Parempi vähän ja rehellisesti

Parempi vähän ja rehellisesti
kuin isot voitot vilpillisesti.
(Sananl. 16:8)
Eilen pohdin, että joskus rehellisyys maksaa, mutta aina se myös palkitsee.

Kun rehellisyys maksaa

23 vuotta sitten menetin työpaikan rehellisyyden takia. Tulin valituksi varsin hyvään senior-tason työhön Nokialle. Työhaastattelun jälkeen, ennen kuin menin seuraavaan tapaamiseen, jossa kuulin valinnastani, aloin kuitenkin odottaa esikoistamme. Olisin tietty voinut olla hiljaa ja vain ilmoittaa koeajan päätyttyä, että hups! olenkin raskaana. Mutta halusin olla rehellinen, joten he ilmoittivat saman tien, että no siinä tapauksessa emme voi ottaa sinua, koska tulosvastuu painoi juuri lasketun syntymän aikoihin.
Sen jälkeen olen tainnut ”menettää” pari muutakin työpaikkaa, kun olen halunnut olla rehellinen sille, minkä koen oikeaksi, enkä ole suostunut kompromisseihin. Jääräpää mikä jääräpää!

Rehellisyys palkitsee

Eilen illalla sain kuitenkin nauttia rehellisyyden palkitsevuudesta. Ostin lähikaupasta postimerkkejä: 10 ikimerkkiä ja 15 joulumerkkiä. Kotona huomasin, että ikimerkkejä oli tuplamäärä, kun arkit olivat liimautuneet yhteen. Joulumerkkejä taas oli 16, mutta myyjä oli ottanut hinnan vain 14:sta.
Lähdin palauttamaan ylimääräiset merkit kauppaan ja maksamaan veloittamatta jääneet joulumerkit. Sanoin nuorelle miesmyyjälle, että tulee muuten turhan iso virhe kassaan. Poika oli hämmentynyt ja kiitollinen, ja ihan kuin olisin nähnyt vähän silmien kiiltelevän. Hän ei oikein ymmärtänyt, että olin oikein vaivautunut tulemaan takaisin. Kiitokseksi hän pyysi valitsemaan itselleni mieleisen kukkakimpun kotiin viemiseksi.
Punaiset neilikat

Jumala palkitsee rehellisyyden suunnattomalla ilolla – ja punaisilla kukilla.

Nyt joku varmasti miettii, että aina ne uskovat pitävät itseään muita parempina. Mutta ei tässä ollut minun paremmuudestani tai hyväsydämisyydestäni kyse. Tässä oli kyse siitä, miten Jumala vaikuttaa meissä ja meidän kauttamme, kun me annamme siihen luvan ja lähdemme seuraamaan Häntä oikeaa totuuden tietä. Tietyissä tilanteissa ei tarvitse miettiä, miten toimia. Hän muuttaa meitä ja antaa meille jaettavaksi rakkautta, jota meissä itsessämme ei ole. Ja palkitsee suunnattomalla ilolla – ja punaisilla kukilla.

—

Sinua voisi kiinnostaa myös teksti Totuus ei murene moraalikäsitysten mukana.

Kun kotiseutu tuntuu vieraalta

Voi, miten vaikeaa tämä muutos voi olla! Kun kotiseutu tuntuu vieraalta. Tunteet heittelee edestakaisin. Pari päivää Helsinkiä tuntuu niin kotoisalta.

Kun kotiseutu tuntuu vieraalta ja Helsinki niin tutulta.

Kun kotiseutu tuntuu vieraalta ja Helsinki niin tutulta.

Tunnen kadut ja tiedän, minne olen menossa ja mikä minua missäkin odottaa. Kun istun täällä ystävien kanssa ja käyn läpi syntyjä syviä ja tajuan, miten paljon olen heitä kaivannut. Kun istun anopin kanssa Limoncellolla ja kuuntelen hänen tarinoitaan ja tiedän olevani oikeassa paikassa. Kun tapaan vanhoja työkavereita kahvipöydän ääressä ja kaikki on niin tuttua.

Tunnen kadut ja tiedän,
minne olen menossa ja
mikä minua missäkin odottaa.

Tajuan, miten vieras olen vielä omalla kotiseudullani ja miten kotona olen täällä Helsingissä, jossa olen viettänyt yli 20 viime vuotta. Miksi ihminen kaipaa ensin pois jostakin ja sitten kuitenkin takaisin sinne?

Onneksi Pohjanmaalla on sukulaisia ja ystävä, joka vie lenkille joka viikko. Se on minulle suuri juttu. On vain alettava rakentaa uutta sosiaalista verkostoa. Kyllä se siitä. Olen tehnyt oikean liikkeen, mutta prosessi on vaativampi kuin odotin.

Paluu kotiin Pohjanmaalle

Paluu kotiin Pohjanmaalle on totta. Kello ei ole seitsemääkään aamulla. Istun uuden kotini keittiönpöydän ääressä ja katselen ympärilleni. On hiljaista. Hiirenhiljaista. Juuri sitä, mitä olen kaivannut ja rukoillut. 

Ystävä nukkuu vierashuoneessa. Hän on ollut mukana perjantaista lähtien. Kivunnut ensin Helsingissä portaita ylös ja alas kolmanteen kerrokseen, kantanut tavaroitani, antanut sitä, mitä vain ystävä voi antaa – aikaansa, apuaan, rohkaisuaan, saunan löylyt ja maukasta keittoa. Hän ja hänen poikansa, irakilainen ystäväni ja hänen ystävänsä, oma poika ja hänen ystävänsä. Kokonainen ystävien ketju.

Koskettava kotiinpaluu

Jo tämä hyväsydäminen apurijoukko sekä kotirapun iäkkäimmät naapurit, jotka tulivat halaamaan hyvästiksi ja muistelivat lämpimästi naapuruuttamme, oli enemmän kuin olisin osannut pyytää. Mutta se vastaanotto, jonka sain, kun saavuin Pohjanmaalle, vanhalle kotiseudulle, ylitti kaikki odotukset. Se oli niin käsittämättömän hienoa ja koskettavaa.

Uuden kodin keittiön pöydällä odotti maljakossa tuore kukkakimppu: Lahja sinulle, seinänaapuri, luki kortissa. Vastassa oli perhettä ja sukua, nuoruuden ystävä, halauksia ja rutistuksia, lihaksia lämpimänä kantohommiin, työkaluja valmiina asennuksiin – ja asunto, joka on täydellisempi juuri tähän hetkeen kuin olin osannut toivoa.

Kukkia, juusto, viiniä ja tervetulokortti pöydällä.

Tervetulokukat odottivat kotiinpalaajaa, ja illalla kalusteet olivat jo uudessa kodissa paikoillaan.

Reilussa puolessa tunnissa pihaan ajaneen muuttoauton kuorma oli purettu. Ehdin vain sanoa ”tuonne, vasempaan makkariin, keittiöön, tähän, vaatehuoneeseen, laita-johonkin-en-muista-mihin-se-kuuluu”, ja muuttofirman muuttaja (kuten Aamulehti tätä naispuolista muuttomiestä luultavimmin kutsuisi!) sai kaasutella kotiinsa kirjoittelemaan laskua.  

Auttavat kädet liikuttivat

Flunssaisena, henkisesti ja fyysisesti uuvahtaneena olisin siinä vaiheessa mieluiten istahtanut banaanilaatikoiden taakse piilotetulle sohvalleni ja antanut ylikuormitettujen aivojeni levähtää. Mutta suku ja ystävät päättivät toisin – ja hyvä niin! He olivat kaurapuuronsa syöneet, ja alkoi tapahtua. 

Illansuussa sängyt oli kasattu, petivaatteet tomutettu, valaisimet ja pesukone kiinnitetty, keittiön kaapit järjestetty, olohuone sisustettu (no, vähän jäi fiilattavaa), osa vaatteista ripustettu ja kaupassa käyty. Pyörin kaiken keskellä kuin keilanukke: katselin vain ja ihastelin huokaillen, miten kaikki valmistui. Kun koko ajan meinasi uudelleen ja uudelleen liikutuksesta itkettää, piti muistuttaa itseään eräästä pohjalaisen Pesärikko-trilogian repliikistä: ”Hillitte ittes!”

En hillinnyt. Vuodatin salaa ja vuodatin näkyvästi. Annoin itseni pudota siihen pumpuliin ja huolenpitoon, johon minut käärittiin. Eri vaiheissa elämääni olen ollut yksin vastuussa monista asioista, joita en olisi millään jaksanut kantaa. Viime aikoina en ole ollut. Niin moni on minua kantanut – ja miten kevyt ja hyvä siinä onkaan olla! Kotona.

On jäähyväisten aika

On aika palata takaisin kotiseudulle. Johdatuksessa olen matkaa viime vuodet tehnyt, ja tämä iloinen askelmerkki tuli suunnaksi elämään viime viikolla – aivan kalkkiviivoilla, kun muutto on kahden viikon kuluttua.

Suunta selkeni vasta viime sunnuntaina. Sydän oli vetänyt maalle jo vuosia, pois Helsingin vilinästä ja vilskeestä. Mutta myin asuntoni tietämättä, minne olen muuttamassa. Sunnuntaina silmien eteen nousi syy, miksi, ja suunta mihin olen lähdössä. Hän asuu siellä, minne olen menossa, ja minun tehtäväni on olla lähempänä häntä kuin nyt olen. Mutta siellä on myös monta muuta läheistä, perhettä ja sukua, joita lähempänä tahdon olla.

Jos joku nyt luulee, että hän on mies, niin joku on oikeassa. Mutta hän ei ole potentiaalinen mieheni, ei mikään kumppaniehdokas – ei sinne päinkään, vaan isäni.

Olin saanut ymmärryksen, että asuntoasiani järjestyy niin kuin koripallo menee sukkana koriin. Ja niin kaikki myös torstaipäivänä järjestyi. Sain kuvia tulevasta asunnosta ja näin, että siihen asuntoon voin luoda itselleni kodin. Sitten kerroin lähtöpäätökseni töissä ja löin vuokrasopimuksen lukkoon. 

Alkoi hyvästien jättö. Kuulostaa suureelliselta. 

Mutta olen jo sen ikäinen, että tiedän, mitä etäisyys tuo mukanaan. On ihmisiä, joita en enää tapaa, tai tapaan heitä vain sattumalta. Ja niitä ihmisiä, joita jatkossakin tapaan, en enää näe niin usein kuin ennen. 

Olen jo sen ikäinen, että tiedän,
mitä etäisyys tuo mukanaan.

Torstai-ilta meni tunteiden sekamelskassa ja läheisille uutista viestitellen. Perjantaiaamun valjetessa tulivat kyyneleet. Tunsin kai helpotusta, kun vihdoin tiedän, minne olen menossa. Mutta tunsin myös suurta surua ja kaipausta, kun ymmärsin miten suuri muutos on edessä. Kaikki ne ihmiset, jotka jäävät taakse. En minä asunnosta tai kaupungista – mutta ihmiset ovat minulle rakkaita ja tärkeitä. Olen kuitenkin asunut täällä yli 20 vuotta.

Kyltti Time to say goodbye

Jäähyväiset ovat kaipausta ja ikävää menneestä, mutta myös iloa ja odotuksen riemua tulevasta, siitä mikä odottaa.

Perjantai-iltana sanoin ensimmäiset hyvästit. Ne olivat suurenmoiset – täynnä iloa ja riemua hassusta, haastavasta ja opettavaisesta ystävyydestä. Ihmisestä, joka säteilee valoa ja joka on opettanut minulle – osin kivunkin kautta – paljon. 

Eilen kahvittelin toisen ystävän kanssa. Me näemme vielä. Hänen käynnistään jäi sydämeen tulevaisuus ja toivo: jälleennäkeminen, mutta eri olosuhteissa.

Toiset jäähyväiset ovat vaikeampia kuin toiset

Mutta tämänpäiväisissä hyvästeissä sydämeni särkyi. Pelkäsin jo etukäteen kertoa lähdöstäni iäkkäälle ex-anopille, joka kuumeisesti odotti uutisia uudesta asunnostani. Otimme tavan mukaan rohkaisevat Limoncello-drinkit, tällä kertaa ei muuten vain, vaan vaimentamaan iskua. Mutta ei se auttanut.

En ole 20 vuoden aikana nähnyt anoppini itkevän kertaakaan, edes puolisonsa hautajaisissa. Ja kun hänen kasvonsa vääristyivät ja hän murtui itkuun kerrottuani niin mitättömän uutisen kuin että muutan Pohjanmaalle… Itkimme molemmat.

Pidätkö minustakin huolta,
sitten kun en enää jaksa?

Vakuutin, että hän on minulle rakas ja etten häntä jätä. Kun muutama vuosi sitten olin poissa työelämästä ja sinä aikana ulkoilutin ja hoivasin vanhainkodin mummoja, anoppini kysyi, pitäisinkö hänestäkin huolta, kun hän ei enää jaksa. Lupasin pitää. Ei se lupaus petä. Sitä yritin hänelle vakuuttaa.

Mutta isoihin päätöksiin liittyy isoja tunteita. Jää kaipausta ja ikävää menneestä, siitä mikä jää taakse. Ja on iloa ja odotuksen riemua tulevasta, siitä mikä odottaa.

—

Lue myös, mikä odotti: Paluu kotiin Pohjanmaalle.

Levosta käsin kohti vaaleanpunaisia unelmia

Tosielämä kalpenee usein sen rinnalla,
mitä päässämme liikkuu,
mutta silloin tällöin se pääsee aika lähelle.
(elokuvasta Taianomainen kesä, 2012)

Harvoin pysäytän televisiota voidakseni kirjoittaa elokuvan repliikin ylös, mutta tämän halusin muistaa.

Miten hieno ajatus! Kuvaa sitä, että tosielämän vinkkelistä katsottuna haaveet näyttävät usein utopistisilta, mutta joskus elämässä kokee hetkiä ja tunteita, jotka ovat hyvin lähellä villeimpiä unelmiamme.

Joskus ajattelee, että haaveet ovat vain hattaroita, joihin haluaa upottaa sormensa arjen keskellä, jotta maistuisi hetken makealta. Mutta miksipä ne eivät voisi olla jotakin aitoa, joka vain ei ole vielä käynyt toteen? 

Levosta käsin

Levosta käsin kohti vaaleanpunaisia unelmia.

Itse yritän miettiä elämän isoja suuntaviivoja aina levosta käsin. Haluan opettaa sitä myös omille lapsille, kun heillä on unelmia, suuria suunnitelmia, ylipääsemättömältä tuntuvia esteitä ja vaikeita valintoja. Niin kauan kuin jonkin asian suhteen ei ole sydämessä lepoa, on syytä odottaa. Pysyä paikallaan ja malttaa vielä hetki mielensä. Vaikka asia olisi oikea, hetki ei ehkä ole sitä, muut asiaan liittyvät ihmiset eivät ole vielä valmiita, tai sinä itse et ole siihen vielä valmis. 

Ovet aukeavat ja asiat järjestyvät pala kerrallaan oikeaan aikaan. Voi olla, että on raivattava tieltä muutama este, mutta se testaa lähinnä sitä, miten kovasti jotakin haluaa ja kuinka paljon on valmis sen eteen uhraamaan. Esteet ovat kuin koetinkiviä – levottomuus sen sijaan enemmänkin suljettu ovi, jota ei kannata väkisin avata.

Välillä elämässä valitsee pakosta toisin kuin muut. Silloin on kestettävä huvittuneet kommentit ja se, että omaan menosuuntaan päin ei ole tungosta, mutta vastaantulijoita on paljon.

Syksy tuntuu nykyään hyvältä

Syksy tuntuu nykyään hyvältä

Syksy tuntuu nykyään hyvältä. Tuuliset aurinkopäivät ovat parhaita.

Syksy tuli jotenkin yhtäkkiä. Kun viime viikolla makasin sairaana, tajusin että on aika pukea jotakin t-paidan ja kesätakin väliin. Pari viluista iltaa vei vuoteeseen.

Tykkään syksyistä

Muuten syksy on näyttänyt parhaita puoliaan. Pyöräilin yhtenä aurinkoisena aamuna töihin ja kuuntelin samalla Samuli Edelmannin Virsiä. Hymyilytti, kun korvissa soi Jo joutui armas aika mutta edessä näkyi keltaisena leikattu viljapellon sänki ja taivaalla lepattelemassa muuttolintujen aura. Vielä kun olisi jossain näkynyt lunta tai edes hiihtosauvat, niin olisi ollut tunnelmia jokaisesta vuodenajasta. Se oli sykähdyttävä hetki.

Joskus nuorempana inhosin syksyä. Nykyään tykkään siitä, paitsi myrskysateella, kun tuuli räiskii vettä joka suunnasta ja varsinkin sateenvarjon ohi, ali ja sivusta, ja märät vaatteet liimautuvat nihkeinä ihoon. 

Tuuliset aurinkopäivät ovat parhaita. Monesti syksy on tuonut mukanaan masennusta, mutta tänä vuonna on ollut toisin. Synkimmät hetket osuivat loppukesään, ja tuntuu, että viimeistään syyskuun tuulet ovat vieneet kaikki tummat pilvet mukanaan. Hyvä juttu.

Halt, pysähdy!

Olen kyllä aktiivisesti yrittänyt muistaa erään ohjeen. Se kehottaa yksinkertaisesti HALT, pysähdy! On syytä havahtua erityisesti silloin, kun on liian Hungry (nälkäinen), Angry (vihainen), Lonely (yksinäinen) tai Tired (väsynyt), sillä silloin on haavoittuvaisimmillaan. Ja haavoittuvaisena menettää helposti tasapainonsa ja jopa masentuu, kuten minä välillä.

Niinpä en tarkoituksella pelleile syömisen kanssa enkä jätä ruokailuja väliin ollakseni nainen, jonka pitää muka aina olla jonkin naistenlehden kaupittelemalla dieetillä. Nälkäisenä iskee migreeni tai nälkäkiukku, eikä se ole hyväksi itselle, saati läheisille.

Vältän myös tarkoituksella tilanteita, joissa en viihdy, sillä tuskastuneena en hallitse sanojani, vaikka haluaisinkin ja vaikka kuinka olisin edeltä päättänyt, että hallitsen. Ja jos loukkaan muita, suurinta tuskaa koen lopulta aina itse, kun mietin tekemisiäni. Ei hyvä.

Se, mitä olen viime aikoina erityisesti yrittänyt välttää, on liika yksinolo. Omassa seurassa on toki ruhtinaallista, kun ei tarvitse ottaa ketään muuta huomioon, vaan on itse keskipisteenä, mutta liiallisuuksiin vedettynä huomaa helposti, että olisi sittenkin kiva, kun voisi ottaa jonkun toisen huomioon, ellei jopa kainaloon. Liiallinen yksinolo johtaa yksinäisyyden tunteisiin, ja ne tunteet voivat olla petollisia. Valehtelevat helposti, että olet mitätön, tarpeeton ja muille näkymätön. Siksi yritän pitää huolen siitä, että elämässä on sopivasti kavereita ja kahvittelua. Kun vaihtaa ajatuksia muiden kanssa, ei ehdi miettiä mustia. 

Luonnollisen rytmin mukaan

Mutta kohtuus siinäkin, ettei yllätä väsy. Väsymys kun on rasittava kaveri, jonka seurassa voi unohtaa itsensä. Luin joskus lappilaisesta naisesta, joka oli muuttanut Helsinkiin. Hän kertoi, miten Lapissa aina elettiin kaamoksen mukaan: pimeään aikaan levättiin ja nukuttiin enemmän kuin valoisaan aikaan, koska se yksinkertaisesti tuntui luontevalta. Helsingin rytmi on toisenlainen, mutta nainen kertoi hiljentävänsä täälläkin vauhtia talven tullen. 

Se oli helpotus. Olen jo parina syksynä alkanut vetäytyä omaan kolooni, koska olen kokenut tarvitsevani rauhoittumisaikaa ja lepoa syksypimeiden ja talven tullen. En olisi muuten jaksanut. Nautin siitä, kun saan työpäivän jälkeen vain olla kotona ja katsella pimeyttä ikkunoista.  

Lehtijutun luettuani annoin itselleni hyvillä mielin luvan talvilepoon. Ymmärsin aidosti, että se, miten toimin, oli oikein, luonnollista – ja hyväksi minulle. Riisuuhan luontokin syksyllä kesävaatteensa ja laskeutuu levolle. Hiljenee hetkeksi, jotta jaksaa sitten taas keväällä nousta ja ojennella jäseniään entistä ehompana.

Yksinäinen nainen metrossa

Saatoin äidin junalle viikonlopun jälkeen. Kotimatkalla istuin hiljaa metrossa omaan maailmaani sulkeutuneena ja kuuntelin musiikkia. Vähän kuin totutellen siihen, mihin olin taas matkalla. Omaan kotiin, aivan yksin, haikein mielin. 

Tänään tuntuu siltä, että haluan vain pois tästä kaupungista. Täällä minua ei odota mikään.

Sama tyhjyys ja tuska iski kesällä, kun palasin loman jälkeen maalta, missä elämä oli yksinkertaista ja rauhallista ja ympärillä sukulaisten piiri. Täällä on paljon ihmisiä, mutta ei ketään ympärillä.

Enkeli istahti vastapäätä

Sitten junaan nousi vanhempi nainen. 75-vuotias, kuten kohta kuulin. Vaaleaksi harmaantunut tukka, lempeät kasvot ja niin surulliset silmät. Nainen oli silmissäni hyvin kaunis. 

Hän näytti hyväkuntoiselta, mutta hänellä oli vaikeuksia päästä istumaan, kun metro liikkui. Kun hän lopulta istahti minua vastapäätä, hymyilin hänelle osoittaakseni, että olisin halunnut auttaa, mutta en oikein tiennyt miten. 

Nainen hymyili takaisin. Hän näytti aivan enkeliltä. Niin lempeä ja samalla surullinen hänen katseensa oli. 

Sinulla taitaa olla jotakin tosi kivaa odotettavaa,
kun olet niin hymyssä suin.

Hän näytti matkalippuaan ja kysyi jotain. Musiikki soi korvissani niin kovaa, etten kuullut. Nypin kuulokkeet nolona pois ja kysyin, mitä hän halusi tietää. ”Monesko päivä tänään on?” hän kysyi. Kyllä, 21. ja kyllä, lippu on voimassa. Hymyilimme.

Matka jatkui, ja hymy jäi karehtimaan suupieliin. Hetken kuluttua nainen kumartui puoleeni ja kuiskasi: ”Sinulla taitaa olla jotakin tosi kivaa odotettavaa, kun olet niin hymyssä suin.” Pala nousi kurkkuuni, kun yllätyin siitä, miten väärässä hän oli. ”Ei minulla itse asiassa ole, mutta on kiva jutella jonkun kanssa.” Hymyilimme taas.

Yksinäinen kaipaa eniten kohtaamista

Ja sitten hän alkoi kertoa yksinäisyydestään. Kädessä oli torilta puolison haudalle ostettu kukka. Kaksi vuotta sitten hän jäi yksin 40 vuoden jälkeen. He olivat juuri rakentaneet ihanan kesäpaikan kauas Helsingistä. Nyt hän ei sinne enää pääse, kun ei uskalla yksin ajaa. Siellä on niin pimeääkin. Hänellä on poika, mutta poika on kiireinen. Nainen paljastaa, että on tavannut miniänkin vain kerran. 

Hän lisää, että joskus on tarve purkaa asioita. Niin on, vastaan.

Henkilö katsoo ulos junan ikkunasta.

Liian moni jää yksin, ikään katsomatta. Suomessa joka viides kokee ainakin ajoittain yksinäisyyttä ja jatkuvasti joka kymmenes. Kuva: Pixabay

Kun jään metrosta, puristamme toistemme käsiä. Toivotan hänelle kaikkea hyvää ja siunausta elämään. Kohtaaminen jää aivan liian lyhyeksi. Olisin halunnut ryhtyä hänelle kaveriksi. Vilkutamme vielä.

Bussissa itkettää. Ei enää oma yksinäisyyteni, vaan naisen. Samalla itkettää se, miten Jumala näkee sisimpämme, itkumme ja kaipauksemme. Uskon, että Hän järjestää näitä kohtaamisia, jotta jaksaisimme. Lyhyitä hetkiä, jotka saavat omat surut tuntumaan sivuseikoilta ja muistuttavat pienten hetkien suuruudesta.

—

Kuuntele myös podcastin Pari sanaa ja kuppi kahvia jaksot yksinäisyydestä: Yksinäisyys – kuin kupla josta ei pääse ulos ja Yksinäisyys – kokemuksia omasta elämästä. Samankaltaista aihetta koskettaa myös teksti Vanha mies lumituiskussa.

Hyvän päivän merkit

Tänään oli hyvä päivä. Uskon, että jokainen päivä on hyvä päivä. Huonona päivänä vain ei kykene näkemään hyvän päivän merkkejä ja nauttimaan niistä.

Aina puhutaan kliseisesti siitä, että pitää osata nauttia pienistä asioista. Olipa klisee tai ei, niin totta se on. Opin vähitellen nauttimaan pienistä asioista siinä vaiheessa, kun elämä oli ollut pitkään pelkkää pimeyttä. Jos elää päivä- ja kuukausikaupalla pimeydessä ja on kykenemätön tuntemaan iloa, voin kertoa, että kun ensimmäisen kerran jokin saa sydämen hymyilemään, se on niin suuri asia ja niin henkeäsalpaava tunne, ettei siitä tahdo päästää irti. Sen sijaan tahtoo kokea sen uudelleen. 

Pimeydessä pienikin valotuikku näkyy, ja pienistä asioista tulee suuria.

Pimeydessä pienikin valotuikku näkyy,
ja pienistä asioista tulee suuria.

Sen takia hyvä päiväni on sitä, kun saan aamulla hypätä pyörän selkään ja ajaa itseni hikeen ja työpaikalle. Tuntea, että lihakset jaksavat vielä tehdä töitä, vaikka kroppa vanhenee kovaa vauhtia.

Metsä ja taivas työmatkan varrella.

Hyvän päivän merkkejä on vaikkapa työmatka vihreän metsän läpi. Se on ilo ja voiman lähde.

Tai kun pomo, jonka kanssa olen käynyt paljon mielenkiintoisia kahvikeskusteluja, kävelee aamupäivästä pöytäni ääreen Kauppalehtensä kanssa ja kertoo jutusta, jonka arvelee kiinnostavan minua. Vaihdamme mielipiteitä, ja tuntuu hyvältä huomata, että hän arvostaa ajatuksiani.

Ihmisten pienet eleet ilahduttavat

Ilahduttaa, kun asiakkaan sähköpostiviesti on tuttavallisen lämminhenkinen, vaikka olen ollut työssäni vasta vähän aikaa. Tulee fiilis, että meillä synkkaa hyvin. Tai kun toimistolle postia jakava mies kilauttaa ovikelloa ja ojentaa postit suoraan käteen sen sijaan että vain tipauttaisi ne postilaatikkoon – ja vaihtaa hetken kuulumisia sen kanssa, joka kulloinkin hänelle oven avaa. Ei ole ollenkaan ihmeellistä että hän jää kahville. Jää hyvä fiilis, kun on tällaisia hyviä tyyppejä.

Kotimatkalla huomaan tielle pudonneen pikkutyynyn. Jarrutan ja käännän fillarini, sillä tyyny taisi kuulua rattaisiin, joissa äiti työnsi lastaan. Mutta myös takanani ajanut mies oli huomannut tyynyn ja sovimme huudellen toisillemme, että hän ajelee tyynyn kanssa naisen perään. Jää fiilis, että me huolehdimme toisistamme.

Jää hyvä fiilis,
kun on tällaisia hyviä tyyppejä.

Kotikylän fillariliikkeessä on jo tuttu mies. Niin monesti olen vanhaa pyörääni korjauttanut. Piipahdan säädättämään vaihteet, jotka aina välillä kronklaavat. Hän säätää ja kehottaa nauraen hankkimaan uuden pyörän. Keväällä hän vielä rohkaisi ajamaan niin kauan kuin kestää. Säädöt ovat kuulemma hänen perjantailahjansa minulle. Ei rahanvaihtoa, mutta jutustelua ja neuvoja, millainen pyörä sopisi tarpeisiini. Taas jää hyvä fiilis: tämä on meidän yhteinen pikku kylämme ja me pidämme yhtä.

Kotisuihkussa on lämmin vesi, pesuaine tuoksuu hyvältä, ja ilta on vielä edessä. Syön vatsan täyteen ja otan päivälevot. Ajattelen kaikki pieniä asioita ja päivän kohtaamisia. Niin yksinkertainen on hyvä päivä.

Pala taivasta

Viime viikolla, kun tyttären yo-juhlajärjestelyjen humussa mursin varpaani, ymmärsin miten pieni on sekä kaunista että yllättävän tärkeää. Vanha varvas oli kauniimpi kuin nykyinen kieroon murtunut, ja pienikin varvas on tärkeä, kun pitää lähteä kävelemään, saati juoksemaan. Miten vaivalloiseksi arkinen elämä muuttuu, kun yksi pieni osa on poissa pelistä!

Miten vaivalloiseksi arkinen elämä muuttuu,
kun yksi pieni osa on poissa pelistä!

Kolaus oli kova, eikä vähiten turhamaisuudelleni. Kauniit juhla-asuun suunnittelemani korkokengät oli pakko jättää kaappiin, vaikka vielä viime hetkellä (viidennen kerran) yritin survoa niitä kipeään ja turvonneeseen jalkaani. Turhaan. Oli pakko tyytyä näyttämään vähemmän hohdokkaalta lähiömuijalta lättänäkengissä. 

Elämän palapeli ja puuttuva pala taivasta

Koivu sinistä taivasta vasten.

Pienet asiat voivat olla pala taivasta.

Meillä ihmisillä on niin usein tapana luokitella asioita ja varsinkin ihmisiä suuriin ja pieniin, merkittäviin ja mitättömiin. Silti elämä on palapeli, jossa jokaisella palasella on paikkansa ja tarkoituksensa. 

Reunapala pitää linjan suorassa, nurkkapala on liitoskohta useaan suuntaan, tekstipaloja on palkitsevaa sommitella yhteen. Vain sinisiä taivaspaloja tuntuu olevan pilvin pimein – kaikki ihan samannäköisiä. Kuka niitä edes erottaa toisistaan!? 

Mutta sillä hetkellä, kun etsit ja etsit sitä yhtä puuttuvaa sinistä palaa ja lopulta joudut toteamaan, ettei sitä löydy, että keskelle jää tyhjä aukko, tajuat että sehän oli pala taivasta.

—

Sinua voi kiinnostaa myös Onko elämäsi sellaista kuin haluat?

Vanha mies lumituiskussa

Pari päivää sitten kotikadulla laahusti lumituiskussa vanha mies. Lunta oli puolisääreen. Ei lakkia, ei käsineitä, päällä college-housut ja huppari, kesäkengät. Mumisi itsekseen.

Vanha yksinäinen mies

Vanha mies lumituiskussa herätti huolta. Kuvituskuva: Pixabay

Lähdin ensin lenkilleni toiseen suuntaan, mutta kiersin kuitenkin takaisin katsomaan, miten mies pärjää. Oli istahtanut lumiselle penkille. Sanoin, että olet kovin vähissä vaatteissa näin kylmällä. Tarjouduin hakemaan lapaset ja päähineen kotoani. Joskin samalla mietin, mistä ne hänelle kehittäisin…

Sanoin, että olet kovin
vähissä vaatteissa näin kylmällä.

Mutta mies nousi ja jatkoi hitaasti matkaansa. Oli kuulemma baariin menossa. Vielä selvin päin. 

Meno näytti niin lohduttomalta, että soitin hätäkeskukseen. Pyysivät seuraamaan, ja ellei mies pääsisi sisätiloihin, soittamaan uudelleen.

Ukko oli sillä välin istahtanut lepäämään bussipysäkille. Kumarruin kohdalla häntä kohden ja kysyin, voisinko soittaa apua. Ei tarvitse. Koskin hänen sinertävää kämmenselkäänsä ja sanoin, että olen huolissani hänestä. Mies käänsi kylmänlaihat kasvonsa kohti. Hän naurahti, ja silmätkin vähän hymyilivät. Jatkoi kuitenkin matkaansa ja pääsi baariinsa. 

Jäi tunne, ettei kukaan ollut ollut hetkeen hänestä huolissaan.

—

Samankaltaista aihetta käsittelee myös teksti Yksinäinen nainen metrossa.

Huom! Apua yksinäisyyteen voi saada mm. Punaisen Ristin ystävävälityksestä.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen