Vanhuus ei tule yksin

Se tulee tuhannen vaivan kanssa. Kävin tänään analyysissä, kun silmät kuivuvat. Eivätkä ne muuten ole ensimmäinen paikka, joka on alkanut kuivua.

Opin tänään, että silmän kyynelnesteessä on kolme kerrosta. Päällä on öljy (tai rasva), sitten tulee vesi ja alla on jotain rämeikön näköistä kiinteämpää, noin niin kuin yksinkertaisesti kerrottuna. Kuulin, että omista silmistä öljyt kaikkoaa parissa sekunnissa, kun niiden pitäisi malttaa pysyä aloillaan edes kymmenen sekuntia, jotta näkisi paremmin.

Meibominrauhasetkin, joista en ollut koskaan kuullutkaan, ovat pahasti tukossa, joten lähdin lopulta analyysistä toistasataa euroa köyhempänä mukanani kassillinen erilaisia silmätippoja, nippu kotihoito-ohjeita ja geelinaamari, joka silmillä alan jatkossa makoilla kerran päivässä, jotta rauhaset aukeavat. Tämäkin taas noin niin kuin yksinkertaisesti kerrottuna.

Ikä kuivattaa kaiken

On tietysti ymmärrettävää, että kun ihminen lähestyy viittäkymmentä mutta väärästä suunnasta, pikkuvaivoja ja vähän isompiakin alkaa tulla. Mutta en ollut koskaan oikein tajunnut, että suurin vaiva on kuivuminen. Kaikki kuivuu.

Viime keväänä kuulin, että selän välilevyt ovat kuivuneet – ja madaltuneet. Suomeksi se tarkoittaa käytännössä, että nesteet ovat valuneet pihalle ja nikamien välissä oleva pehmytkudos ei ole enää niin kauhean pehmeää. Ja siltä se myös tuntuu. Vain narina puuttuu.

Iho on ollut kuiva jo pitkään, mikä varmasti johtuu siitä, etten millään jaksaisi läträtä rasvojen kanssa joka suihkun ja uintikerran jälkeen. Mutta viimeisimmän kosmetologikäynnin viisastamana aloin öljytä edes naamaani, niin kiristää vähän vähemmän. Ryppyjä ja veltostumista olisi ehkä voinut vähän ehkäistä, jos olisin ymmärtänyt, että kollageenin tuotanto alkoi vähetä jo silloin kun en ollut vielä edes kolmeakymmentä. Mutta heräsin vasta muutama vuosi sitten, kun fiksu työkaveri huomautti, että kollageenilisä ei ehkä tekisi minullekaan pahaa. Myös gynekologi taisi jossain vaiheessa huudahtaa, että rouvan olisi hyvä alkaa suihkuttelemaan itseään öljyn kera, ettei paikat ihan kuivahda. 

Sitten kun pää pettää

Kylmä totuus on, että kodin tarvikehyllyillä eniten tilaa vievät erinäiset öljyt, omegat ja estoaineet, joilla sitä on itseään voideltava ja ruokittava, jotta kärry vielä kulkee. 

Näihin ikääntymisen mukanaan tuomiin huoltotoimenpiteisiin vain on alkanut kulua kohtuuttomasti aikaa. Eihän tässä juuri muuta ehdi tehdä. Vasta nyt ymmärrän, miksi ihmiset jäävät eläkkeelle. Työnteko on lopetettava, että ehtii jumpata, venytellä, kävellä, rasvata, hautoa, hieroa, kuntouttaa, syödä, nukkua ja lääkitä pysyäkseen pystyssä ja toimintakuntoisena. 

Vaikka muisti ei ole entisensä, olen kiitollinen, että muuten pää sentään vielä toimii suht hyvin. Kaikki vain on hitusen hitaampaa. Pääsiäisenä kun pelattiin uutta lautapeliä, lapset sai toistaa sääntöjä useampaan kertaan, että pääsin mukaan, mutta sitten kun pääsin, niin nappasin kuitenkin yllättäen vielä voiton.

Sitten kun silmien kuivuus alkaa levitä lähiympäristöön otsaluun taakse, peli alkaa olla menetetty. Enkä puhu enää lautapelistä. Huonosti nimittäin käy, jos ei enää muista, millä öljyllä mitäkin kohtaa voitelee tai mihin niitä tippoja tuikkaa.

Tänään on itsemurhan tehneiden muistopäivä

Jo pelkkä sana ”itsemurha” nostattaa useimmille kylmät väreet. Se on teko, joka aiheuttaa toteutuessaan kärsimystä, vihaa, pelkoa, syyllisyyttä, vaikenemista, häpeääkin. Se on ollut joskus tabu, josta ei kerrottu perheen ulkopuolelle, eikä se tänäkään päivänä ole mikään illalliskutsujen keskustelunaihe. Sitä ympäröi yhä vastaamattomien kysymysten rypäs, hyssyttely, välttely ja ahdistus, jonka kaikki siihen liittyvä kieltäminen aiheuttaa.

Kaikki tämä kuvaa lähinnä jälkeenjääneiden tunteita. Tietenkin, koska on mahdotonta tietää poismenneen tunteita ja ajatuksia. Mutta hänkin oli olemassa, ja hänellä oli ajatuksia, tunteita ja tarpeita, jotka mitä ilmeisimmin eivät täyttyneet hänen toivomallaan tavalla.

Olen itse ollut useaan kertaan niin syvissä vesissä, että olen kaivannut pois. En ole nähnyt toivoa – vain epäonnistumista, arvottomuutta ja yksinäistä merkityksettömyyttä. Eilen oli sellainen päivä, ja silloin mietin juuri näitä asioita tietämättä, että tänään vietetään itsemurhan tehneiden muistopäivää.

Ei yksi, vaan monta elämää

Minusta itsemurha on äärimmäisen surullinen ja lopullinen teko, ja toivon, ettei kukaan koskaan päätyisi siihen. Sitä ei saa tekemättömäksi. Se murskaa ei vain tekijänsä elämää, vaan elämän kokonaiselta joukolta ihmisiä. Ja ratkaiseeko se jotain? Tuoko se ihmiselle rauhan? Ehkä. Ehkä ei kuitenkaan. Mutta se heittää pimeän varjon monen ihmisen ylle pitkäksi aikaa.

Silti sanon, että voin ymmärtää tekijää. Voin ymmärtää sitä tunnetta, mikä ihmisen sisällä pyörii hetkellä, kun itsetuhoiset ajatukset valtaavat. Ja ne todella valtaavat; ne eivät vain pilkahda niin että niillä leikittelee, vaan ne hukuttavat alleen, niin että lyhistyy ja joutuu tekemään henkeä haukkoen töitä, että pääsisi ylös ja näkisi jälleen selvästi. Todellisuutta, joka usein tuollaisella hetkellä vääristyy.

Sanon lisäksi – haluamatta syyllistää ketään –, että ihmisellä on myös taito olla välinpitämätön. Tai kiireinen, väsynyt, menestyksensä pyörteissä huoleton tai toisaalta omien huoltensa taakoittama. On tyypillistä ihmetellä jälkikäteen, miksi hän ei sanonut mitään tai kun hänestä ei olisi aavistanut. Entä jos hän sanoikin? Entä jos hän yritti soittaa, tavata, lähestyä? 

Jospa käytös ja ulkoiset merkit eivät olekaan koko totuus 

Miten sinulla oikeasti menee, on oleellinen kysymys. Kun sen esittää ihmiselle, jolla on vaikeaa, tämä usein murtuu ja avautuu. Mm. tuhannet masentuneet voivat kertoa, että vyyhti alkoi purkautua, kun vaikkapa terveydenhoitaja tai lääkäri kysyi tuon kysymyksen. Sen lisäksi tarvitaan kuitenkin myös aikaa. Aikaa kuunnella, olla rinnalla, ja ennen kaikkea olla kestävästi rinnalla yrittämättä ratkoa tilannetta itsehoitomenetelmillä ja keittiöpsykologialla siinä hetkessä. Hiljaisuuskin voi hoitaa.

Kun olen itse itkenyt jollekulle pahaa oloani tai kertonut vaikkapa, miten jokin asia on minua satuttanut, olen monesti kuullut, ettei sinusta uskoisi, kun olet niin vahva ihminen, näytät niin itsevarmalta, olet (muka) niin menestynyt tai olet niin rohkea. Tai sitten, että älä ole niin negatiivinen, lähde, tee jotakin, ota itseäsi niskasta kiinni.

Tuikkukynntilät pöydällä sinisessä aamuvalossaSuomessa tehdään vuosittain noin 800 itsemurhaa. 75 prosenttia heistä on miehiä. Taustalla on usein masennusta, yksinäisyyttä, taloudellisia huolia, vakava sairaus tai muita elämää mullistavia tapahtumia, kuten läheisen kuolema tai avioero (surunauha.net). Jos muistamme, että jokaisella itsemurhan tehneellä on mahdollisesta yksinäisyydestä huolimatta perhettä, sukulaisia ja ystäviä tai työkavereita, ymmärrämme, miten monia ihmisiä tämä aihe joka vuosi – ja vuosia sen jälkeen – koskettaa.

Usein ajatellaan, että itsemurhasta puhuminen voi kannustaa itsemurhaan ja on siksi väärin. Mutta se ei pidä paikkaansa. Itsetuhoiset ajatukset eivät katoa puhumattomuuteen, mutta ne voivat hälvetä, kun niitä pohtiva saa perspektiiviä siihen, että muitakin vaihtoehtoja on.

Toivo kannattelee elämää

Vaikka minulla itselläni on hetkiä, jolloin en sitä näe, uskon kuitenkin, että elämässä on aina toivoa ja ulospääsytie, olipa tilanne mikä tahansa. Rukoilen jokaiselle tuhoisien ajatusten pyörittämälle ihmiselle, että hänen näköpiiriinsä nousisi aukko, josta näkyy valoa.  Sitä kohti kannattaa kulkea, ja toivon, että rinnalle löytyy joku silloin, kun omat jalat eivät kanna.

Alla olevan tekstin olen kirjoittanut vuonna 2007, masennukseni synkimpien hetkien lomassa, kun joku ojensi auttavan kätensä. Se joku oli silloin työterveyslääkärini, jolle olen ikuisesti kiitollinen. Ei ole liioittelua sanoa, että hän pelasti henkeni. Jokainen voi olla hengenpelastaja. Joskus yksi puhelinsoitto tai viesti riittää.

Se oli kuin metsäsuon silmäke.
Sinne se oli piilotettu
lietteisten oksien ja risujen alle
mutaan, joka oli hetteistä ja upottavaa, sameaa ja likaista.
Se oli jo hukkunut, kun se tuli puheeksi.
Ei se enää sanonut mitään.
Oli vain verhottu, lietteellä tahrittu muisto.

Oli sattumaa, että säie jäi näkyviin.
Kyyneleen kirkastamana se kiinnitti huomion.
Omin avuin se ei noussut pintaan.
Mutta oli viisaus ja oli pitkät anteliaat kädet,
nostavat ja kannattelevat kädet.
Ne eivät repineet väkisin irti oksista.
Ne raottivat niitä varovasti,
Auttoivat uutta pääsemään läpi pieninä kuplina.
Oksan murtuessa laskeutuivat varoen alle
kannatellen niin kauan, että pinta alkoi lähestyä.

Ja pinta oli kirkas ja raikas.
Ei ollenkaan sellainen kuin metsäsuossa.
Se oli pulppuava
aivan erilainen kuin metsäsuo.
Lähde se oli eikä suonsilmäke.
Ja siellä oli nuppuja ja valkoisia terälehtiä
ja vihreitä oksia, uusia ja tuoreita.
Tuoksuvia ja houkuttelevia.

Onko elämäsi sellaista kuin haluat?

Sain pari päivää sitten yllättävän tekstiviestin, jossa oli kaksi koskettavaa kysymystä: Oletko onnellinen? ja Onko elämäsi sellaista kuin haluat? 

En edes muista, koska joku olisi kysynyt minulta moista. Oliko koskaan. Tuli itku. Tuntui kuin joku olisi välittänyt.

Olisin halunnut vastata kyllä. Mutta en voinut, ja sekin itketti. 

Onnellisuus on tavoiteltu olotila. Tämän päivän positiivareiden ja hyvinvointigurujen maailmassa ehkä enemmän kuin koskaan. Mutta joskus se on lopulta vain nousuhumalassa tai ensirakkauden huumassa hihkuttua ”elämä on ihanaa” -hypetystä tai feel good -onnellisuutta uuden auton nahkapenkeillä. Harva muistaa olevansa onnellinen, kun on perustyytyväinen, kun elämässä on tasapainoa ja levollisuutta – ilon ja onnen pilkahduksia sekä haasteita ja koettelemuksia vuorotellen. 

Onnellisuutta vai sisäistä rauhaa?

Kristittynä onnellisuus itsessään ei ole minulle mikään tavoite, mutta sisimmässä oleva rauha olosuhteista huolimatta on. Ei sekään ole itseisarvo, mutta merkki siitä, että olen oikealla paikalla ja matkalla oikeaan suuntaan. Se on myös ainoa tila, jossa jaksan silloin, kun kaikki tuntuu ympäriltä kaatuvan päälle tai kaikki karkaa pois, vaikka tunnen tarvitsevani heitä enemmän kuin koskaan.

Meillä on Suomessa onnellisuusprofessoriksikin kutsuttu psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen, jonka mukaan tärkein onnellisuuden lähde on toinen ihminen. Itse en ehkä sanoisi ’tärkein’, mutta sanoisin, että ainakin hyvin tärkeä, jotta suljetaan pois sellainen onnellisuus, joka on mahdollista vain liimautuneena ja ripustautuneena toiseen ihmiseen. Läheisriippuvuuskaan kun ei ole tänä päivänä aivan tuntematon ilmiö.

Tärkein onnellisuuden
lähde on toinen ihminen.

Uskovilla on tapana sanoa, että kun uskoo Jeesukseen, rinnalla on aina ystävä, joka on kaikki. Se on kyllä totta ja olen turvannut siihen tietoisuuteen usein itsekin, mutta ei ole silti väärin kaivata lähelleen myös toista ihmistä. Meidät on luotu yhteyteen toinen toistemme kanssa.

Myös yksin ollessa on mahdollista kokea yhteyttä toisiin, vaikka on fyysisesti etäällä. Mutta yksinäisyydessä yhteyden kokemus on kadonnut. Sen tilalle on noussut tunne ulkopuolisuudesta, sivusta seuraajan roolista, osattomuudesta.

Kielteiset tunteet vievät tilaa

Ojasen mukaan elämässämme on usein onnellisuuden sijaan kielteisiä tunteita ja kokemuksia. Hän luetteloi koko joukon näitä tunteita, ja niistä monet ovat tuttuja: masennus, uupumus, turhautuneisuus, kiinnostuksen puute, vihaisuus ja epämääräinen tarkoituksettomuuden tunne. Olen vuosia miettinyt, mistä ne nousevat, mutta en edelleenkään ole päässyt – tai kenties uskaltautunut – täysin perille. Joitakin osaselityksiä on kyllä löytynyt, mutta aivan kuin syvin mörkö olisi yhä piilossa. Se ei anna löytää itseään, mutta sillä on kyky ojentaa terävä tassunsa aina silloin tällöin raapaisemaan iho rikki. Niinä hetkinä, kun haava kivuliaasti parantuu, onnellisuus seisoo varjossa. Se jää pimeään eikä sitä voi tuntea. 

Vuosien mittaan olen suostunut luovuttamaan pois asioita, joita pidin tärkeinä ja luulin tavoittelemisen arvoisiksi. Ne ovat vapauttaneet elämään hyvää elämää. Se ei kuitenkaan tarkoita välttämättä – tai oikeastaan ollenkaan – sellaista elämää, mitä nuorena tai nuorena aikuisena suunnittelin ja halusin. Mutta en enää usko omaan haluun. Se on petollinen eikä vie välttämättä onnellisuuteen. Sen sijaan se saa usein tekemään virheitä, joita voi katua vuosia ja joita on vaikea unohtaa, vaikka haluaisikin.

Kaikki ei ole oman tahdon alaista

Ei ole muodikasta sanoa, että uskon Jumalan tahtoon ja suunnitelmaan elämässäni. Mutta minä uskon, ja sen varaan olen jättäytynyt jo vuosia sitten. Olisin voinut säästyä monelta murheelta ja onnellisuuden esteeltä, jos olisin tehnyt niin jo nuorena ennen monia elämän suuria päätöksiä. Mutta katuminen on vain itsensä rankaisemista ja siksi turhaa. Ihminen tekee yleensä päätökset sillä viisaudella kuin hänellä kulloisellakin hetkellä on.

Katuminen on vain itsensä
rankaisemista ja siksi turhaa.

Onko elämäni sitten sitä, mitä haluan? Monella tapaa on.

Kaikesta hyvästä huolimatta on asioita, joita kaipaan elämääni, eikä se tunnu ilman niitä täydeltä. En ajattele niitä tietoisesti, mutta huonolla hetkellä ne nousevat pintaan muistuttamaan poissaolostaan. Ne eivät ole asioita, jotka voi ottaa projektiksi tai tavoitteeksi ja viedä päättäväisesti maaliin. Ne ovat elämän sitä osaa, jota ei välttämättä voi muuttaa, oli tahtoa tai ei. Mooseskaan ei itse koskaan päässyt Luvattuun maahan, vaikka saatteli sinne kokonaisen kansan voittaen matkalla monta suurta estettä. 

Näkymä omaan olohuoneeseen

Kun koti on juuri siivottu, vatsa on täynnä, ja voi istahtaa lepotuoliin vain nauttimaan hyvästä olosta, saattaa kokea hetkittäisiä onnen tunteita.

Hiljaisina aamun hetkinä kahvikupin äärellä, kun on vielä pimeää ja kadut tyhjiä, saatan kokea hetkittäisiä onnen tunteita. Tai lauantai-iltapäivinä, kun koti on juuri siivottu, vatsa on täynnä, ja voin istahtaa lepotuoliin lueskelemaan tai vain nauttimaan hyvästä olosta. Uskon, että elämä on niin kuin sen on tarkoitus olla, silloinkin, kun se ei ole kaikkea, mitä haluaisimme. Enkä minä nyt ihan onnetonkaan ole.

Kun aallot olivat viedä mukanaan

Alle kouluikäisenä olin hukkua. Uimarannalle oli kaivettu laiturin viereen syvänne, jotta laiturilta voisi sukeltaa, mutta sitä ei ollut merkitty. Astuin kuoppaan ja vajosin jo muutaman kerran veden alle, kunnes äiti syöksyi vaatteet päällä veteen ja pelasti henkeni. Muistan vain, miten voin koko päivän huonosti, kun olin niellyt vettä.

Menneellä viikolla olin lempipuuhani parissa aamu-uinnilla. Oli tuulinen aamu, ja aallot olivat suuremmat kuin koskaan aiemmilla uintireissuilla. Mutta ne näyttivät upeilta, ja halusin kokea ne. En ajatellut loppuun asti.

Laskeuduin rantalaiturin portaita veteen ja huomasin heti veteen päästyäni, että uimisesta ei tullut mitään. Vedessä saattoi vain yrittää pysyä pinnalla; aallot olivat niin isot. Kauhoin aikani muutaman metrin päässä laiturista, sillä kaksi nuorta naista oli myös tulossa portaita veteen. Toinen teki lyhyen kierroksen ja nousi takaisin portaille seisomaan ja jäi siihen. 

Kun aallot tulevat mereltä, ne nousevat juuri rannan betonilaituria vasten vielä tavallista korkeammiksi törmätessään siihen. Tajusin, etten enää pääse takaisin portaille, varsinkaan kun nuori nainen ei siirtynyt pois enkä olisi päässyt tarttumaan portaisiin. Päätin uida rantaan, mutta läheisyydestään huolimatta se tuntui olevan siinä aallokossa kaukana. 

Aallot näyttivät niin upeilta,
ja halusin kokea ne.
En ajatellut loppuun asti.

Näkyykö elämä filminauhana silmissä?

Olin juuri paria päivää aikaisemmin miettinyt, miten hyvävoimainen olen uidessani enkä väsy pidemmästäkään matkasta. Mutta tuona aamuna huomasin, että voimani alkavat loppua, vaikka olin ollut vedessä vain hetken. Aallot olivat niin vahvoja. Rannan laiturinpuoleisessa reunassa, jossa olin, on isoja kiviröykkiöitä ja pelkäsin, että jos uin niitä kohti, aallot heittävät minut päin niitä. Mutta en olisi jaksanut kiertää kauemmas, joten ajattelin, että on pienempi paha satuttaa itsensä kiviin kuin upota aaltoihin.

Kun ensimmäisen kerran nielin vettä, mielessä kävi huutaa apua. Se tuntui luovuttamiselta. Mutta en tiedä, olisiko kukaan kuullut tai olisivatko voimani riittäneet huutamiseen. Tajusin vain, ettei kukaan rannalla olevista heiveröisistä naisista olisi kyennyt auttamaan minua. Eikä minulla ollut aikaa huutamiseen.

Monesti sanotaan, että kun ihminen on menettää henkensä, hän katsoo ikään kuin kuolemaa silmiin tai näkee elämänsä filminauhana edessään. Minulle ei tapahtunut kumpaakaan. En muista edes rukoilleeni. Taistelin vain kaikin voimin, ettei minun tarvitsisi luopua elämisestä ja vajota aaltoihin melkein rannassa kaikkien silmien edessä. 

En muista edes rukoilleeni.
Taistelin vain, ettei minun
tarvitsisi luopua elämisestä.

Isot aallot Eiranrannassa

Upeat aallot voivat näyttää voimansa. Ihminen on silloin pieni. Kuva ei ole kyseiseltä aamulta.

 

Joskus kivinen ranta voi olla parasta mitä voit tuntea

Kotirantani, kuten sitä haluan edelleen kutsua, syvenee nopeasti, joten tiesin, että minun on oltava melkein rantakivillä, ennen kuin saan jalkani pohjaan. Ranta oli ihan tuntumassa, mutta matka tuntui käsittämättömän pitkältä. Aallot heittelivät niin kovaa, ettei kauhominen vienyt juuri eteenpäin; piti vain jotenkuten pinnalla. 

Olin menettää toivoni, kun törmäsin vielä merenpohjasta nousseeseen levälauttaan, jossa oli pitkiä painavia rihmoja. Ne takertuivat käsiini ja pelkäsin niiden vetävän minut pohjaan. Nielin uudelleen vettä. Haukoin henkeä ja muistan sen kauhun, jota tunsin. Kauhu oli lähinnä sitä, että on niin avuttomassa tilassa, ettei voi auttaa itseään ja kaikki kaunis elämässä on kohta mennyttä. Aikuisena tuo kokemus oli hyvin erilainen kuin lapsena. Aikuisena ymmärtää tarkalleen, missä mennään ja tunnistaa hetken, kun lanka on katketa.

En ole kyennyt itkemään ulos sitä pelkoa, jota tunsin. Mutta nyt kun kirjoitan kokemuksestani, saan vihdoin itkettyä. Saatte olla minun terapeuttejani.

Lopulta jalkani ottivat maahan. En ole koskaan mennyt kyseisessä rannassa uimaan rannan kautta. Nyt tunsin ensi kerran, millainen pohja rannassa on. Ne pyöreät pienet kivet tuntuivat äärettömän ihanilta, lujilta ja turvallisilta jalkapohjissani. Muistan vain, että merivesi oli hionut ne sileiksi ja ne hyväilivät jalkojani. Nousin käsillä tukien rantaan, sillä jalkani eivät meinanneet kantaa. Bikinien housut olivat jossain vaossa, missä en halunnut niiden olevan. Vapisin ja olin helpottunut, mutta vielä enemmän tunsin olevani täysin tyhjä. Taisin olla lievässä shokissa.

Merivesi oli hionut pohjan kivet sileiksi,
ja ne hyväilivät jalkapohjiani.

Ei ole klisee elää kuin viimeistä päivää

Joka on käynyt Eiranrannassa, tietää, miten lyhyt matka on rantaa lähinnä olevilta tikkailta rantaan. Tämä kaikki tapahtui sillä lyhyellä matkalla. Elämä on pienestä kiinni. Me voimme yrittää suojautua koronalta maskeilla ja rokotteilla, käyttää kypärää ja turvavöitä, mutta me emme voi kuitenkaan hallita elämää ja kuolemaa. Se ei ole meidän käsissämme, ja se on asia, joka meidän tulisi muistaa jokaisena päivänä. Jokaisena hetkenä. Että eläisimme ja kohtelisimme muita kuin se olisi viimeinen päivämme.

Uintireissuni tapahtui aamuseitsemän ja -kahdeksan välillä. Sinä aamuna läheinen ystäväni oli laittanut minulle seitsemän jälkeen tekstiviestin, jossa hän kertoi pelkäävänsä puolestani. Se on poikkeuksellista, sillä aloitamme kumpikin yleensä päivämme myöhemmin ja viestittelemme vasta aikaisintaan yhdeksän jälkeen. Hän puhui viestissä eri asiasta, mutta kuvaili myöhemmin, että hänen oli pakko laittaa minulle viestiä, sillä oli kokenut niin suurta huolta minusta. Tiedän, että hän rukoilee puolestani, ja olen siitä tänään erityisen kiitollinen. Hän oli kantanut minua sillä hetkellä, kun omasta suustani ei tullut edes rukousta. 

Eilen toinen rakas ystävä lähetti Facebookista ihanan muiston yhteiseltä matkaltamme ja kirjoitti mukaan: ”Kiitos, että oot mun elämässä.” Olen samaa mieltä. Olen äärettömän kiitollinen, että olen yhä elämässä. Tällä kertaa äiti ei ollut pelastamassa, mutta Taivaan Isä oli.

—

Lue myös Onko elämäsi sellaista kuin haluat?

Älä mieti ketä se haittaa

Voi mua, kun en blogiani kirjoita, on käynyt mielessä monta kertaa viime viikkojen aikana! 

Mutta uusi työ on vienyt – ei mehuja – vaan ajan ja ajatukset niin, etten ole enää iltaisin ottanut läppäriä syliini kertoakseni tuntojani. Korkeintaan olen lueskellut iltapäivälehtiä näytöltä ja kauhistellut (tai pikemminkin surrut), mihin maailmamme on menossa.

Uusi saa mut aina innostumaan, ja varsinkin, jos mukana on ripaus haastetta. Se edellyttää tietty, että asia tulee kohti ja putoaa sydämelle. Tänä kesänä uudessa työssä on tuntunut siltä. Ei ole edes haitannut, että kesä on ollut sään puolesta mitä mahtavin ja jouduin vaihtamaan juuri kesän alkaessa vapaaherrattaren roolin täyspäiväiseen pakerrukseen koneen äärellä asunnossa, joka pahimmillaan muistutti akvaariota auringonpaisteessa ilman vettä.

Kesällä asunto oli pahimmillaan
kuin akvaario auringonpaisteessa
ilman vettä.

Vanhana aamut on erilaisia

Mutta aamut on ihania! Oon tullut vanhaksi, kun sanon näin. Sen huomaa siitäkin, että oon alkanut herätä ilman herätyskelloa kuuden seitsemän aikoihin. Ja mitä teen sitten? En suinkaan käännä kylkeä, vaan puen päälle, hyppään Jopon selkään ja ajan meren rantaan uimaan. 

Sen jälkeinen autuus ei tule sanoina ulos suusta. Se pitää itse kokea. Joku voi miettiä, että hullulla on halvat huvit. Totta. Touhu on täysin ilmaista, mutta se on luksusta.

Tukka märkänä kikkaralla aamukahvien jälkeen on hyvä mieli aloittaa päivän työt. Ja töitä on riittänyt. Alussa suuri osa ajasta menee tiedon etsimiseen ja tutustumiseen, ja sehän kiehtoo mua. Jos jotain janoan, niin tietoa. Se on ollut aina mun juttu, ja innostun siitä, kun saan ottaa selvää ja oppia uutta. 

Jo lapsena olin outo, sillä tykkäsin käydä koulua, kun siellä oppi kaikkea uutta. No, meidän kotikylällä nyt ei niin hirveästi muita aktiviteetteja ollut, joten ei sinällään ihme, jos koulu maistui. Mutta ei se vain sitä ollut. Jos olin sairaana, itkin kun en päässyt kouluun. Ehkei se ihan terveen merkki ollut, mutta eikös sitä sanota, että hulluuden ja nerouden raja on häilyvä. Menisikö sen piikkiin?

Kahvikuppi, smoothie ja aamiaisleipä pöydässä ikkunan ääressä.

Parhaimmillaan aamu näyttää tältä.

 

Voima ja heikkous samassa

Mun voima ja heikkous yhtä aikaa on se, että mä olen muutoksen tekijä, kehittäjä ja uudistaja. Sillä voi saada aikaan parannuksia, mutta samalla vauhti voi olla liian kova, ja ahdistan sillä muut nurkkaan ja tallon heidät tahtomattani jalkoihin. Tämä ominaisuus mussa on paitsi huono, myös aika erikoinen, sillä oon itse hidas muuttuja, enemmänkin perässäkulkija. En nauti muutoksista, etenkään jos en koe niitä tarpeellisiksi.

Oon yhtä aikaa muutoksen
tekijä ja perässähiihtäjä.

Jos vaikka tulee uusia teknisiä innovaatioita tai mitä lie systeemejä, mä en todellakaan ole ensimmäisten joukossa Aleksanterinkadulla jonottamassa, että saan ne itselleni. Sen sijaan hykertelen partoihini katsellen, kun muut testaa ja taistelee bugien kanssa ja odottelen – pitkään. Kun seuraava versio sitten näkee päivänvalon ja alkaa taas uusi kierros, siirryn siihen sitä edeltävään, vanhaan. Perässähiihtäjä. 

Naurettavin on ehkä mun televisioni. Ei puhettakaan mistään älytelevisiosta. Isällekin myivät muutama vuosi ennen hänen kuolemaansa äly-tv:n, vaikka isä ei edes tiennyt, mikä on internet. Mutta näytti hienolta, ja maksoi paljon!

Bloggaajalle ei taida olla hyvästä, kun ajatukset hyppii näin paikasta toiseen: työstä uintiin, oppimiseen ja teknisiin laitteisiin. Mutta palaan vielä hetkeksi uintiin. 

Seurassa on hyvä olla

Alan nimittäin päästä vähitellen mukaan omalla rannalla käyvään uintiporukkaan. (Kutsun sitä omaksi rannaksi, vaikka siinä ei ole mitään omaa; kunhan puhun omiani.) Joka päivä saa juttuseuraa tai ainakin iloisia tervehdyksiä. Kun lähden kotia kohti, hymyilen oikeastaan aina. Jää niin hyvä mieli. Oon miettinyt, että yksinäiselle ihmiselle juuri tällainen aktiivisuus voi olla tie yhteyteen ihmisten kanssa. Ei sieltä välttämättä lenkkiseuraa saa, mutta ainakin hetken, kun saa vaihtaa kuulumisia liian kylmästä vedestä, meren kauneudesta tai joskus vähän henkilökohtaisemmistakin asioista.

Kun lähden rannalta,
hymyilen melkein aina.
Se autuus ei tule sanoina suusta.
Se pitää itse kokea.

Kotirannan menossa on kansainvälisyyttä, sillä yllättävän moni puhuu äidinkielenään jotain muuta kuin suomea. Siellä on myös kivaa rentoutta. Joku totesi juuri pari päivää sitten riisuttuaan housunsa, että ”ohoh, ei mulla ollutkaan uikkareita alla, vaan alushousut”. Sanoin, että ketäpä tuo haittaa, anna mennä.

Ihailin sitä, ettei se haitannut häntä. Itse olisin voinut samassa tilanteessa jättää uinnin väliin, mutta miten hölmöä se olisi ollut. Kaikki me turhasta jäykistelijät voitaisiin muistaa nuo sanat ja muistuttaa välillä itseämme: Ketäpä tuo haittaa, anna mennä! Elämässä eteenpäin, sellaisena kuin olet – vahvuuksinesi ja heikkouksinesi, uikkareissa tai kalsareissa.

—

Operaatio Mobilisaatio: Uusi työ ja uusi haaste

Kevät näkyy jo Kaivarissa

Voi että, miten hyvää kevät ja auringonpaiste tekee ihmisille! Mua ainakin ilahduttaa, kun näen, miten väki on tullut ulos koronakoloistaan lämmittelemään poskiaan auringossa ja ulkoiluttamaan etäelämän jäykistämiä jäseniään. 

Yhtäkkiä kaikkialla (Kaivarin rannassa) näkyy elämää

Äänistä ja ihmisistä tunnistaa kevään

Eilen kävelyreitin penkit ja kiviaidat peittyi ihmisistä, ja rantakallioilla ja vielä kenties aavistuksen kostealla nurmikolla istui pariskuntia ja pikkuporukoita eväittensä ja noutoruokiensa ympärillä. Skeitit paukkui päin ramppeja pitkälle iltaan, ja pari rohkeaa tyttöä hyppäsi tänään Eiranrannassa mereen, joka on vielä sakeana talven jäljiltä. Pyörittäneekö meri pelkästä kevään ja jäistä vapautumisen ilosta kaikki pohjamudat pintaan kellumaan; en tiedä, mutta ruskeaa on.

Muoviset skumppalasit kopsahteli viikonloppuna useammassakin kädessä, ja jäätelökioskien jonot oli kymmeniä metrejä. Tänään terassit on vihdoin auki ja pala normaalia on tullut takaisin. Aika monen kasvoilla oli autuas ilme – senkin, jolla cappuccinon vaahto oli jäänyt hassusti huulipieleen. Ei siitä kukaan hennonut huomauttaa; nauttikoon nyt pitkästä aikaa, niin että näkyy.

Suomen kesä on tunnetusti lyhyt,
joten kun lämpötila ylittää 10 astetta,
suomalainen mies vetää jalkaansa shortsit.

Uunisaaren silta nostettiin taas viime viikolla ylös, ja veneet on lähteneet liikkeelle. Joku kauhoi soutuveneelläkin aallokossa. Se näytti vähän onnettomalta sen rinnalla, kun nuoret miehet hyppi vähän matkan päässä vesiskoottereillaan aaltojen yli kuin delfiinit. 

Kevät näkyy Kaivarissa ja sen merimaisemassa

Kevät näkyy jo Helsingin Kaivarissa.

Suomalaisen kesä alkaa kymmenestä asteesta

Suomen kesä on tunnetusti lyhyt, joten kun lämpötila ylittää 10 astetta, suomalainen mies vetää jalkaansa shortsit. Totta on, sillä viikonloppuna näitä sankareita näkyi useampia. Kalmanvalkoiset jalat tuntui saavan väriä aika nopeasti; punoittivat nimittäin useammalla, ja epäilen, että enemmän kylmästä kuin auringosta.

Mutta kyllä tässä on nyt itse kunkin päästävä vähitellen kesäkuntoon. Lenkkeilijöitä näkyy paljon, eri-ikäisiä miehiä ja naisia. Joillakin peppu tai vatsa näyttää vähän koronan raskauttamalta, mutta mitä siitä: siinähän se menee mukana tai jää sitten vähitellen tien varteen.

Auringonpaisteesta huolimatta vielä on aikaa rantakeleihin. Ja joku meinasi, että perjantaina sataa taas – jos nyt ei lunta, niin vettä ainakin. 

Ihan hyvä syy siirtää vielä vähän ikkunoiden pesua. 

—

Ehkä sinua voisi kiinnostaa tämäkin teksti: Maalla vai kaupungissa?

Parempi vähän ja rehellisesti

Parempi vähän ja rehellisesti
kuin isot voitot vilpillisesti.
(Sananl. 16:8)
Eilen pohdin, että joskus rehellisyys maksaa, mutta aina se myös palkitsee.

Kun rehellisyys maksaa

23 vuotta sitten menetin työpaikan rehellisyyden takia. Tulin valituksi varsin hyvään senior-tason työhön Nokialle. Työhaastattelun jälkeen, ennen kuin menin seuraavaan tapaamiseen, jossa kuulin valinnastani, aloin kuitenkin odottaa esikoistamme. Olisin tietty voinut olla hiljaa ja vain ilmoittaa koeajan päätyttyä, että hups! olenkin raskaana. Mutta halusin olla rehellinen, joten he ilmoittivat saman tien, että no siinä tapauksessa emme voi ottaa sinua, koska tulosvastuu painoi juuri lasketun syntymän aikoihin.
Sen jälkeen olen tainnut ”menettää” pari muutakin työpaikkaa, kun olen halunnut olla rehellinen sille, minkä koen oikeaksi, enkä ole suostunut kompromisseihin. Jääräpää mikä jääräpää!

Rehellisyys palkitsee

Eilen illalla sain kuitenkin nauttia rehellisyyden palkitsevuudesta. Ostin lähikaupasta postimerkkejä: 10 ikimerkkiä ja 15 joulumerkkiä. Kotona huomasin, että ikimerkkejä oli tuplamäärä, kun arkit olivat liimautuneet yhteen. Joulumerkkejä taas oli 16, mutta myyjä oli ottanut hinnan vain 14:sta.
Lähdin palauttamaan ylimääräiset merkit kauppaan ja maksamaan veloittamatta jääneet joulumerkit. Sanoin nuorelle miesmyyjälle, että tulee muuten turhan iso virhe kassaan. Poika oli hämmentynyt ja kiitollinen, ja ihan kuin olisin nähnyt vähän silmien kiiltelevän. Hän ei oikein ymmärtänyt, että olin oikein vaivautunut tulemaan takaisin. Kiitokseksi hän pyysi valitsemaan itselleni mieleisen kukkakimpun kotiin viemiseksi.
Punaiset neilikat

Jumala palkitsee rehellisyyden suunnattomalla ilolla – ja punaisilla kukilla.

Nyt joku varmasti miettii, että aina ne uskovat pitävät itseään muita parempina. Mutta ei tässä ollut minun paremmuudestani tai hyväsydämisyydestäni kyse. Tässä oli kyse siitä, miten Jumala vaikuttaa meissä ja meidän kauttamme, kun me annamme siihen luvan ja lähdemme seuraamaan Häntä oikeaa totuuden tietä. Tietyissä tilanteissa ei tarvitse miettiä, miten toimia. Hän muuttaa meitä ja antaa meille jaettavaksi rakkautta, jota meissä itsessämme ei ole. Ja palkitsee suunnattomalla ilolla – ja punaisilla kukilla.

—

Sinua voisi kiinnostaa myös teksti Totuus ei murene moraalikäsitysten mukana.

Kun kotiseutu tuntuu vieraalta

Voi, miten vaikeaa tämä muutos voi olla! Kun kotiseutu tuntuu vieraalta. Tunteet heittelee edestakaisin. Pari päivää Helsinkiä tuntuu niin kotoisalta.

Kun kotiseutu tuntuu vieraalta ja Helsinki niin tutulta.

Kun kotiseutu tuntuu vieraalta ja Helsinki niin tutulta.

Tunnen kadut ja tiedän, minne olen menossa ja mikä minua missäkin odottaa. Kun istun täällä ystävien kanssa ja käyn läpi syntyjä syviä ja tajuan, miten paljon olen heitä kaivannut. Kun istun anopin kanssa Limoncellolla ja kuuntelen hänen tarinoitaan ja tiedän olevani oikeassa paikassa. Kun tapaan vanhoja työkavereita kahvipöydän ääressä ja kaikki on niin tuttua.

Tunnen kadut ja tiedän,
minne olen menossa ja
mikä minua missäkin odottaa.

Tajuan, miten vieras olen vielä omalla kotiseudullani ja miten kotona olen täällä Helsingissä, jossa olen viettänyt yli 20 viime vuotta. Miksi ihminen kaipaa ensin pois jostakin ja sitten kuitenkin takaisin sinne?

Onneksi Pohjanmaalla on sukulaisia ja ystävä, joka vie lenkille joka viikko. Se on minulle suuri juttu. On vain alettava rakentaa uutta sosiaalista verkostoa. Kyllä se siitä. Olen tehnyt oikean liikkeen, mutta prosessi on vaativampi kuin odotin.

Paluu kotiin Pohjanmaalle

Paluu kotiin Pohjanmaalle on totta. Kello ei ole seitsemääkään aamulla. Istun uuden kotini keittiönpöydän ääressä ja katselen ympärilleni. On hiljaista. Hiirenhiljaista. Juuri sitä, mitä olen kaivannut ja rukoillut. 

Ystävä nukkuu vierashuoneessa. Hän on ollut mukana perjantaista lähtien. Kivunnut ensin Helsingissä portaita ylös ja alas kolmanteen kerrokseen, kantanut tavaroitani, antanut sitä, mitä vain ystävä voi antaa – aikaansa, apuaan, rohkaisuaan, saunan löylyt ja maukasta keittoa. Hän ja hänen poikansa, irakilainen ystäväni ja hänen ystävänsä, oma poika ja hänen ystävänsä. Kokonainen ystävien ketju.

Koskettava kotiinpaluu

Jo tämä hyväsydäminen apurijoukko sekä kotirapun iäkkäimmät naapurit, jotka tulivat halaamaan hyvästiksi ja muistelivat lämpimästi naapuruuttamme, oli enemmän kuin olisin osannut pyytää. Mutta se vastaanotto, jonka sain, kun saavuin Pohjanmaalle, vanhalle kotiseudulle, ylitti kaikki odotukset. Se oli niin käsittämättömän hienoa ja koskettavaa.

Uuden kodin keittiön pöydällä odotti maljakossa tuore kukkakimppu: Lahja sinulle, seinänaapuri, luki kortissa. Vastassa oli perhettä ja sukua, nuoruuden ystävä, halauksia ja rutistuksia, lihaksia lämpimänä kantohommiin, työkaluja valmiina asennuksiin – ja asunto, joka on täydellisempi juuri tähän hetkeen kuin olin osannut toivoa.

Kukkia, juusto, viiniä ja tervetulokortti pöydällä.

Tervetulokukat odottivat kotiinpalaajaa, ja illalla kalusteet olivat jo uudessa kodissa paikoillaan.

Reilussa puolessa tunnissa pihaan ajaneen muuttoauton kuorma oli purettu. Ehdin vain sanoa ”tuonne, vasempaan makkariin, keittiöön, tähän, vaatehuoneeseen, laita-johonkin-en-muista-mihin-se-kuuluu”, ja muuttofirman muuttaja (kuten Aamulehti tätä naispuolista muuttomiestä luultavimmin kutsuisi!) sai kaasutella kotiinsa kirjoittelemaan laskua.  

Auttavat kädet liikuttivat

Flunssaisena, henkisesti ja fyysisesti uuvahtaneena olisin siinä vaiheessa mieluiten istahtanut banaanilaatikoiden taakse piilotetulle sohvalleni ja antanut ylikuormitettujen aivojeni levähtää. Mutta suku ja ystävät päättivät toisin – ja hyvä niin! He olivat kaurapuuronsa syöneet, ja alkoi tapahtua. 

Illansuussa sängyt oli kasattu, petivaatteet tomutettu, valaisimet ja pesukone kiinnitetty, keittiön kaapit järjestetty, olohuone sisustettu (no, vähän jäi fiilattavaa), osa vaatteista ripustettu ja kaupassa käyty. Pyörin kaiken keskellä kuin keilanukke: katselin vain ja ihastelin huokaillen, miten kaikki valmistui. Kun koko ajan meinasi uudelleen ja uudelleen liikutuksesta itkettää, piti muistuttaa itseään eräästä pohjalaisen Pesärikko-trilogian repliikistä: ”Hillitte ittes!”

En hillinnyt. Vuodatin salaa ja vuodatin näkyvästi. Annoin itseni pudota siihen pumpuliin ja huolenpitoon, johon minut käärittiin. Eri vaiheissa elämääni olen ollut yksin vastuussa monista asioista, joita en olisi millään jaksanut kantaa. Viime aikoina en ole ollut. Niin moni on minua kantanut – ja miten kevyt ja hyvä siinä onkaan olla! Kotona.

On jäähyväisten aika

On aika palata takaisin kotiseudulle. Johdatuksessa olen matkaa viime vuodet tehnyt, ja tämä iloinen askelmerkki tuli suunnaksi elämään viime viikolla – aivan kalkkiviivoilla, kun muutto on kahden viikon kuluttua.

Suunta selkeni vasta viime sunnuntaina. Sydän oli vetänyt maalle jo vuosia, pois Helsingin vilinästä ja vilskeestä. Mutta myin asuntoni tietämättä, minne olen muuttamassa. Sunnuntaina silmien eteen nousi syy, miksi, ja suunta mihin olen lähdössä. Hän asuu siellä, minne olen menossa, ja minun tehtäväni on olla lähempänä häntä kuin nyt olen. Mutta siellä on myös monta muuta läheistä, perhettä ja sukua, joita lähempänä tahdon olla.

Jos joku nyt luulee, että hän on mies, niin joku on oikeassa. Mutta hän ei ole potentiaalinen mieheni, ei mikään kumppaniehdokas – ei sinne päinkään, vaan isäni.

Olin saanut ymmärryksen, että asuntoasiani järjestyy niin kuin koripallo menee sukkana koriin. Ja niin kaikki myös torstaipäivänä järjestyi. Sain kuvia tulevasta asunnosta ja näin, että siihen asuntoon voin luoda itselleni kodin. Sitten kerroin lähtöpäätökseni töissä ja löin vuokrasopimuksen lukkoon. 

Alkoi hyvästien jättö. Kuulostaa suureelliselta. 

Mutta olen jo sen ikäinen, että tiedän, mitä etäisyys tuo mukanaan. On ihmisiä, joita en enää tapaa, tai tapaan heitä vain sattumalta. Ja niitä ihmisiä, joita jatkossakin tapaan, en enää näe niin usein kuin ennen. 

Olen jo sen ikäinen, että tiedän,
mitä etäisyys tuo mukanaan.

Torstai-ilta meni tunteiden sekamelskassa ja läheisille uutista viestitellen. Perjantaiaamun valjetessa tulivat kyyneleet. Tunsin kai helpotusta, kun vihdoin tiedän, minne olen menossa. Mutta tunsin myös suurta surua ja kaipausta, kun ymmärsin miten suuri muutos on edessä. Kaikki ne ihmiset, jotka jäävät taakse. En minä asunnosta tai kaupungista – mutta ihmiset ovat minulle rakkaita ja tärkeitä. Olen kuitenkin asunut täällä yli 20 vuotta.

Kyltti Time to say goodbye

Jäähyväiset ovat kaipausta ja ikävää menneestä, mutta myös iloa ja odotuksen riemua tulevasta, siitä mikä odottaa.

Perjantai-iltana sanoin ensimmäiset hyvästit. Ne olivat suurenmoiset – täynnä iloa ja riemua hassusta, haastavasta ja opettavaisesta ystävyydestä. Ihmisestä, joka säteilee valoa ja joka on opettanut minulle – osin kivunkin kautta – paljon. 

Eilen kahvittelin toisen ystävän kanssa. Me näemme vielä. Hänen käynnistään jäi sydämeen tulevaisuus ja toivo: jälleennäkeminen, mutta eri olosuhteissa.

Toiset jäähyväiset ovat vaikeampia kuin toiset

Mutta tämänpäiväisissä hyvästeissä sydämeni särkyi. Pelkäsin jo etukäteen kertoa lähdöstäni iäkkäälle ex-anopille, joka kuumeisesti odotti uutisia uudesta asunnostani. Otimme tavan mukaan rohkaisevat Limoncello-drinkit, tällä kertaa ei muuten vain, vaan vaimentamaan iskua. Mutta ei se auttanut.

En ole 20 vuoden aikana nähnyt anoppini itkevän kertaakaan, edes puolisonsa hautajaisissa. Ja kun hänen kasvonsa vääristyivät ja hän murtui itkuun kerrottuani niin mitättömän uutisen kuin että muutan Pohjanmaalle… Itkimme molemmat.

Pidätkö minustakin huolta,
sitten kun en enää jaksa?

Vakuutin, että hän on minulle rakas ja etten häntä jätä. Kun muutama vuosi sitten olin poissa työelämästä ja sinä aikana ulkoilutin ja hoivasin vanhainkodin mummoja, anoppini kysyi, pitäisinkö hänestäkin huolta, kun hän ei enää jaksa. Lupasin pitää. Ei se lupaus petä. Sitä yritin hänelle vakuuttaa.

Mutta isoihin päätöksiin liittyy isoja tunteita. Jää kaipausta ja ikävää menneestä, siitä mikä jää taakse. Ja on iloa ja odotuksen riemua tulevasta, siitä mikä odottaa.

—

Lue myös, mikä odotti: Paluu kotiin Pohjanmaalle.