Kulta-aika lapsuuden

Kun äiti soitteli aamusta synttärionnitteluja, muistelimme, mihin kellonaikaan mahdoin syntyä – silloin joskus. Kaivelin esiin kummilusikkaa, jossa kellonaika näkyi vielä hämärästi ja lopulta Kulta-aika lapsuuden -kirjaa, josta löytyi tarkka aika: 8.46. Aamulapsi.

Se sopii minuun hyvin. Jos ei muistella teini-iän pitkäksi venähtäneitä aamuja, olen aamuihminen ja nautin aamujen hiljaisuudesta, kun saan lueskella ja hiljentyä monen muun kaupunkilaisen vielä nukkuessa. Olen kuitenkin hidas aamuihminen enkä halua, että aamulla on kiire mihinkään.

Faktoja lapsuudesta

Lapsuuskirjasta löytyi muutakin mielenkiintoista. Olen ollut syntyessäni iso, 4150 grammaa ja 54 cm pitkä ja kalju vielä ainakin 11 kuukauden ikäisenä, kun olen lähtenyt kävelemään. En tiedä, missä vaiheessa tukka on lähtenyt kasvuun, mutta tänä päivänä sitä on niin paljon, että voin unohtaa kaikki ohuille hiuksille sopivat hiusmallit. 

Äiti on kirjannut ylös, että aloin pitää puoliani 12 kuukauden iässä, jolloin en enää irrottanut otettani leluista. Vertailuikä kirjassa on 5–7 kuukautta, joten olen sen mukaan myöhäisherännäinen. Siinä saattaa olla tilkkanen totuutta. Aika vanhaksi on pitänyt elää, ennen kuin olen oppinut vetämään tietyissä asioissa ympärilleni rajat, joita kukaan ei saa ylittää. Tai että olen oppinut rajoittamaan tekemisiäni, etten uuvuta itseäni.

Lukemaan

Ensimmäisen kutakuinkin mielekkään sanani olen lausunut 8 kuukauden ikäisenä. Olen ilmeisesti halunnut jonnekin sanoessani ”ennään” (mennään). Kyseessä ei nimittäin voi olla ”enää”-sanasta väärin käytetty muoto ”enään”, jota en tunnettuna kielipoliisina tahdo oikein kestää. Minun on täytynyt ymmärtää se jo pienenä.

Olen oppinut lukemaan 5-vuotiaana, ja muistan yhä sen hetken elävästi. Olin pitkään kuljeskellut aapinen kourassa ympäriinsä ja katsellut kirjan kuvia ja tekstejä. Mutta tuolla hetkellä istuin aapiseni kanssa isovanhempieni sängyn reunalla heidän asunnossaan, joka oli kotitalomme toisessa päädyssä, ja huomasin yhtäkkiä ymmärtäväni, mitä kirjaimet tarkoittavat. Opin lukemaan siltä istumalta, ja lukeminen oli jo pikkulapsena lempipuuhaani. Ensimmäisellä luokalla olin kuitenkin täysin turhautunut, sillä koulussa ei saanutkaan lukea suoraan, vaan piti ruveta tavaamaan. Ei ollut kovin lapsentahtista se opetus.

Ammatinvalintaa

Jo nelivuotiaasta asti olen leikkinyt siskojen kanssa kauppaa, koulua ja lääkäriä. Millekään niistä aloista en ammatillisesti sijoittunut, ja haaveena olikin tuolloin ryhtyä joko opettajaksi tai kampaajaksi. Jälkimmäiseen minulla ei ole minkään valtakunnan lahjoja; hyvä että saan oman tukkani suittua edustuskuntoon. 

Opetushommia sen sijaan olen tehnyt muutaman vuoden ajan, mutta se ei koskaan ollut ominta aluettani. Olin siihen aivan liian pikkutarkka ja kannoin liikaa huolta siitä, että kaikki varmasti viihtyvät tunneilla ja ovat innostuneita opetettavasta aiheesta. Kaikki eivät ole eikä siinä ollut mitään henkilökohtaista minua kohtaan. Mutta koska olen itse ollut aina innokas oppija ja tiedonjanoinen, en voinut ymmärtää tyyppejä, jotka vetelivät asioita lonkalta vähän sinne päin tai sepustelivat tenteissä mitä sattuu yrittäen epätoivoisesti kerätä pisteitä. Se oli joskus kovin läpinäkyvää.

Huomiota herättävä luonteenpiirre

Ilmeisesti en ole ollut aivan helppo lapsi (josko olen aikuinenkaan), sillä luonteenpiirre, joka minussa oltiin jo pienenä havaittu, on äidin kirjauksen mukaan kiukkuinen. No höh! Minäkö? Jos nyt ihan rehellinen olen, on minussa tietenkin jonkin verran (tai joissakin tilanteissa aika lailla) äkkipikaisuutta, mutta yleensä taidan olla varsin hyväsydäminen. Niin ainakin itse oletan. Muutamassa vuosikymmenessä luonnekin hioutuu.

Vaikka lapsuuteen on mahtunut monenlaista, lapsuuden kirjan kansien välissä on vain hyviä muistoja. Kasvamista, oppimista ja muistutus siitä, että vaikka pää on pienenä pitkään kalju, aikuisena päässä voi olla tukkaa vaikka muille jakaa.