Levosta käsin kohti vaaleanpunaisia unelmia

Tosielämä kalpenee usein sen rinnalla,
mitä päässämme liikkuu,
mutta silloin tällöin se pääsee aika lähelle.
(elokuvasta Taianomainen kesä, 2012)

Harvoin pysäytän televisiota voidakseni kirjoittaa elokuvan repliikin ylös, mutta tämän halusin muistaa.

Miten hieno ajatus! Kuvaa sitä, että tosielämän vinkkelistä katsottuna haaveet näyttävät usein utopistisilta, mutta joskus elämässä kokee hetkiä ja tunteita, jotka ovat hyvin lähellä villeimpiä unelmiamme.

Joskus ajattelee, että haaveet ovat vain hattaroita, joihin haluaa upottaa sormensa arjen keskellä, jotta maistuisi hetken makealta. Mutta miksipä ne eivät voisi olla jotakin aitoa, joka vain ei ole vielä käynyt toteen? 

Levosta käsin

Levosta käsin kohti vaaleanpunaisia unelmia.

Itse yritän miettiä elämän isoja suuntaviivoja aina levosta käsin. Haluan opettaa sitä myös omille lapsille, kun heillä on unelmia, suuria suunnitelmia, ylipääsemättömältä tuntuvia esteitä ja vaikeita valintoja. Niin kauan kuin jonkin asian suhteen ei ole sydämessä lepoa, on syytä odottaa. Pysyä paikallaan ja malttaa vielä hetki mielensä. Vaikka asia olisi oikea, hetki ei ehkä ole sitä, muut asiaan liittyvät ihmiset eivät ole vielä valmiita, tai sinä itse et ole siihen vielä valmis. 

Ovet aukeavat ja asiat järjestyvät pala kerrallaan oikeaan aikaan. Voi olla, että on raivattava tieltä muutama este, mutta se testaa lähinnä sitä, miten kovasti jotakin haluaa ja kuinka paljon on valmis sen eteen uhraamaan. Esteet ovat kuin koetinkiviä – levottomuus sen sijaan enemmänkin suljettu ovi, jota ei kannata väkisin avata.

Välillä elämässä valitsee pakosta toisin kuin muut. Silloin on kestettävä huvittuneet kommentit ja se, että omaan menosuuntaan päin ei ole tungosta, mutta vastaantulijoita on paljon.

Syksy tuntuu nykyään hyvältä

Syksy tuntuu nykyään hyvältä

Syksy tuntuu nykyään hyvältä. Tuuliset aurinkopäivät ovat parhaita.

Syksy tuli jotenkin yhtäkkiä. Kun viime viikolla makasin sairaana, tajusin että on aika pukea jotakin t-paidan ja kesätakin väliin. Pari viluista iltaa vei vuoteeseen.

Tykkään syksyistä

Muuten syksy on näyttänyt parhaita puoliaan. Pyöräilin yhtenä aurinkoisena aamuna töihin ja kuuntelin samalla Samuli Edelmannin Virsiä. Hymyilytti, kun korvissa soi Jo joutui armas aika mutta edessä näkyi keltaisena leikattu viljapellon sänki ja taivaalla lepattelemassa muuttolintujen aura. Vielä kun olisi jossain näkynyt lunta tai edes hiihtosauvat, niin olisi ollut tunnelmia jokaisesta vuodenajasta. Se oli sykähdyttävä hetki.

Joskus nuorempana inhosin syksyä. Nykyään tykkään siitä, paitsi myrskysateella, kun tuuli räiskii vettä joka suunnasta ja varsinkin sateenvarjon ohi, ali ja sivusta, ja märät vaatteet liimautuvat nihkeinä ihoon. 

Tuuliset aurinkopäivät ovat parhaita. Monesti syksy on tuonut mukanaan masennusta, mutta tänä vuonna on ollut toisin. Synkimmät hetket osuivat loppukesään, ja tuntuu, että viimeistään syyskuun tuulet ovat vieneet kaikki tummat pilvet mukanaan. Hyvä juttu.

Halt, pysähdy!

Olen kyllä aktiivisesti yrittänyt muistaa erään ohjeen. Se kehottaa yksinkertaisesti HALT, pysähdy! On syytä havahtua erityisesti silloin, kun on liian Hungry (nälkäinen), Angry (vihainen), Lonely (yksinäinen) tai Tired (väsynyt), sillä silloin on haavoittuvaisimmillaan. Ja haavoittuvaisena menettää helposti tasapainonsa ja jopa masentuu, kuten minä välillä.

Niinpä en tarkoituksella pelleile syömisen kanssa enkä jätä ruokailuja väliin ollakseni nainen, jonka pitää muka aina olla jonkin naistenlehden kaupittelemalla dieetillä. Nälkäisenä iskee migreeni tai nälkäkiukku, eikä se ole hyväksi itselle, saati läheisille.

Vältän myös tarkoituksella tilanteita, joissa en viihdy, sillä tuskastuneena en hallitse sanojani, vaikka haluaisinkin ja vaikka kuinka olisin edeltä päättänyt, että hallitsen. Ja jos loukkaan muita, suurinta tuskaa koen lopulta aina itse, kun mietin tekemisiäni. Ei hyvä.

Se, mitä olen viime aikoina erityisesti yrittänyt välttää, on liika yksinolo. Omassa seurassa on toki ruhtinaallista, kun ei tarvitse ottaa ketään muuta huomioon, vaan on itse keskipisteenä, mutta liiallisuuksiin vedettynä huomaa helposti, että olisi sittenkin kiva, kun voisi ottaa jonkun toisen huomioon, ellei jopa kainaloon. Liiallinen yksinolo johtaa yksinäisyyden tunteisiin, ja ne tunteet voivat olla petollisia. Valehtelevat helposti, että olet mitätön, tarpeeton ja muille näkymätön. Siksi yritän pitää huolen siitä, että elämässä on sopivasti kavereita ja kahvittelua. Kun vaihtaa ajatuksia muiden kanssa, ei ehdi miettiä mustia. 

Luonnollisen rytmin mukaan

Mutta kohtuus siinäkin, ettei yllätä väsy. Väsymys kun on rasittava kaveri, jonka seurassa voi unohtaa itsensä. Luin joskus lappilaisesta naisesta, joka oli muuttanut Helsinkiin. Hän kertoi, miten Lapissa aina elettiin kaamoksen mukaan: pimeään aikaan levättiin ja nukuttiin enemmän kuin valoisaan aikaan, koska se yksinkertaisesti tuntui luontevalta. Helsingin rytmi on toisenlainen, mutta nainen kertoi hiljentävänsä täälläkin vauhtia talven tullen. 

Se oli helpotus. Olen jo parina syksynä alkanut vetäytyä omaan kolooni, koska olen kokenut tarvitsevani rauhoittumisaikaa ja lepoa syksypimeiden ja talven tullen. En olisi muuten jaksanut. Nautin siitä, kun saan työpäivän jälkeen vain olla kotona ja katsella pimeyttä ikkunoista.  

Lehtijutun luettuani annoin itselleni hyvillä mielin luvan talvilepoon. Ymmärsin aidosti, että se, miten toimin, oli oikein, luonnollista – ja hyväksi minulle. Riisuuhan luontokin syksyllä kesävaatteensa ja laskeutuu levolle. Hiljenee hetkeksi, jotta jaksaa sitten taas keväällä nousta ja ojennella jäseniään entistä ehompana.

Yksinäinen nainen metrossa

Saatoin äidin junalle viikonlopun jälkeen. Kotimatkalla istuin hiljaa metrossa omaan maailmaani sulkeutuneena ja kuuntelin musiikkia. Vähän kuin totutellen siihen, mihin olin taas matkalla. Omaan kotiin, aivan yksin, haikein mielin. 

Tänään tuntuu siltä, että haluan vain pois tästä kaupungista. Täällä minua ei odota mikään.

Sama tyhjyys ja tuska iski kesällä, kun palasin loman jälkeen maalta, missä elämä oli yksinkertaista ja rauhallista ja ympärillä sukulaisten piiri. Täällä on paljon ihmisiä, mutta ei ketään ympärillä.

Enkeli istahti vastapäätä

Sitten junaan nousi vanhempi nainen. 75-vuotias, kuten kohta kuulin. Vaaleaksi harmaantunut tukka, lempeät kasvot ja niin surulliset silmät. Nainen oli silmissäni hyvin kaunis. 

Hän näytti hyväkuntoiselta, mutta hänellä oli vaikeuksia päästä istumaan, kun metro liikkui. Kun hän lopulta istahti minua vastapäätä, hymyilin hänelle osoittaakseni, että olisin halunnut auttaa, mutta en oikein tiennyt miten. 

Nainen hymyili takaisin. Hän näytti aivan enkeliltä. Niin lempeä ja samalla surullinen hänen katseensa oli. 

Sinulla taitaa olla jotakin tosi kivaa odotettavaa,
kun olet niin hymyssä suin.

Hän näytti matkalippuaan ja kysyi jotain. Musiikki soi korvissani niin kovaa, etten kuullut. Nypin kuulokkeet nolona pois ja kysyin, mitä hän halusi tietää. ”Monesko päivä tänään on?” hän kysyi. Kyllä, 21. ja kyllä, lippu on voimassa. Hymyilimme.

Matka jatkui, ja hymy jäi karehtimaan suupieliin. Hetken kuluttua nainen kumartui puoleeni ja kuiskasi: ”Sinulla taitaa olla jotakin tosi kivaa odotettavaa, kun olet niin hymyssä suin.” Pala nousi kurkkuuni, kun yllätyin siitä, miten väärässä hän oli. ”Ei minulla itse asiassa ole, mutta on kiva jutella jonkun kanssa.” Hymyilimme taas.

Yksinäinen kaipaa eniten kohtaamista

Ja sitten hän alkoi kertoa yksinäisyydestään. Kädessä oli torilta puolison haudalle ostettu kukka. Kaksi vuotta sitten hän jäi yksin 40 vuoden jälkeen. He olivat juuri rakentaneet ihanan kesäpaikan kauas Helsingistä. Nyt hän ei sinne enää pääse, kun ei uskalla yksin ajaa. Siellä on niin pimeääkin. Hänellä on poika, mutta poika on kiireinen. Nainen paljastaa, että on tavannut miniänkin vain kerran. 

Hän lisää, että joskus on tarve purkaa asioita. Niin on, vastaan.

Henkilö katsoo ulos junan ikkunasta.

Liian moni jää yksin, ikään katsomatta. Suomessa joka viides kokee ainakin ajoittain yksinäisyyttä ja jatkuvasti joka kymmenes. Kuva: Pixabay

Kun jään metrosta, puristamme toistemme käsiä. Toivotan hänelle kaikkea hyvää ja siunausta elämään. Kohtaaminen jää aivan liian lyhyeksi. Olisin halunnut ryhtyä hänelle kaveriksi. Vilkutamme vielä.

Bussissa itkettää. Ei enää oma yksinäisyyteni, vaan naisen. Samalla itkettää se, miten Jumala näkee sisimpämme, itkumme ja kaipauksemme. Uskon, että Hän järjestää näitä kohtaamisia, jotta jaksaisimme. Lyhyitä hetkiä, jotka saavat omat surut tuntumaan sivuseikoilta ja muistuttavat pienten hetkien suuruudesta.

—

Kuuntele myös podcastin Pari sanaa ja kuppi kahvia jaksot yksinäisyydestä: Yksinäisyys – kuin kupla josta ei pääse ulos ja Yksinäisyys – kokemuksia omasta elämästä. Samankaltaista aihetta koskettaa myös teksti Vanha mies lumituiskussa.

Hyvän päivän merkit

Tänään oli hyvä päivä. Uskon, että jokainen päivä on hyvä päivä. Huonona päivänä vain ei kykene näkemään hyvän päivän merkkejä ja nauttimaan niistä.

Aina puhutaan kliseisesti siitä, että pitää osata nauttia pienistä asioista. Olipa klisee tai ei, niin totta se on. Opin vähitellen nauttimaan pienistä asioista siinä vaiheessa, kun elämä oli ollut pitkään pelkkää pimeyttä. Jos elää päivä- ja kuukausikaupalla pimeydessä ja on kykenemätön tuntemaan iloa, voin kertoa, että kun ensimmäisen kerran jokin saa sydämen hymyilemään, se on niin suuri asia ja niin henkeäsalpaava tunne, ettei siitä tahdo päästää irti. Sen sijaan tahtoo kokea sen uudelleen. 

Pimeydessä pienikin valotuikku näkyy, ja pienistä asioista tulee suuria.

Pimeydessä pienikin valotuikku näkyy,
ja pienistä asioista tulee suuria.

Sen takia hyvä päiväni on sitä, kun saan aamulla hypätä pyörän selkään ja ajaa itseni hikeen ja työpaikalle. Tuntea, että lihakset jaksavat vielä tehdä töitä, vaikka kroppa vanhenee kovaa vauhtia.

Metsä ja taivas työmatkan varrella.

Hyvän päivän merkkejä on vaikkapa työmatka vihreän metsän läpi. Se on ilo ja voiman lähde.

Tai kun pomo, jonka kanssa olen käynyt paljon mielenkiintoisia kahvikeskusteluja, kävelee aamupäivästä pöytäni ääreen Kauppalehtensä kanssa ja kertoo jutusta, jonka arvelee kiinnostavan minua. Vaihdamme mielipiteitä, ja tuntuu hyvältä huomata, että hän arvostaa ajatuksiani.

Ihmisten pienet eleet ilahduttavat

Ilahduttaa, kun asiakkaan sähköpostiviesti on tuttavallisen lämminhenkinen, vaikka olen ollut työssäni vasta vähän aikaa. Tulee fiilis, että meillä synkkaa hyvin. Tai kun toimistolle postia jakava mies kilauttaa ovikelloa ja ojentaa postit suoraan käteen sen sijaan että vain tipauttaisi ne postilaatikkoon – ja vaihtaa hetken kuulumisia sen kanssa, joka kulloinkin hänelle oven avaa. Ei ole ollenkaan ihmeellistä että hän jää kahville. Jää hyvä fiilis, kun on tällaisia hyviä tyyppejä.

Kotimatkalla huomaan tielle pudonneen pikkutyynyn. Jarrutan ja käännän fillarini, sillä tyyny taisi kuulua rattaisiin, joissa äiti työnsi lastaan. Mutta myös takanani ajanut mies oli huomannut tyynyn ja sovimme huudellen toisillemme, että hän ajelee tyynyn kanssa naisen perään. Jää fiilis, että me huolehdimme toisistamme.

Jää hyvä fiilis,
kun on tällaisia hyviä tyyppejä.

Kotikylän fillariliikkeessä on jo tuttu mies. Niin monesti olen vanhaa pyörääni korjauttanut. Piipahdan säädättämään vaihteet, jotka aina välillä kronklaavat. Hän säätää ja kehottaa nauraen hankkimaan uuden pyörän. Keväällä hän vielä rohkaisi ajamaan niin kauan kuin kestää. Säädöt ovat kuulemma hänen perjantailahjansa minulle. Ei rahanvaihtoa, mutta jutustelua ja neuvoja, millainen pyörä sopisi tarpeisiini. Taas jää hyvä fiilis: tämä on meidän yhteinen pikku kylämme ja me pidämme yhtä.

Kotisuihkussa on lämmin vesi, pesuaine tuoksuu hyvältä, ja ilta on vielä edessä. Syön vatsan täyteen ja otan päivälevot. Ajattelen kaikki pieniä asioita ja päivän kohtaamisia. Niin yksinkertainen on hyvä päivä.

Musta masennus

On vaikeaa kirjoittaa silloin, kun mieli on mustana – kun on risa ja paikkauksen tarpeessa kuin tuo kuvassa oleva nallekarhu. 

Silti joskus 15 vuotta sitten, kun makasin kotisohvalla elämäni syvimmässä kuopassa, kirjoitin käteni puuduksiin asti. Käsiala oli sotkuista, mutta sitä olivat ajatuksenikin, jotka piti saada ulos, sillä sisälläni ne mädännyttivät kaiken. 

Rikkinäinen nallekarhuNyt kun jälkikäteen luen joskus niitä tekstejä, näen miten pitkälle olen päässyt. Miten syvällä olin ja miten paljon ylemmäs olen siitä ahdingosta saanut nousta. Olen siitä kiitollinen.

Kiiltokuvan toinen puoli

Mutta mietin usein, jakaako muille omaa tuskaansa. Miksi kukaan haluaisi lukea synkkää tekstiä ja ahdistuksen kuvausta? Pahuutta riittää tässä maailmassa muutenkin. Toisaalta vierastan sitä, että nykypäivänä annetaan niin usein kuva elämästä, joka vain kiiltää. Kiiltokuvallakin on aina toinen puoli – eikä se kiillä.

Juuri eilen kävimme ystäväni kanssa läpi tuttuja ja ystäviä ja sitä, miten jokaisella tuntuu olevan elämässä oma ristinsä: taakka, koettelemus tai synkkä kokemus, jonka kanssa tai josta vain on selvittävä eteenpäin. Joillakin niitä on enemmän kuin ihmisen olettaisi kestävän. Toisilla ei juuri mitään päälle päin näkyvää, mutta eipä kaikki päälle päin näykään.

Ei minustakaan moni silloin 15 vuotta sitten olisi ymmärtänyt, miten syvissä vesissä liikuin, ellen olisi siitä itse kertonut. Joku huomasi painon pudonneen, mutta senkin saattoi pistää lisääntyneen kuntoilun piikkiin. Mutta olin siihen aikaan taitava kätkemään ahdistustani ja synkkiä ajatuksiani. Lääkäri kuvasi myöhemmin lausunnossaan, miten ahdistuneisuus on jäänyt ahkeran, eteenpäin pyrkivän, perhettä hoitavan, ”kunnollisen” virkanaisen roolin alle.

Pelottava piste

Masennus oli kuitenkin diagnoosi, joka pysäytti pariksi vuodeksi koko elämän ja on taakoittanut elämää siitä asti. Sai hammasharjan tuntumaan kädessä niin raskaalta, ettei tahtonut aamulla jaksaa käteensä ottaa. Vei ilon kaikesta, mikä ennen oli ollut aivan hyvää elämää. Vei ilon jopa kaikesta, mikä ennen oli ollut kaikkein lähinnä sydäntä. 

Masennus vie ilon kaikesta,
mikä ennen oli aivan hyvää elämää.

Omat lapset jaksoivat ilahduttaa vielä pitkään sairauden aikanakin, kunnes koitti päivä, etten pystynyt enää heidänkään olemassaolollaan antamaan elämälleni merkitystä. Se oli pelottava piste. Ainoa, mikä piti hengissä ja esti päättämästä elämääni, oli usko. Myös siihen, että ei ole minun tehtäväni määrätä omien päivieni määrää. En kokenut sen olevan oikeuteni silloin enkä koe sen olevan sitä vieläkään.

Silti en voi täysin hyväksyä kommentteja, joissa elämänsä päättänyt ihminen leimataan itsekkääksi. Niin voi tehdä, jos ei ole koskaan ollut siinä pisteessä, että elämän lanka on ohuimman toivonsäikeen varassa. Jonkin ihmeellisen säikeen, joka minulla kesti, vaikka en edelleenkään tiedä, miten ja miksi. 

Oikea masennus ja ”fiilismasennus”

Ihminen ei päädy siihen tilaan, kun koko kesäloman sataa vettä ja ”masentaa”. Tai kampaaja värjää tukan vahingossa liian punaiseksi ja ”masentaa”. Tai kun poikakaveri jättää, itkettää ja ”masentaa”. Ei edes useimmiten silloin, kun rakas puoliso kuolee, ja ikävä tekee elämän jatkamisesta vaikeaa. Harmitus on harmitusta, suru on surua, mutta masennusta ne eivät yleensä ole.

Oikea masennus on musta seinä, joka ei päästä läpi valoa yhtään. Kuolettaa kaikki hyvät tunteet. Jättää jäljelle vain hiljaista itkua, tyrskähtelevää itkua, parkua – ja rautarenkaan, joka puristaa rintakehää salvaten hengityksen. Ajankulun voi laskea siitä, kun yrittää keskittyä vetämään happea sisään ja puhaltamaan ulos. Koska rautarengas kuitenkin kiristää, happi ei tahdo tulla sisään, ja vaikka sitä kuinka puhaltaa ulos, tuntuu että sitä jää liikaa sisään ja sekin puristaa.

Aamut ovat pahimpia. Ja viikonloput. Ja lomat. Tai olivat ainakin minulle, koska tykkään aamuista. Ja koska viikonloput ja lomat ovat yleensä iloistaa aikaa. Yhtäkkiä ne olivat hetkiä, jolloin näin auringon pilkottavan verhojen raosta, kesän kukkivan tai lumen tuiskuavan, kuulin lintujen äänet tai sateen ropinan. Näin niiden kauneuden ja ainutlaatuisuuden, mutta tunsin pelkkää tyhjyyttä. En löytänyt yhtään syytä, miksi olisin noussut sängystä ja mennyt ulos niistä nauttimaan. Olin vihainen ja pettynyt itseeni, etten kyennyt tuntemaan niistä iloa ja kiitollisuutta.

Rautarengas kiristää, happi ei tahdo tulla sisään,
ja vaikka sitä kuinka puhaltaa ulos, sitä jää liikaa sisään
ja sekin puristaa.

Ja miten monta viikonloppua olenkaan kierinyt sängyssäni tuskaisena, yksinäisyydessä, miettien miten elämä kulkee eteenpäin ja ohi, ja minä olen jäänyt tyhjälle seisakkeelle, johon yksikään juna ei enää pysähdy. Hylätty asema. 

Syyllisyys omasta ilottomuudesta

Masennusta on vaikea selittää. Se on kokonaisvaltainen toivottomuuden ja itsesyytösten, häpeän ja alistuneisuuden tila, josta ei tietyllä hetkellä näy mitään ulospääsyä. Siksi jaksan traagisuudesta huolimatta ymmärtää niitä, jotka päättävät elämänsä. Ymmärrän, että heidän edessään on läpipääsemätön muuri ja heidän kuvitelmansa on siirtyä johonkin, missä heidän kokemaansa kipua ja ahdistusta ei ole. 

Omaan pahoinvointiin liittyy myös syyllisyys siitä, mitä se tekee ja on tehnyt muille. Erityisesti omille lapsille. Oma sairaus on usein koko perheen sairaus. Pahimman masennusvuoteni äitienpäivänä sydämeni särkyi, kun näin äitienpäiväkorttini. Ajatus sen takana oli varmasti kaunis, mutta kuva kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Toinen lapsista oli piirtänyt korttiin minut ja itsensä. Äiti makasi sohvalla, ja lapsi istui yksin sohvan takana lattialla, kädet koukistettujen polvien ympärillä.

Olen useammankin kerran ajatellut, että nyt, nyt olen saanut voiton tästä taudista. Hetkellisesti olen saanutkin, ja vuosien mittaan nuo hetket ovat vähitellen pidentyneet. Mutta en tiedä, voiko siitä koskaan täysin parantua. Se on vieras, joka tykkää tulla takaisin. Tulee vain koputtelemaan ovelle, kutsumatta, ihan ilman syytä. Ja minä olen välillä niin heikko, että yksinäisyydessäni päästän sen sisään. Eikä meillä ole vielä koskaan ollut yhdessä kivaa.

—

Lue myös Tänään on itsemurhan tehneiden muistopäivä. 

Pala taivasta

Viime viikolla, kun tyttären yo-juhlajärjestelyjen humussa mursin varpaani, ymmärsin miten pieni on sekä kaunista että yllättävän tärkeää. Vanha varvas oli kauniimpi kuin nykyinen kieroon murtunut, ja pienikin varvas on tärkeä, kun pitää lähteä kävelemään, saati juoksemaan. Miten vaivalloiseksi arkinen elämä muuttuu, kun yksi pieni osa on poissa pelistä!

Miten vaivalloiseksi arkinen elämä muuttuu,
kun yksi pieni osa on poissa pelistä!

Kolaus oli kova, eikä vähiten turhamaisuudelleni. Kauniit juhla-asuun suunnittelemani korkokengät oli pakko jättää kaappiin, vaikka vielä viime hetkellä (viidennen kerran) yritin survoa niitä kipeään ja turvonneeseen jalkaani. Turhaan. Oli pakko tyytyä näyttämään vähemmän hohdokkaalta lähiömuijalta lättänäkengissä. 

Elämän palapeli ja puuttuva pala taivasta

Koivu sinistä taivasta vasten.

Pienet asiat voivat olla pala taivasta.

Meillä ihmisillä on niin usein tapana luokitella asioita ja varsinkin ihmisiä suuriin ja pieniin, merkittäviin ja mitättömiin. Silti elämä on palapeli, jossa jokaisella palasella on paikkansa ja tarkoituksensa. 

Reunapala pitää linjan suorassa, nurkkapala on liitoskohta useaan suuntaan, tekstipaloja on palkitsevaa sommitella yhteen. Vain sinisiä taivaspaloja tuntuu olevan pilvin pimein – kaikki ihan samannäköisiä. Kuka niitä edes erottaa toisistaan!? 

Mutta sillä hetkellä, kun etsit ja etsit sitä yhtä puuttuvaa sinistä palaa ja lopulta joudut toteamaan, ettei sitä löydy, että keskelle jää tyhjä aukko, tajuat että sehän oli pala taivasta.

—

Sinua voi kiinnostaa myös Onko elämäsi sellaista kuin haluat?

Vanha mies lumituiskussa

Pari päivää sitten kotikadulla laahusti lumituiskussa vanha mies. Lunta oli puolisääreen. Ei lakkia, ei käsineitä, päällä college-housut ja huppari, kesäkengät. Mumisi itsekseen.

Vanha yksinäinen mies

Vanha mies lumituiskussa herätti huolta. Kuvituskuva: Pixabay

Lähdin ensin lenkilleni toiseen suuntaan, mutta kiersin kuitenkin takaisin katsomaan, miten mies pärjää. Oli istahtanut lumiselle penkille. Sanoin, että olet kovin vähissä vaatteissa näin kylmällä. Tarjouduin hakemaan lapaset ja päähineen kotoani. Joskin samalla mietin, mistä ne hänelle kehittäisin…

Sanoin, että olet kovin
vähissä vaatteissa näin kylmällä.

Mutta mies nousi ja jatkoi hitaasti matkaansa. Oli kuulemma baariin menossa. Vielä selvin päin. 

Meno näytti niin lohduttomalta, että soitin hätäkeskukseen. Pyysivät seuraamaan, ja ellei mies pääsisi sisätiloihin, soittamaan uudelleen.

Ukko oli sillä välin istahtanut lepäämään bussipysäkille. Kumarruin kohdalla häntä kohden ja kysyin, voisinko soittaa apua. Ei tarvitse. Koskin hänen sinertävää kämmenselkäänsä ja sanoin, että olen huolissani hänestä. Mies käänsi kylmänlaihat kasvonsa kohti. Hän naurahti, ja silmätkin vähän hymyilivät. Jatkoi kuitenkin matkaansa ja pääsi baariinsa. 

Jäi tunne, ettei kukaan ollut ollut hetkeen hänestä huolissaan.

—

Samankaltaista aihetta käsittelee myös teksti Yksinäinen nainen metrossa.

Huom! Apua yksinäisyyteen voi saada mm. Punaisen Ristin ystävävälityksestä.

Syvällisempää merkityksellisyyttä

Aika monta vuotta painoin tosissani töitä ja uskoin, että sillä on jotakin merkitystä. Pyörittelin papereita, joilla joku muu teki rahaa. Voiko turhempaa olla. 

Juuri nyt ajattelen, että eipä juuri. On päiviä, jolloin mietin, että tämänkin olisin voinut tajuta vähän aikaisemmin. Vaikka parikymmentä vuotta sitten. Tai edes kymmenen.

Sisäinen kaipaus

Pitäisi kuunnella ääntä sisällään. Sitä vaikeasti selitettävää tunnetta, joka yrittää ohjata johonkin suuntaan. Yleensä toisaalle kuin minne on menossa. Tunnetta, joka hymyilyttää, kun ajatus on oikea, ja kaihertaa mielessä, kun suunta on väärä.

Kaipasin elämääni usein jotain syvällisempää. Merkitystä, jolla voisi muuttaa pienen palan maailmaa. Että pyörittäisin edes papereita, joilla olisi oikeasti väliä.

Pari kuukautta sitten löysin jotakin, mikä on melkeinpä antanut minulle enemmän kuin koko tähänastinen työurani. Soitto riitti ja olin jo haastattelussa. Nimi alle paperiin ja olin ensimmäisen asiakkaan luona. Otin nimittäin yhteyden naapurissa olevaan vanhusten palvelutaloon ja kysyin, voisinko tulla ulkoiluttamaan talon asukkaita vapaaehtoisena. Syvällisempää merkityksellisyyttä löytyi ulkoiluttamalla vanhuksia.

Näistä asiakkaista – mummoista, joiden kanssa käymme ulkona, kaupassa ja seurustelemme, juomme kahvia ja syömme mansikoita – on kuitenkin tullut paljon enemmän kuin asiakkaita. Harva asiakas ilahtuisi tulostani niin kuin mummot. Tuskin halaisi ja kyselisi, koska tulen taas. Tai siirtyessään toiseen toimipisteeseen tuskin tarttuisi käteeni ja kysyisi kyyneleet silmissä: ”Ethän sä unohda mua?”

Halu olla tarpeellinen

Näin tarpeelliseksi en ole itseäni vielä koskaan työelämässä tuntenut. Mutta eihän tämä työelämää olekaan. Meidän maailmassamme maksetaan aivan muista asioista. Mistä löytyisi taho, joka maksaa siitä, että iäkäs ihminen pääsee säännöllisesti ulos tai että tulee joku, jolla on aikaa istua alas ja jutella mukavia?

Kun myöhemmin iltapäivällä lähdin mummojen luota palvelutalosta, kurkkasin ala-aulan ilmoitustaululle. Siihen voi kirjoittaa, mitä toivoisi viereiseltä kirppispöydältä löytyvän. Joku oli kiteyttänyt vähän vapisevin käsin tarpeensa: Rakkautta ennen talvea.

—

Lue myös Vanha mies lumituiskussa ja Yksinäinen nainen metrossa.

Leijonaemo ja keijutyttö

Tunnetko sinä yhtään leijonaemoa? Minä tunnen yhden, emmekä suinkaan tavanneet Korkeasaaressa. Tarkkasilmäinen neuvolan terveydenhoitaja toi meidät yhteen, kun odotimme molemmat esikoistamme.

Nyt tällä leijonaemo-ystävälläni on kolme lasta. Nuorin heistä on kauan odotettu Ellaliisa – keijutyttö ja päivänsäde. Aivan erityinen lapsi.

Tyttö halaa leijonaa, joka karjuu.

Leijonaemo ja keijutyttö. Kuva: Pixabay

Ellaliisan alku oli hurja. Kun vanhemmat iloitsivat siitä, että lapsi oli kuin olikin hengissä, paikalla ollut lääkäri onnitteli heitä diagnoosilla, jolle ei ollut siinä vaiheessa mitään muuta perustetta kuin lääkärin ajattelemattomuus. Ajan mittaan Ellaliisan elämän haasteet ovat selkiytyneet, mutta sitä toivottomuutta, mitä lääkäri perheen taulukankaalle ensi hetkillä maalaili, en hänen elämästään tunnista.

Paikalla ollut lääkäri onnitteli perhettä diagnoosilla,
jolle ei ollut siinä vaiheessa muuta perustetta
kuin lääkärin ajattelemattomuus.

Ystävälläni on leijonan luonne: voimaa ja rohkeutta. Nämä ominaisuudet ovat päässeet käyttöön, kun arkielämä on muutakin kuin päivätyötä, lasten kuljetusta harrastuksiin, zumbaa ja takkatulihetkiä puolison kanssa. Perheen arki on myös käyntejä silmälääkärillä, erikoislääkäreillä, fysioterapeutilla, toimintaterapeutilla, puheterapeutilla sekä kuntoutusjaksoja ja palavereita asiantuntijoiden kanssa, joista osa on loistoasiantuntijoita, osa asian-tuskin-tuntijoita.

Leijonaemon arki ei ole pelkkää kärsimystä

Sivusta on silti hieno nähdä, että leijonaemon arki on myös päivätyötä, lasten kuljetusta harrastuksiin, zumbaa ja takkatulihetkiä puolison kanssa. Lisäksi se on mansikanpoimintaa, iltasadun lukua, Italian-matkoja, uimahallireissuja ja kaikkea muuta pientä kivaa.

Mietin joskus, miten olisin itse jaksanut. Epäilen etten olisi. Kun kerran vietin päivän Ellaliisan kanssa, muistan miten minua jälkikäteen hävetti, kun vanhemmat illalla palasivat hymyillen kaupungilta. Se, miten väsynyt olin. Yhden vaivaisen päivän jälkeen.

Samalla saatoin vain ihailla sitä, miten perheen elämä on järjestynyt. Tai miten he ovat sen järjestäneet ja miten taitavasti he käsittelevät ja kannustavat kuopustaan. Leijonaemo ja hänen uroksena, joka tosin ei ole aivan tyypillinen lajinsa edustaja. Muiden leijonaurosten tapaan hän ei suinkaan loikoile savannilla varjossa odottaen, että naaras hoitaa hommat. Heillä toimitaan laumana.

Jokaiselle meistä tekisi hyvää tuntea ainakin yksi Ellaliisa. Ei siksi, että toivoisin lisää haasteita ihmisten elämään, vaan siksi, että oppisimme katsomaan oman kuplamme ulkopuolelle.

Keijutytöt ja -pojat voivat näyttää meille syntymässä kymmenellä pisteellä kruunatuille, että vaikka ei juoksisi, voi silti liikkua. Vaikka ei puhuisi, voi kertoa sitäkin enemmän. Vaikka ei saisi alussa kymmentä pistettä, voi silti olla täysi kymppi.