vaikeaa kirjoittaa silloin, kun mieli on mustana – kun on risa ja paikkauksen tarpeessa kuin tuo kuvassa oleva nallekarhu.
Silti joskus 15 vuotta sitten, kun makasin kotisohvalla elämäni syvimmässä kuopassa, kirjoitin käteni puuduksiin asti. Käsiala oli sotkuista, mutta sitä olivat ajatuksenikin, jotka piti saada ulos, sillä sisälläni ne mädännyttivät kaiken.
Nyt kun jälkikäteen luen joskus niitä tekstejä, näen miten pitkälle olen päässyt. Miten syvällä olin ja miten paljon ylemmäs olen siitä ahdingosta saanut nousta. Olen siitä kiitollinen.
Kiiltokuvan toinen puoli
Mutta mietin usein, jakaako muille omaa tuskaansa. Miksi kukaan haluaisi lukea synkkää tekstiä ja ahdistuksen kuvausta? Pahuutta riittää tässä maailmassa muutenkin. Toisaalta vierastan sitä, että nykypäivänä annetaan niin usein kuva elämästä, joka vain kiiltää. Kiiltokuvallakin on aina toinen puoli – eikä se kiillä.
Juuri eilen kävimme ystäväni kanssa läpi tuttuja ja ystäviä ja sitä, miten jokaisella tuntuu olevan elämässä oma ristinsä: taakka, koettelemus tai synkkä kokemus, jonka kanssa tai josta vain on selvittävä eteenpäin. Joillakin niitä on enemmän kuin ihmisen olettaisi kestävän. Toisilla ei juuri mitään päälle päin näkyvää, mutta eipä kaikki päälle päin näykään.
Ei minustakaan moni silloin 15 vuotta sitten olisi ymmärtänyt, miten syvissä vesissä liikuin, ellen olisi siitä itse kertonut. Joku huomasi painon pudonneen, mutta senkin saattoi pistää lisääntyneen kuntoilun piikkiin. Mutta olin siihen aikaan taitava kätkemään ahdistustani ja synkkiä ajatuksiani. Lääkäri kuvasi myöhemmin lausunnossaan, miten ahdistuneisuus on jäänyt ahkeran, eteenpäin pyrkivän, perhettä hoitavan, ”kunnollisen” virkanaisen roolin alle.
Pelottava piste
Masennus oli kuitenkin diagnoosi, joka pysäytti pariksi vuodeksi koko elämän ja on taakoittanut elämää siitä asti. Sai hammasharjan tuntumaan kädessä niin raskaalta, ettei tahtonut aamulla jaksaa käteensä ottaa. Vei ilon kaikesta, mikä ennen oli ollut aivan hyvää elämää. Vei ilon jopa kaikesta, mikä ennen oli ollut kaikkein lähinnä sydäntä.
Masennus vie ilon kaikesta,
mikä ennen oli aivan hyvää elämää.
Omat lapset jaksoivat ilahduttaa vielä pitkään sairauden aikanakin, kunnes koitti päivä, etten pystynyt enää heidänkään olemassaolollaan antamaan elämälleni merkitystä. Se oli pelottava piste. Ainoa, mikä piti hengissä ja esti päättämästä elämääni, oli usko. Myös siihen, että ei ole minun tehtäväni määrätä omien päivieni määrää. En kokenut sen olevan oikeuteni silloin enkä koe sen olevan sitä vieläkään.
Silti en voi täysin hyväksyä kommentteja, joissa elämänsä päättänyt ihminen leimataan itsekkääksi. Niin voi tehdä, jos ei ole koskaan ollut siinä pisteessä, että elämän lanka on ohuimman toivonsäikeen varassa. Jonkin ihmeellisen säikeen, joka minulla kesti, vaikka en edelleenkään tiedä, miten ja miksi.
Oikea masennus ja ”fiilismasennus”
Ihminen ei päädy siihen tilaan, kun koko kesäloman sataa vettä ja ”masentaa”. Tai kampaaja värjää tukan vahingossa liian punaiseksi ja ”masentaa”. Tai kun poikakaveri jättää, itkettää ja ”masentaa”. Ei edes useimmiten silloin, kun rakas puoliso kuolee, ja ikävä tekee elämän jatkamisesta vaikeaa. Harmitus on harmitusta, suru on surua, mutta masennusta ne eivät yleensä ole.
Oikea masennus on musta seinä, joka ei päästä läpi valoa yhtään. Kuolettaa kaikki hyvät tunteet. Jättää jäljelle vain hiljaista itkua, tyrskähtelevää itkua, parkua – ja rautarenkaan, joka puristaa rintakehää salvaten hengityksen. Ajankulun voi laskea siitä, kun yrittää keskittyä vetämään happea sisään ja puhaltamaan ulos. Koska rautarengas kuitenkin kiristää, happi ei tahdo tulla sisään, ja vaikka sitä kuinka puhaltaa ulos, tuntuu että sitä jää liikaa sisään ja sekin puristaa.
Aamut ovat pahimpia. Ja viikonloput. Ja lomat. Tai olivat ainakin minulle, koska tykkään aamuista. Ja koska viikonloput ja lomat ovat yleensä iloistaa aikaa. Yhtäkkiä ne olivat hetkiä, jolloin näin auringon pilkottavan verhojen raosta, kesän kukkivan tai lumen tuiskuavan, kuulin lintujen äänet tai sateen ropinan. Näin niiden kauneuden ja ainutlaatuisuuden, mutta tunsin pelkkää tyhjyyttä. En löytänyt yhtään syytä, miksi olisin noussut sängystä ja mennyt ulos niistä nauttimaan. Olin vihainen ja pettynyt itseeni, etten kyennyt tuntemaan niistä iloa ja kiitollisuutta.
Rautarengas kiristää, happi ei tahdo tulla sisään,
ja vaikka sitä kuinka puhaltaa ulos, sitä jää liikaa sisään
ja sekin puristaa.
Ja miten monta viikonloppua olenkaan kierinyt sängyssäni tuskaisena, yksinäisyydessä, miettien miten elämä kulkee eteenpäin ja ohi, ja minä olen jäänyt tyhjälle seisakkeelle, johon yksikään juna ei enää pysähdy. Hylätty asema.
Syyllisyys omasta ilottomuudesta
Masennusta on vaikea selittää. Se on kokonaisvaltainen toivottomuuden ja itsesyytösten, häpeän ja alistuneisuuden tila, josta ei tietyllä hetkellä näy mitään ulospääsyä. Siksi jaksan traagisuudesta huolimatta ymmärtää niitä, jotka päättävät elämänsä. Ymmärrän, että heidän edessään on läpipääsemätön muuri ja heidän kuvitelmansa on siirtyä johonkin, missä heidän kokemaansa kipua ja ahdistusta ei ole.
Omaan pahoinvointiin liittyy myös syyllisyys siitä, mitä se tekee ja on tehnyt muille. Erityisesti omille lapsille. Oma sairaus on usein koko perheen sairaus. Pahimman masennusvuoteni äitienpäivänä sydämeni särkyi, kun näin äitienpäiväkorttini. Ajatus sen takana oli varmasti kaunis, mutta kuva kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Toinen lapsista oli piirtänyt korttiin minut ja itsensä. Äiti makasi sohvalla, ja lapsi istui yksin sohvan takana lattialla, kädet koukistettujen polvien ympärillä.
Olen useammankin kerran ajatellut, että nyt, nyt olen saanut voiton tästä taudista. Hetkellisesti olen saanutkin, ja vuosien mittaan nuo hetket ovat vähitellen pidentyneet. Mutta en tiedä, voiko siitä koskaan täysin parantua. Se on vieras, joka tykkää tulla takaisin. Tulee vain koputtelemaan ovelle, kutsumatta, ihan ilman syytä. Ja minä olen välillä niin heikko, että yksinäisyydessäni päästän sen sisään. Eikä meillä ole vielä koskaan ollut yhdessä kivaa.
—
