Ystävällisyyden merkitys: Kokemuksia liikenteestä

Liikun lähiympäristössä päivittäin polkupyörällä tai kävellen. Kun autoilija antaa tietä suojatien ylitykseen, tapaan heilauttaa kättä kiitokseksi ja myös sanoa sen ääneen, vaikkei se autoon asti kuuluisikaan. Kerran olin ylittämässä pyörällä suojatietä kohdassa, jossa minulla oli etuajo-oikeus ja auto lähestyi vauhdilla. Hidastin ja päästin hänet menemään tuhisten vähän salaa mielessäni, että tämä meni nyt väärin päin. Mutta kun autoilija sitten ohimennessään heilautti kiitokseksi kättä, kiukku haihtui hetkessä.

Muutaman vuoden takaa muistan toisen tapauksen, kun oma ärsytyskynnys oli ylitetty. Matkustin junalla kolmatta tuntia kohti Helsinkiä, ja kuulutukset olivat keskeyttäneet työnteon ja ajatukset toistuvasti. Tuli asemalle saapumistietoja, lähtevien junien aikatauluja, poikkeuksia, koronaohjeita ja tiedotuksia vastaantulevan junan odottelusta. Ja kaikkea kolmella kielellä kovaäänisestä melkein korvan juuresta.

Rautatienäkymä Helsinkiin tilanteessa, kun hyvä tahto sulattaa ärsytyksen.

Matkalla Helsinkiin, kun kuulutuksen kauniit sanat sulattivat ärsytyksen.

Koskettava kuulutus

Mutta sitten kaiuttimet rasahtivat vähän ennen pääteasemaa ja edeltä valmistelemattoman tiedotuksen piti konduktööri, jonka suomen kielessä oli vahva aksentti. Tuplavokaalit ja -konsonantit jäivät vielä vähän lyhyiksi ja diftongit katkaistiin keskeltä, jotta ääntäminen oli helpompaa. 

Mutta sillä ei ollut mitään merkitystä, sillä sisältö sulatti sydämen. Se kuului näin: ”No nin, yhte-inen matkame pätty pian. Kitos kaikile mukana ol-leile. Terve-yttä sinule ja perhel-lesi. Toivon sinule kaikke-a hyvä elämäsi! Näkemiin.” 

Kuulutus oli runsaudessaan niin poikkeava, persoonallinen ja sydämellinen, että kaikki matkan aikana kertynyt ärtymys haihtui hetkessä ja matkasta jäi vain hyvä mieli.

Meidän ei tarvitse hirveästi ponnistella, että voimme tehdä hyvää, ilahduttaa ja lohduttaa lähimmäisiämme. Arvotamme hyvyyttä turhan usein isoilla teoilla, kun pienetkin riittävät: kuunteleva korva, osanotto, lempeä katse, istuminen yhdessä, puhelinsoitto, tekstiviesti, käden heilautus. Aina ei tarvita edes viisaita sanoja, vaan enemmänkin viisautta olla hiljaa.

Olkaa [siis] toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä
ja antakaa toisillenne anteeksi.
(Ef. 4:32, 1992)

Aihetta sivuaa myös blogipostaukseni Syvällisempää merkityksellisyyttä.

Hiljaisuus on äänistä parhain

Hiljaisuus on äänistä parhain. Tarvitsen sitä yhä enemmän.

Iltapäivän sinisessä hetkessä kirjaa lukiessa kuuluu vain hiljaisuus.

Hiljaisuus ei tee oloa rauhattomaksi, niin kuin joskus vuosia sitten. Uskon, että kun sisin on levossa, hiljaisuus on luontainen ympäristö. Mutta kun mieli harhailee ja olo on levoton, ihminen kaipaa ääniä ja jopa meteliä, jotta huomio kiinnittyy muuhun kuin omaan sisäiseen rauhattomuuteen tai ainakin hukuttaa sen alleen. 

Vuosia sitten masennusta sairastaessani terapeutti antoi kotitehtäväksi istua aloillaan hiljaisuudessa katse kiinnittyneenä tiettyyn pisteeseen ja hengittämään siinä rauhalliseen tahtiin syvään sisään ja ulos kahdeksan kertaa. En kyennyt siihen. Olo kävi puolivälin jälkeen niin epämukavaksi, että hengitystä oli pakko nopeuttaa ja lähteä liikenteeseen. Vaikka masennus usein lamaannuttaa, siihen liittyy myös ahdistusta ja ajatusten tuskaista rauhattomuutta.

Äänet peittävät ajatukset

Jos mielessä pyörii monenlaista, ja varsinkin jos ajatukset ovat sävyltään harmaita tai mustia, hiljaisuudessa ne kuuluvat entistä vahvempina. Monesti on helpompi peittää niiden kutsu vaikka television turhanpäiväiseen mölinään kuin ottaa ne käsittelyyn tai ymmärtää, että ne eivät kenties sillä hetkellä kuitenkaan murehtimalla ratkea.

Meidän yhteiskuntamme nojaa yhä enemmän ääniin. Kaikki teollistuminen, tekniikan kehitys ja modernit välineet ovat tuoneet keinotekoisia ääniä ympäristöön, joka pari sataa vuotta sitten jopa kaupungeissa muodostui pääosin luonnonmukaisista tai luonnon äänistä. 

Paikkoja, joissa hiljaisuus olisi olettamuksena, ei paljoa ole. Ehkä perinteiset kirjastojen lukunurkat, joita ei ole valjastettu urheiluvälineiden vuokrauskeskuksiksi tai tietokoneiden näpyttelyyn, tyhjät kirkot tai sairaaloiden käytävät ja potilashuoneet. Sen sijaan kaupat, ryhmäliikuntatilat ja monet muut ihmisten palveluun keskittyneet paikat ovat ääniä täynnä: musiikkia, kuulutuksia ja vähintäänkin laitteiden huminaa, ellei jyrinää. 

Hiljaisuutta on etsittävä

Hiljaisuutta kaipaavan on vetäydyttävä pois ihmisistä ja tapahtumista. On suljettava laitteet, ovet ja ikkunat, eikä sekään aina ainakaan kaupungissa riitä. Luontoon paetessaankin on mentävä riittävän kauas. Ei auta, jos istuu rantakivellä, kun viereisellä tontilla joku kailottaa puhelimeensa tai päristää naapurissa moottorisahaa.

Ihmisen kehittämät äänet ovat jotenkin niin ärsykkeisiä ja pakottavia verrattuina luonnon omiin ääniin. Toki ihminen on säveltänyt vaikkapa kaunista ja rauhoittavaa musiikkia, mutta sekin mieltymys vaihtelee kuulijan mukaan. Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi rauhoittua kuuntelemalla heviä tai raskasta rockia, kun itse on joskus pakko sammuttaa sekin musiikki, josta itse eniten nauttii. Hiljaisuus voittaa välillä senkin.

Voi paistaa banaanilettuja, kun makuhermoja kutkuttaa.

Tänään olen nauttinut lepopäivästä kiitollisena siitä, että ympäröivä talo monine asuntoineen on häkkihissin kumeita paukahduksia lukuun ottamatta ollut hiljainen. Mikään ei häiritse lukemisen nautintoa ja siinä syntyviä mielikuvia ihmisistä ja tarinan etenemisestä. Ajatus ei harhaile eikä paina. Makuhermojen herätessä voi paistaa banaanilettuja ja syödä ne marjojen ja kuuman kahvin kera. Ja iltapäivän sinisessä hetkessä kuuluu vain hiljaisuus.

Valopilkkuja pimenevässä syksyssä

Olen viime aikoina kirjoitellut paljon, mutta julkaissut vähän, ellei työjuttuja, viikoittaista podcastia ja radion puheblogia lasketa. Maailmantilanteen ja kotimaan politiikan herättämät ajatukset ovat pyörineet hyrränä päässä, mutta kun hyrrä on pysähtynyt ja sanat ovat tulleet paperille, ne ovat tuntuneet paitsi negatiivisilta, myös puolinaisilta, loppuhuipennusta odottavilta ja jotenkin turhilta. Raakileita on siis paljon.

Ympäröivä maailma ei juuri herätä positiivisia tuntemuksia. Sotaa, iskuja, syyllisten etsintää, panettelua, somekohuja, katuväkivaltaa, paljastuksia, itkuja, eroja, Onlyfans-tarinoita. Niistä ei oikein saa aikaiseksi mitään rohkaisevaa tai myönteistä. 

Syksyn hiljaiseloa

Oma elämä on valoisampaa, vaikkei se mitään jatkuvaa päivänpaistetta olekaan. Varsinkaan nyt, kun illat ovat pimentyneet ja ensimmäiset pakkasyöt takana. Muutama lumihiutalekin tuli Helsingissä menneellä viikolla.

Mutta oma elämä on hiljaisuudessaan niin vähäeleistä, ettei siitä oikein juttua irtoa. Saatan laittaa kalenteriin tapahtumia, joihin mennä, mutta kun hetki lähestyy, jäänkin mieluummin kotiin. Kotisohva on käynyt rakkaaksi, minkä huomaa erityisesti, kun astuu vaa’alle. 

Jonkin verran tietty liikun. Mian kanssa pelataan taas viikoittain tennistä, ja pitkin kesää on tullut pyöräiltyä. Nyt vain alkaa pohjoistuuli olla niin viiltävää, että vastatuulessa silmiä vihloo ja välillä tuntuu, että huulet jäätyvät paikalleen. Kumpaankaan ei edes lisäpukeutuminen auta.

Kaipaan rantarauhaa

Meri vetää yhä puoleensa, joskin viime aikoina on tullut käytyä harvemmin. Kylmään mereen pulahtelusta on tullut niin trendilaji, että aamuinen tungos rannalla jo ahdistaa. Olen siirtynyt aamupäivä- tai iltapäivävuoroihin, koska voin, ja koska silloin saa usein uida yksin tai ainakin rauhassa ilman kännyköitä heiluttelevia somettelijoita ja haukkuvien koiriensa kanssa ympärillä pyöriviä. 

Uimaretkissäni olen nauttinut juuri luonnon vaihtelusta, rauhasta ja hiljaisista meren äänistä. En tarvitse siihen ihmislaumoja enkä varsinkaan heidän tuomiaan ääniä.

Uintiretket meressä ovat valoja pimenevässä syksyssä.

Uintihetki meressä oli maaginen. Valo ja värit olivat niin erikoisia, että tuntui kuin olisi uinut sisätiloissa.

Illansuussa pari viikkoa sitten uintihetki oli aivan maaginen. Haluaisin kuvailla sitä, mutta en tiedä, voiko sitä ymmärtää näkemättä. Taivas oli erikoisen värinen: oranssia, harmaata ja sinisen eri sävyjä. Pilvien lomasta auringon valo paistoi epäsuorasti, mutta heijastui hopeisina välähdyksinä merenpintaan, joka oli vihertävän harmaa. Vedessä taivas tuntui olevan yllä kuin kupoli. Mieleen tulivat elokuvat, joissa ulkokohtaus on kuvattu sisällä. Kun silmät olivat vedenpinnan tasolla, tunnelma oli samankaltainen – kuin olisin uinut sisämeressä; valo oli niin erikoinen ja erikoisen värinen.

Muuten mietiskelen vain, että pyörän vaihteet pitäisi huollattaa, tukka leikkuuttaa ja kipeä silmä hoidattaa kuntoon. Ei siis mitään merkittävää. Tai ehkä kuitenkin, sillä eräs tunnettu elokuvaohjaaja on sanonut:

Meillä on tapana ylenkatsoa
jokapäiväisen elämän tapahtumia;
emme tunnista,
että niissä voi olla elokuvan aineksia.

Vanhuus ei tule yksin

Se tulee tuhannen vaivan kanssa. Kävin tänään analyysissä, kun silmät kuivuvat. Eivätkä ne muuten ole ensimmäinen paikka, joka on alkanut kuivua.

Opin tänään, että silmän kyynelnesteessä on kolme kerrosta. Päällä on öljy (tai rasva), sitten tulee vesi ja alla on jotain rämeikön näköistä kiinteämpää, noin niin kuin yksinkertaisesti kerrottuna. Kuulin, että omista silmistä öljyt kaikkoaa parissa sekunnissa, kun niiden pitäisi malttaa pysyä aloillaan edes kymmenen sekuntia, jotta näkisi paremmin.

Meibominrauhasetkin, joista en ollut koskaan kuullutkaan, ovat pahasti tukossa, joten lähdin lopulta analyysistä toistasataa euroa köyhempänä mukanani kassillinen erilaisia silmätippoja, nippu kotihoito-ohjeita ja geelinaamari, joka silmillä alan jatkossa makoilla kerran päivässä, jotta rauhaset aukeavat. Tämäkin taas noin niin kuin yksinkertaisesti kerrottuna.

Ikä kuivattaa kaiken

On tietysti ymmärrettävää, että kun ihminen lähestyy viittäkymmentä mutta väärästä suunnasta, pikkuvaivoja ja vähän isompiakin alkaa tulla. Mutta en ollut koskaan oikein tajunnut, että suurin vaiva on kuivuminen. Kaikki kuivuu.

Viime keväänä kuulin, että selän välilevyt ovat kuivuneet – ja madaltuneet. Suomeksi se tarkoittaa käytännössä, että nesteet ovat valuneet pihalle ja nikamien välissä oleva pehmytkudos ei ole enää niin kauhean pehmeää. Ja siltä se myös tuntuu. Vain narina puuttuu.

Iho on ollut kuiva jo pitkään, mikä varmasti johtuu siitä, etten millään jaksaisi läträtä rasvojen kanssa joka suihkun ja uintikerran jälkeen. Mutta viimeisimmän kosmetologikäynnin viisastamana aloin öljytä edes naamaani, niin kiristää vähän vähemmän. Ryppyjä ja veltostumista olisi ehkä voinut vähän ehkäistä, jos olisin ymmärtänyt, että kollageenin tuotanto alkoi vähetä jo silloin kun en ollut vielä edes kolmeakymmentä. Mutta heräsin vasta muutama vuosi sitten, kun fiksu työkaveri huomautti, että kollageenilisä ei ehkä tekisi minullekaan pahaa. Myös gynekologi taisi jossain vaiheessa huudahtaa, että rouvan olisi hyvä alkaa suihkuttelemaan itseään öljyn kera, ettei paikat ihan kuivahda. 

Sitten kun pää pettää

Kylmä totuus on, että kodin tarvikehyllyillä eniten tilaa vievät erinäiset öljyt, omegat ja estoaineet, joilla sitä on itseään voideltava ja ruokittava, jotta kärry vielä kulkee. 

Näihin ikääntymisen mukanaan tuomiin huoltotoimenpiteisiin vain on alkanut kulua kohtuuttomasti aikaa. Eihän tässä juuri muuta ehdi tehdä. Vasta nyt ymmärrän, miksi ihmiset jäävät eläkkeelle. Työnteko on lopetettava, että ehtii jumpata, venytellä, kävellä, rasvata, hautoa, hieroa, kuntouttaa, syödä, nukkua ja lääkitä pysyäkseen pystyssä ja toimintakuntoisena. 

Vaikka muisti ei ole entisensä, olen kiitollinen, että muuten pää sentään vielä toimii suht hyvin. Kaikki vain on hitusen hitaampaa. Pääsiäisenä kun pelattiin uutta lautapeliä, lapset sai toistaa sääntöjä useampaan kertaan, että pääsin mukaan, mutta sitten kun pääsin, niin nappasin kuitenkin yllättäen vielä voiton.

Sitten kun silmien kuivuus alkaa levitä lähiympäristöön otsaluun taakse, peli alkaa olla menetetty. Enkä puhu enää lautapelistä. Huonosti nimittäin käy, jos ei enää muista, millä öljyllä mitäkin kohtaa voitelee tai mihin niitä tippoja tuikkaa.

Tänään on itsemurhan tehneiden muistopäivä

Jo pelkkä sana ”itsemurha” nostattaa useimmille kylmät väreet. Se on teko, joka aiheuttaa toteutuessaan kärsimystä, vihaa, pelkoa, syyllisyyttä, vaikenemista, häpeääkin. Se on ollut joskus tabu, josta ei kerrottu perheen ulkopuolelle, eikä se tänäkään päivänä ole mikään illalliskutsujen keskustelunaihe. Sitä ympäröi yhä vastaamattomien kysymysten rypäs, hyssyttely, välttely ja ahdistus, jonka kaikki siihen liittyvä kieltäminen aiheuttaa.

Kaikki tämä kuvaa lähinnä jälkeenjääneiden tunteita. Tietenkin, koska on mahdotonta tietää poismenneen tunteita ja ajatuksia. Mutta hänkin oli olemassa, ja hänellä oli ajatuksia, tunteita ja tarpeita, jotka mitä ilmeisimmin eivät täyttyneet hänen toivomallaan tavalla.

Olen itse ollut useaan kertaan niin syvissä vesissä, että olen kaivannut pois. En ole nähnyt toivoa – vain epäonnistumista, arvottomuutta ja yksinäistä merkityksettömyyttä. Eilen oli sellainen päivä, ja silloin mietin juuri näitä asioita tietämättä, että tänään vietetään itsemurhan tehneiden muistopäivää.

Ei yksi, vaan monta elämää

Minusta itsemurha on äärimmäisen surullinen ja lopullinen teko, ja toivon, ettei kukaan koskaan päätyisi siihen. Sitä ei saa tekemättömäksi. Se murskaa ei vain tekijänsä elämää, vaan elämän kokonaiselta joukolta ihmisiä. Ja ratkaiseeko se jotain? Tuoko se ihmiselle rauhan? Ehkä. Ehkä ei kuitenkaan. Mutta se heittää pimeän varjon monen ihmisen ylle pitkäksi aikaa.

Silti sanon, että voin ymmärtää tekijää. Voin ymmärtää sitä tunnetta, mikä ihmisen sisällä pyörii hetkellä, kun itsetuhoiset ajatukset valtaavat. Ja ne todella valtaavat; ne eivät vain pilkahda niin että niillä leikittelee, vaan ne hukuttavat alleen, niin että lyhistyy ja joutuu tekemään henkeä haukkoen töitä, että pääsisi ylös ja näkisi jälleen selvästi. Todellisuutta, joka usein tuollaisella hetkellä vääristyy.

Sanon lisäksi – haluamatta syyllistää ketään –, että ihmisellä on myös taito olla välinpitämätön. Tai kiireinen, väsynyt, menestyksensä pyörteissä huoleton tai toisaalta omien huoltensa taakoittama. On tyypillistä ihmetellä jälkikäteen, miksi hän ei sanonut mitään tai kun hänestä ei olisi aavistanut. Entä jos hän sanoikin? Entä jos hän yritti soittaa, tavata, lähestyä? 

Jospa käytös ja ulkoiset merkit eivät olekaan koko totuus 

Miten sinulla oikeasti menee, on oleellinen kysymys. Kun sen esittää ihmiselle, jolla on vaikeaa, tämä usein murtuu ja avautuu. Mm. tuhannet masentuneet voivat kertoa, että vyyhti alkoi purkautua, kun vaikkapa terveydenhoitaja tai lääkäri kysyi tuon kysymyksen. Sen lisäksi tarvitaan kuitenkin myös aikaa. Aikaa kuunnella, olla rinnalla, ja ennen kaikkea olla kestävästi rinnalla yrittämättä ratkoa tilannetta itsehoitomenetelmillä ja keittiöpsykologialla siinä hetkessä. Hiljaisuuskin voi hoitaa.

Kun olen itse itkenyt jollekulle pahaa oloani tai kertonut vaikkapa, miten jokin asia on minua satuttanut, olen monesti kuullut, ettei sinusta uskoisi, kun olet niin vahva ihminen, näytät niin itsevarmalta, olet (muka) niin menestynyt tai olet niin rohkea. Tai sitten, että älä ole niin negatiivinen, lähde, tee jotakin, ota itseäsi niskasta kiinni.

Tuikkukynntilät pöydällä sinisessä aamuvalossaSuomessa tehdään vuosittain noin 800 itsemurhaa. 75 prosenttia heistä on miehiä. Taustalla on usein masennusta, yksinäisyyttä, taloudellisia huolia, vakava sairaus tai muita elämää mullistavia tapahtumia, kuten läheisen kuolema tai avioero (surunauha.net). Jos muistamme, että jokaisella itsemurhan tehneellä on mahdollisesta yksinäisyydestä huolimatta perhettä, sukulaisia ja ystäviä tai työkavereita, ymmärrämme, miten monia ihmisiä tämä aihe joka vuosi – ja vuosia sen jälkeen – koskettaa.

Usein ajatellaan, että itsemurhasta puhuminen voi kannustaa itsemurhaan ja on siksi väärin. Mutta se ei pidä paikkaansa. Itsetuhoiset ajatukset eivät katoa puhumattomuuteen, mutta ne voivat hälvetä, kun niitä pohtiva saa perspektiiviä siihen, että muitakin vaihtoehtoja on.

Toivo kannattelee elämää

Vaikka minulla itselläni on hetkiä, jolloin en sitä näe, uskon kuitenkin, että elämässä on aina toivoa ja ulospääsytie, olipa tilanne mikä tahansa. Rukoilen jokaiselle tuhoisien ajatusten pyörittämälle ihmiselle, että hänen näköpiiriinsä nousisi aukko, josta näkyy valoa.  Sitä kohti kannattaa kulkea, ja toivon, että rinnalle löytyy joku silloin, kun omat jalat eivät kanna.

Alla olevan tekstin olen kirjoittanut vuonna 2007, masennukseni synkimpien hetkien lomassa, kun joku ojensi auttavan kätensä. Se joku oli silloin työterveyslääkärini, jolle olen ikuisesti kiitollinen. Ei ole liioittelua sanoa, että hän pelasti henkeni. Jokainen voi olla hengenpelastaja. Joskus yksi puhelinsoitto tai viesti riittää.

Se oli kuin metsäsuon silmäke.
Sinne se oli piilotettu
lietteisten oksien ja risujen alle
mutaan, joka oli hetteistä ja upottavaa, sameaa ja likaista.
Se oli jo hukkunut, kun se tuli puheeksi.
Ei se enää sanonut mitään.
Oli vain verhottu, lietteellä tahrittu muisto.

Oli sattumaa, että säie jäi näkyviin.
Kyyneleen kirkastamana se kiinnitti huomion.
Omin avuin se ei noussut pintaan.
Mutta oli viisaus ja oli pitkät anteliaat kädet,
nostavat ja kannattelevat kädet.
Ne eivät repineet väkisin irti oksista.
Ne raottivat niitä varovasti,
Auttoivat uutta pääsemään läpi pieninä kuplina.
Oksan murtuessa laskeutuivat varoen alle
kannatellen niin kauan, että pinta alkoi lähestyä.

Ja pinta oli kirkas ja raikas.
Ei ollenkaan sellainen kuin metsäsuossa.
Se oli pulppuava
aivan erilainen kuin metsäsuo.
Lähde se oli eikä suonsilmäke.
Ja siellä oli nuppuja ja valkoisia terälehtiä
ja vihreitä oksia, uusia ja tuoreita.
Tuoksuvia ja houkuttelevia.

Musta masennus

On vaikeaa kirjoittaa silloin, kun mieli on mustana – kun on risa ja paikkauksen tarpeessa kuin tuo kuvassa oleva nallekarhu. 

Silti joskus 15 vuotta sitten, kun makasin kotisohvalla elämäni syvimmässä kuopassa, kirjoitin käteni puuduksiin asti. Käsiala oli sotkuista, mutta sitä olivat ajatuksenikin, jotka piti saada ulos, sillä sisälläni ne mädännyttivät kaiken. 

Rikkinäinen nallekarhuNyt kun jälkikäteen luen joskus niitä tekstejä, näen miten pitkälle olen päässyt. Miten syvällä olin ja miten paljon ylemmäs olen siitä ahdingosta saanut nousta. Olen siitä kiitollinen.

Kiiltokuvan toinen puoli

Mutta mietin usein, jakaako muille omaa tuskaansa. Miksi kukaan haluaisi lukea synkkää tekstiä ja ahdistuksen kuvausta? Pahuutta riittää tässä maailmassa muutenkin. Toisaalta vierastan sitä, että nykypäivänä annetaan niin usein kuva elämästä, joka vain kiiltää. Kiiltokuvallakin on aina toinen puoli – eikä se kiillä.

Juuri eilen kävimme ystäväni kanssa läpi tuttuja ja ystäviä ja sitä, miten jokaisella tuntuu olevan elämässä oma ristinsä: taakka, koettelemus tai synkkä kokemus, jonka kanssa tai josta vain on selvittävä eteenpäin. Joillakin niitä on enemmän kuin ihmisen olettaisi kestävän. Toisilla ei juuri mitään päälle päin näkyvää, mutta eipä kaikki päälle päin näykään.

Ei minustakaan moni silloin 15 vuotta sitten olisi ymmärtänyt, miten syvissä vesissä liikuin, ellen olisi siitä itse kertonut. Joku huomasi painon pudonneen, mutta senkin saattoi pistää lisääntyneen kuntoilun piikkiin. Mutta olin siihen aikaan taitava kätkemään ahdistustani ja synkkiä ajatuksiani. Lääkäri kuvasi myöhemmin lausunnossaan, miten ahdistuneisuus on jäänyt ahkeran, eteenpäin pyrkivän, perhettä hoitavan, ”kunnollisen” virkanaisen roolin alle.

Pelottava piste

Masennus oli kuitenkin diagnoosi, joka pysäytti pariksi vuodeksi koko elämän ja on taakoittanut elämää siitä asti. Sai hammasharjan tuntumaan kädessä niin raskaalta, ettei tahtonut aamulla jaksaa käteensä ottaa. Vei ilon kaikesta, mikä ennen oli ollut aivan hyvää elämää. Vei ilon jopa kaikesta, mikä ennen oli ollut kaikkein lähinnä sydäntä. 

Masennus vie ilon kaikesta,
mikä ennen oli aivan hyvää elämää.

Omat lapset jaksoivat ilahduttaa vielä pitkään sairauden aikanakin, kunnes koitti päivä, etten pystynyt enää heidänkään olemassaolollaan antamaan elämälleni merkitystä. Se oli pelottava piste. Ainoa, mikä piti hengissä ja esti päättämästä elämääni, oli usko. Myös siihen, että ei ole minun tehtäväni määrätä omien päivieni määrää. En kokenut sen olevan oikeuteni silloin enkä koe sen olevan sitä vieläkään.

Silti en voi täysin hyväksyä kommentteja, joissa elämänsä päättänyt ihminen leimataan itsekkääksi. Niin voi tehdä, jos ei ole koskaan ollut siinä pisteessä, että elämän lanka on ohuimman toivonsäikeen varassa. Jonkin ihmeellisen säikeen, joka minulla kesti, vaikka en edelleenkään tiedä, miten ja miksi. 

Oikea masennus ja ”fiilismasennus”

Ihminen ei päädy siihen tilaan, kun koko kesäloman sataa vettä ja ”masentaa”. Tai kampaaja värjää tukan vahingossa liian punaiseksi ja ”masentaa”. Tai kun poikakaveri jättää, itkettää ja ”masentaa”. Ei edes useimmiten silloin, kun rakas puoliso kuolee, ja ikävä tekee elämän jatkamisesta vaikeaa. Harmitus on harmitusta, suru on surua, mutta masennusta ne eivät yleensä ole.

Oikea masennus on musta seinä, joka ei päästä läpi valoa yhtään. Kuolettaa kaikki hyvät tunteet. Jättää jäljelle vain hiljaista itkua, tyrskähtelevää itkua, parkua – ja rautarenkaan, joka puristaa rintakehää salvaten hengityksen. Ajankulun voi laskea siitä, kun yrittää keskittyä vetämään happea sisään ja puhaltamaan ulos. Koska rautarengas kuitenkin kiristää, happi ei tahdo tulla sisään, ja vaikka sitä kuinka puhaltaa ulos, tuntuu että sitä jää liikaa sisään ja sekin puristaa.

Aamut ovat pahimpia. Ja viikonloput. Ja lomat. Tai olivat ainakin minulle, koska tykkään aamuista. Ja koska viikonloput ja lomat ovat yleensä iloistaa aikaa. Yhtäkkiä ne olivat hetkiä, jolloin näin auringon pilkottavan verhojen raosta, kesän kukkivan tai lumen tuiskuavan, kuulin lintujen äänet tai sateen ropinan. Näin niiden kauneuden ja ainutlaatuisuuden, mutta tunsin pelkkää tyhjyyttä. En löytänyt yhtään syytä, miksi olisin noussut sängystä ja mennyt ulos niistä nauttimaan. Olin vihainen ja pettynyt itseeni, etten kyennyt tuntemaan niistä iloa ja kiitollisuutta.

Rautarengas kiristää, happi ei tahdo tulla sisään,
ja vaikka sitä kuinka puhaltaa ulos, sitä jää liikaa sisään
ja sekin puristaa.

Ja miten monta viikonloppua olenkaan kierinyt sängyssäni tuskaisena, yksinäisyydessä, miettien miten elämä kulkee eteenpäin ja ohi, ja minä olen jäänyt tyhjälle seisakkeelle, johon yksikään juna ei enää pysähdy. Hylätty asema. 

Syyllisyys omasta ilottomuudesta

Masennusta on vaikea selittää. Se on kokonaisvaltainen toivottomuuden ja itsesyytösten, häpeän ja alistuneisuuden tila, josta ei tietyllä hetkellä näy mitään ulospääsyä. Siksi jaksan traagisuudesta huolimatta ymmärtää niitä, jotka päättävät elämänsä. Ymmärrän, että heidän edessään on läpipääsemätön muuri ja heidän kuvitelmansa on siirtyä johonkin, missä heidän kokemaansa kipua ja ahdistusta ei ole. 

Omaan pahoinvointiin liittyy myös syyllisyys siitä, mitä se tekee ja on tehnyt muille. Erityisesti omille lapsille. Oma sairaus on usein koko perheen sairaus. Pahimman masennusvuoteni äitienpäivänä sydämeni särkyi, kun näin äitienpäiväkorttini. Ajatus sen takana oli varmasti kaunis, mutta kuva kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Toinen lapsista oli piirtänyt korttiin minut ja itsensä. Äiti makasi sohvalla, ja lapsi istui yksin sohvan takana lattialla, kädet koukistettujen polvien ympärillä.

Olen useammankin kerran ajatellut, että nyt, nyt olen saanut voiton tästä taudista. Hetkellisesti olen saanutkin, ja vuosien mittaan nuo hetket ovat vähitellen pidentyneet. Mutta en tiedä, voiko siitä koskaan täysin parantua. Se on vieras, joka tykkää tulla takaisin. Tulee vain koputtelemaan ovelle, kutsumatta, ihan ilman syytä. Ja minä olen välillä niin heikko, että yksinäisyydessäni päästän sen sisään. Eikä meillä ole vielä koskaan ollut yhdessä kivaa.

—

Lue myös Tänään on itsemurhan tehneiden muistopäivä. 

Onko elämäsi sellaista kuin haluat?

Sain pari päivää sitten yllättävän tekstiviestin, jossa oli kaksi koskettavaa kysymystä: Oletko onnellinen? ja Onko elämäsi sellaista kuin haluat? 

En edes muista, koska joku olisi kysynyt minulta moista. Oliko koskaan. Tuli itku. Tuntui kuin joku olisi välittänyt.

Olisin halunnut vastata kyllä. Mutta en voinut, ja sekin itketti. 

Onnellisuus on tavoiteltu olotila. Tämän päivän positiivareiden ja hyvinvointigurujen maailmassa ehkä enemmän kuin koskaan. Mutta joskus se on lopulta vain nousuhumalassa tai ensirakkauden huumassa hihkuttua ”elämä on ihanaa” -hypetystä tai feel good -onnellisuutta uuden auton nahkapenkeillä. Harva muistaa olevansa onnellinen, kun on perustyytyväinen, kun elämässä on tasapainoa ja levollisuutta – ilon ja onnen pilkahduksia sekä haasteita ja koettelemuksia vuorotellen. 

Onnellisuutta vai sisäistä rauhaa?

Kristittynä onnellisuus itsessään ei ole minulle mikään tavoite, mutta sisimmässä oleva rauha olosuhteista huolimatta on. Ei sekään ole itseisarvo, mutta merkki siitä, että olen oikealla paikalla ja matkalla oikeaan suuntaan. Se on myös ainoa tila, jossa jaksan silloin, kun kaikki tuntuu ympäriltä kaatuvan päälle tai kaikki karkaa pois, vaikka tunnen tarvitsevani heitä enemmän kuin koskaan.

Meillä on Suomessa onnellisuusprofessoriksikin kutsuttu psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen, jonka mukaan tärkein onnellisuuden lähde on toinen ihminen. Itse en ehkä sanoisi ’tärkein’, mutta sanoisin, että ainakin hyvin tärkeä, jotta suljetaan pois sellainen onnellisuus, joka on mahdollista vain liimautuneena ja ripustautuneena toiseen ihmiseen. Läheisriippuvuuskaan kun ei ole tänä päivänä aivan tuntematon ilmiö.

Tärkein onnellisuuden
lähde on toinen ihminen.

Uskovilla on tapana sanoa, että kun uskoo Jeesukseen, rinnalla on aina ystävä, joka on kaikki. Se on kyllä totta ja olen turvannut siihen tietoisuuteen usein itsekin, mutta ei ole silti väärin kaivata lähelleen myös toista ihmistä. Meidät on luotu yhteyteen toinen toistemme kanssa.

Myös yksin ollessa on mahdollista kokea yhteyttä toisiin, vaikka on fyysisesti etäällä. Mutta yksinäisyydessä yhteyden kokemus on kadonnut. Sen tilalle on noussut tunne ulkopuolisuudesta, sivusta seuraajan roolista, osattomuudesta.

Kielteiset tunteet vievät tilaa

Ojasen mukaan elämässämme on usein onnellisuuden sijaan kielteisiä tunteita ja kokemuksia. Hän luetteloi koko joukon näitä tunteita, ja niistä monet ovat tuttuja: masennus, uupumus, turhautuneisuus, kiinnostuksen puute, vihaisuus ja epämääräinen tarkoituksettomuuden tunne. Olen vuosia miettinyt, mistä ne nousevat, mutta en edelleenkään ole päässyt – tai kenties uskaltautunut – täysin perille. Joitakin osaselityksiä on kyllä löytynyt, mutta aivan kuin syvin mörkö olisi yhä piilossa. Se ei anna löytää itseään, mutta sillä on kyky ojentaa terävä tassunsa aina silloin tällöin raapaisemaan iho rikki. Niinä hetkinä, kun haava kivuliaasti parantuu, onnellisuus seisoo varjossa. Se jää pimeään eikä sitä voi tuntea. 

Vuosien mittaan olen suostunut luovuttamaan pois asioita, joita pidin tärkeinä ja luulin tavoittelemisen arvoisiksi. Ne ovat vapauttaneet elämään hyvää elämää. Se ei kuitenkaan tarkoita välttämättä – tai oikeastaan ollenkaan – sellaista elämää, mitä nuorena tai nuorena aikuisena suunnittelin ja halusin. Mutta en enää usko omaan haluun. Se on petollinen eikä vie välttämättä onnellisuuteen. Sen sijaan se saa usein tekemään virheitä, joita voi katua vuosia ja joita on vaikea unohtaa, vaikka haluaisikin.

Kaikki ei ole oman tahdon alaista

Ei ole muodikasta sanoa, että uskon Jumalan tahtoon ja suunnitelmaan elämässäni. Mutta minä uskon, ja sen varaan olen jättäytynyt jo vuosia sitten. Olisin voinut säästyä monelta murheelta ja onnellisuuden esteeltä, jos olisin tehnyt niin jo nuorena ennen monia elämän suuria päätöksiä. Mutta katuminen on vain itsensä rankaisemista ja siksi turhaa. Ihminen tekee yleensä päätökset sillä viisaudella kuin hänellä kulloisellakin hetkellä on.

Katuminen on vain itsensä
rankaisemista ja siksi turhaa.

Onko elämäni sitten sitä, mitä haluan? Monella tapaa on.

Kaikesta hyvästä huolimatta on asioita, joita kaipaan elämääni, eikä se tunnu ilman niitä täydeltä. En ajattele niitä tietoisesti, mutta huonolla hetkellä ne nousevat pintaan muistuttamaan poissaolostaan. Ne eivät ole asioita, jotka voi ottaa projektiksi tai tavoitteeksi ja viedä päättäväisesti maaliin. Ne ovat elämän sitä osaa, jota ei välttämättä voi muuttaa, oli tahtoa tai ei. Mooseskaan ei itse koskaan päässyt Luvattuun maahan, vaikka saatteli sinne kokonaisen kansan voittaen matkalla monta suurta estettä. 

Näkymä omaan olohuoneeseen

Kun koti on juuri siivottu, vatsa on täynnä, ja voi istahtaa lepotuoliin vain nauttimaan hyvästä olosta, saattaa kokea hetkittäisiä onnen tunteita.

Hiljaisina aamun hetkinä kahvikupin äärellä, kun on vielä pimeää ja kadut tyhjiä, saatan kokea hetkittäisiä onnen tunteita. Tai lauantai-iltapäivinä, kun koti on juuri siivottu, vatsa on täynnä, ja voin istahtaa lepotuoliin lueskelemaan tai vain nauttimaan hyvästä olosta. Uskon, että elämä on niin kuin sen on tarkoitus olla, silloinkin, kun se ei ole kaikkea, mitä haluaisimme. Enkä minä nyt ihan onnetonkaan ole.

Kun aallot olivat viedä mukanaan

Alle kouluikäisenä olin hukkua. Uimarannalle oli kaivettu laiturin viereen syvänne, jotta laiturilta voisi sukeltaa, mutta sitä ei ollut merkitty. Astuin kuoppaan ja vajosin jo muutaman kerran veden alle, kunnes äiti syöksyi vaatteet päällä veteen ja pelasti henkeni. Muistan vain, miten voin koko päivän huonosti, kun olin niellyt vettä.

Menneellä viikolla olin lempipuuhani parissa aamu-uinnilla. Oli tuulinen aamu, ja aallot olivat suuremmat kuin koskaan aiemmilla uintireissuilla. Mutta ne näyttivät upeilta, ja halusin kokea ne. En ajatellut loppuun asti.

Laskeuduin rantalaiturin portaita veteen ja huomasin heti veteen päästyäni, että uimisesta ei tullut mitään. Vedessä saattoi vain yrittää pysyä pinnalla; aallot olivat niin isot. Kauhoin aikani muutaman metrin päässä laiturista, sillä kaksi nuorta naista oli myös tulossa portaita veteen. Toinen teki lyhyen kierroksen ja nousi takaisin portaille seisomaan ja jäi siihen. 

Kun aallot tulevat mereltä, ne nousevat juuri rannan betonilaituria vasten vielä tavallista korkeammiksi törmätessään siihen. Tajusin, etten enää pääse takaisin portaille, varsinkaan kun nuori nainen ei siirtynyt pois enkä olisi päässyt tarttumaan portaisiin. Päätin uida rantaan, mutta läheisyydestään huolimatta se tuntui olevan siinä aallokossa kaukana. 

Aallot näyttivät niin upeilta,
ja halusin kokea ne.
En ajatellut loppuun asti.

Näkyykö elämä filminauhana silmissä?

Olin juuri paria päivää aikaisemmin miettinyt, miten hyvävoimainen olen uidessani enkä väsy pidemmästäkään matkasta. Mutta tuona aamuna huomasin, että voimani alkavat loppua, vaikka olin ollut vedessä vain hetken. Aallot olivat niin vahvoja. Rannan laiturinpuoleisessa reunassa, jossa olin, on isoja kiviröykkiöitä ja pelkäsin, että jos uin niitä kohti, aallot heittävät minut päin niitä. Mutta en olisi jaksanut kiertää kauemmas, joten ajattelin, että on pienempi paha satuttaa itsensä kiviin kuin upota aaltoihin.

Kun ensimmäisen kerran nielin vettä, mielessä kävi huutaa apua. Se tuntui luovuttamiselta. Mutta en tiedä, olisiko kukaan kuullut tai olisivatko voimani riittäneet huutamiseen. Tajusin vain, ettei kukaan rannalla olevista heiveröisistä naisista olisi kyennyt auttamaan minua. Eikä minulla ollut aikaa huutamiseen.

Monesti sanotaan, että kun ihminen on menettää henkensä, hän katsoo ikään kuin kuolemaa silmiin tai näkee elämänsä filminauhana edessään. Minulle ei tapahtunut kumpaakaan. En muista edes rukoilleeni. Taistelin vain kaikin voimin, ettei minun tarvitsisi luopua elämisestä ja vajota aaltoihin melkein rannassa kaikkien silmien edessä. 

En muista edes rukoilleeni.
Taistelin vain, ettei minun
tarvitsisi luopua elämisestä.

Isot aallot Eiranrannassa

Upeat aallot voivat näyttää voimansa. Ihminen on silloin pieni. Kuva ei ole kyseiseltä aamulta.

 

Joskus kivinen ranta voi olla parasta mitä voit tuntea

Kotirantani, kuten sitä haluan edelleen kutsua, syvenee nopeasti, joten tiesin, että minun on oltava melkein rantakivillä, ennen kuin saan jalkani pohjaan. Ranta oli ihan tuntumassa, mutta matka tuntui käsittämättömän pitkältä. Aallot heittelivät niin kovaa, ettei kauhominen vienyt juuri eteenpäin; piti vain jotenkuten pinnalla. 

Olin menettää toivoni, kun törmäsin vielä merenpohjasta nousseeseen levälauttaan, jossa oli pitkiä painavia rihmoja. Ne takertuivat käsiini ja pelkäsin niiden vetävän minut pohjaan. Nielin uudelleen vettä. Haukoin henkeä ja muistan sen kauhun, jota tunsin. Kauhu oli lähinnä sitä, että on niin avuttomassa tilassa, ettei voi auttaa itseään ja kaikki kaunis elämässä on kohta mennyttä. Aikuisena tuo kokemus oli hyvin erilainen kuin lapsena. Aikuisena ymmärtää tarkalleen, missä mennään ja tunnistaa hetken, kun lanka on katketa.

En ole kyennyt itkemään ulos sitä pelkoa, jota tunsin. Mutta nyt kun kirjoitan kokemuksestani, saan vihdoin itkettyä. Saatte olla minun terapeuttejani.

Lopulta jalkani ottivat maahan. En ole koskaan mennyt kyseisessä rannassa uimaan rannan kautta. Nyt tunsin ensi kerran, millainen pohja rannassa on. Ne pyöreät pienet kivet tuntuivat äärettömän ihanilta, lujilta ja turvallisilta jalkapohjissani. Muistan vain, että merivesi oli hionut ne sileiksi ja ne hyväilivät jalkojani. Nousin käsillä tukien rantaan, sillä jalkani eivät meinanneet kantaa. Bikinien housut olivat jossain vaossa, missä en halunnut niiden olevan. Vapisin ja olin helpottunut, mutta vielä enemmän tunsin olevani täysin tyhjä. Taisin olla lievässä shokissa.

Merivesi oli hionut pohjan kivet sileiksi,
ja ne hyväilivät jalkapohjiani.

Ei ole klisee elää kuin viimeistä päivää

Joka on käynyt Eiranrannassa, tietää, miten lyhyt matka on rantaa lähinnä olevilta tikkailta rantaan. Tämä kaikki tapahtui sillä lyhyellä matkalla. Elämä on pienestä kiinni. Me voimme yrittää suojautua koronalta maskeilla ja rokotteilla, käyttää kypärää ja turvavöitä, mutta me emme voi kuitenkaan hallita elämää ja kuolemaa. Se ei ole meidän käsissämme, ja se on asia, joka meidän tulisi muistaa jokaisena päivänä. Jokaisena hetkenä. Että eläisimme ja kohtelisimme muita kuin se olisi viimeinen päivämme.

Uintireissuni tapahtui aamuseitsemän ja -kahdeksan välillä. Sinä aamuna läheinen ystäväni oli laittanut minulle seitsemän jälkeen tekstiviestin, jossa hän kertoi pelkäävänsä puolestani. Se on poikkeuksellista, sillä aloitamme kumpikin yleensä päivämme myöhemmin ja viestittelemme vasta aikaisintaan yhdeksän jälkeen. Hän puhui viestissä eri asiasta, mutta kuvaili myöhemmin, että hänen oli pakko laittaa minulle viestiä, sillä oli kokenut niin suurta huolta minusta. Tiedän, että hän rukoilee puolestani, ja olen siitä tänään erityisen kiitollinen. Hän oli kantanut minua sillä hetkellä, kun omasta suustani ei tullut edes rukousta. 

Eilen toinen rakas ystävä lähetti Facebookista ihanan muiston yhteiseltä matkaltamme ja kirjoitti mukaan: ”Kiitos, että oot mun elämässä.” Olen samaa mieltä. Olen äärettömän kiitollinen, että olen yhä elämässä. Tällä kertaa äiti ei ollut pelastamassa, mutta Taivaan Isä oli.

—

Lue myös Onko elämäsi sellaista kuin haluat?

Älä mieti ketä se haittaa

Voi mua, kun en blogiani kirjoita, on käynyt mielessä monta kertaa viime viikkojen aikana! 

Mutta uusi työ on vienyt – ei mehuja – vaan ajan ja ajatukset niin, etten ole enää iltaisin ottanut läppäriä syliini kertoakseni tuntojani. Korkeintaan olen lueskellut iltapäivälehtiä näytöltä ja kauhistellut (tai pikemminkin surrut), mihin maailmamme on menossa.

Uusi saa mut aina innostumaan, ja varsinkin, jos mukana on ripaus haastetta. Se edellyttää tietty, että asia tulee kohti ja putoaa sydämelle. Tänä kesänä uudessa työssä on tuntunut siltä. Ei ole edes haitannut, että kesä on ollut sään puolesta mitä mahtavin ja jouduin vaihtamaan juuri kesän alkaessa vapaaherrattaren roolin täyspäiväiseen pakerrukseen koneen äärellä asunnossa, joka pahimmillaan muistutti akvaariota auringonpaisteessa ilman vettä.

Kesällä asunto oli pahimmillaan
kuin akvaario auringonpaisteessa
ilman vettä.

Vanhana aamut on erilaisia

Mutta aamut on ihania! Oon tullut vanhaksi, kun sanon näin. Sen huomaa siitäkin, että oon alkanut herätä ilman herätyskelloa kuuden seitsemän aikoihin. Ja mitä teen sitten? En suinkaan käännä kylkeä, vaan puen päälle, hyppään Jopon selkään ja ajan meren rantaan uimaan. 

Sen jälkeinen autuus ei tule sanoina ulos suusta. Se pitää itse kokea. Joku voi miettiä, että hullulla on halvat huvit. Totta. Touhu on täysin ilmaista, mutta se on luksusta.

Tukka märkänä kikkaralla aamukahvien jälkeen on hyvä mieli aloittaa päivän työt. Ja töitä on riittänyt. Alussa suuri osa ajasta menee tiedon etsimiseen ja tutustumiseen, ja sehän kiehtoo mua. Jos jotain janoan, niin tietoa. Se on ollut aina mun juttu, ja innostun siitä, kun saan ottaa selvää ja oppia uutta. 

Jo lapsena olin outo, sillä tykkäsin käydä koulua, kun siellä oppi kaikkea uutta. No, meidän kotikylällä nyt ei niin hirveästi muita aktiviteetteja ollut, joten ei sinällään ihme, jos koulu maistui. Mutta ei se vain sitä ollut. Jos olin sairaana, itkin kun en päässyt kouluun. Ehkei se ihan terveen merkki ollut, mutta eikös sitä sanota, että hulluuden ja nerouden raja on häilyvä. Menisikö sen piikkiin?

Kahvikuppi, smoothie ja aamiaisleipä pöydässä ikkunan ääressä.

Parhaimmillaan aamu näyttää tältä.

 

Voima ja heikkous samassa

Mun voima ja heikkous yhtä aikaa on se, että mä olen muutoksen tekijä, kehittäjä ja uudistaja. Sillä voi saada aikaan parannuksia, mutta samalla vauhti voi olla liian kova, ja ahdistan sillä muut nurkkaan ja tallon heidät tahtomattani jalkoihin. Tämä ominaisuus mussa on paitsi huono, myös aika erikoinen, sillä oon itse hidas muuttuja, enemmänkin perässäkulkija. En nauti muutoksista, etenkään jos en koe niitä tarpeellisiksi.

Oon yhtä aikaa muutoksen
tekijä ja perässähiihtäjä.

Jos vaikka tulee uusia teknisiä innovaatioita tai mitä lie systeemejä, mä en todellakaan ole ensimmäisten joukossa Aleksanterinkadulla jonottamassa, että saan ne itselleni. Sen sijaan hykertelen partoihini katsellen, kun muut testaa ja taistelee bugien kanssa ja odottelen – pitkään. Kun seuraava versio sitten näkee päivänvalon ja alkaa taas uusi kierros, siirryn siihen sitä edeltävään, vanhaan. Perässähiihtäjä. 

Naurettavin on ehkä mun televisioni. Ei puhettakaan mistään älytelevisiosta. Isällekin myivät muutama vuosi ennen hänen kuolemaansa äly-tv:n, vaikka isä ei edes tiennyt, mikä on internet. Mutta näytti hienolta, ja maksoi paljon!

Bloggaajalle ei taida olla hyvästä, kun ajatukset hyppii näin paikasta toiseen: työstä uintiin, oppimiseen ja teknisiin laitteisiin. Mutta palaan vielä hetkeksi uintiin. 

Seurassa on hyvä olla

Alan nimittäin päästä vähitellen mukaan omalla rannalla käyvään uintiporukkaan. (Kutsun sitä omaksi rannaksi, vaikka siinä ei ole mitään omaa; kunhan puhun omiani.) Joka päivä saa juttuseuraa tai ainakin iloisia tervehdyksiä. Kun lähden kotia kohti, hymyilen oikeastaan aina. Jää niin hyvä mieli. Oon miettinyt, että yksinäiselle ihmiselle juuri tällainen aktiivisuus voi olla tie yhteyteen ihmisten kanssa. Ei sieltä välttämättä lenkkiseuraa saa, mutta ainakin hetken, kun saa vaihtaa kuulumisia liian kylmästä vedestä, meren kauneudesta tai joskus vähän henkilökohtaisemmistakin asioista.

Kun lähden rannalta,
hymyilen melkein aina.
Se autuus ei tule sanoina suusta.
Se pitää itse kokea.

Kotirannan menossa on kansainvälisyyttä, sillä yllättävän moni puhuu äidinkielenään jotain muuta kuin suomea. Siellä on myös kivaa rentoutta. Joku totesi juuri pari päivää sitten riisuttuaan housunsa, että ”ohoh, ei mulla ollutkaan uikkareita alla, vaan alushousut”. Sanoin, että ketäpä tuo haittaa, anna mennä.

Ihailin sitä, ettei se haitannut häntä. Itse olisin voinut samassa tilanteessa jättää uinnin väliin, mutta miten hölmöä se olisi ollut. Kaikki me turhasta jäykistelijät voitaisiin muistaa nuo sanat ja muistuttaa välillä itseämme: Ketäpä tuo haittaa, anna mennä! Elämässä eteenpäin, sellaisena kuin olet – vahvuuksinesi ja heikkouksinesi, uikkareissa tai kalsareissa.

—

Operaatio Mobilisaatio: Uusi työ ja uusi haaste

Kevät näkyy jo Kaivarissa

Voi että, miten hyvää kevät ja auringonpaiste tekee ihmisille! Mua ainakin ilahduttaa, kun näen, miten väki on tullut ulos koronakoloistaan lämmittelemään poskiaan auringossa ja ulkoiluttamaan etäelämän jäykistämiä jäseniään. 

Yhtäkkiä kaikkialla (Kaivarin rannassa) näkyy elämää

Äänistä ja ihmisistä tunnistaa kevään

Eilen kävelyreitin penkit ja kiviaidat peittyi ihmisistä, ja rantakallioilla ja vielä kenties aavistuksen kostealla nurmikolla istui pariskuntia ja pikkuporukoita eväittensä ja noutoruokiensa ympärillä. Skeitit paukkui päin ramppeja pitkälle iltaan, ja pari rohkeaa tyttöä hyppäsi tänään Eiranrannassa mereen, joka on vielä sakeana talven jäljiltä. Pyörittäneekö meri pelkästä kevään ja jäistä vapautumisen ilosta kaikki pohjamudat pintaan kellumaan; en tiedä, mutta ruskeaa on.

Muoviset skumppalasit kopsahteli viikonloppuna useammassakin kädessä, ja jäätelökioskien jonot oli kymmeniä metrejä. Tänään terassit on vihdoin auki ja pala normaalia on tullut takaisin. Aika monen kasvoilla oli autuas ilme – senkin, jolla cappuccinon vaahto oli jäänyt hassusti huulipieleen. Ei siitä kukaan hennonut huomauttaa; nauttikoon nyt pitkästä aikaa, niin että näkyy.

Suomen kesä on tunnetusti lyhyt,
joten kun lämpötila ylittää 10 astetta,
suomalainen mies vetää jalkaansa shortsit.

Uunisaaren silta nostettiin taas viime viikolla ylös, ja veneet on lähteneet liikkeelle. Joku kauhoi soutuveneelläkin aallokossa. Se näytti vähän onnettomalta sen rinnalla, kun nuoret miehet hyppi vähän matkan päässä vesiskoottereillaan aaltojen yli kuin delfiinit. 

Kevät näkyy Kaivarissa ja sen merimaisemassa

Kevät näkyy jo Helsingin Kaivarissa.

Suomalaisen kesä alkaa kymmenestä asteesta

Suomen kesä on tunnetusti lyhyt, joten kun lämpötila ylittää 10 astetta, suomalainen mies vetää jalkaansa shortsit. Totta on, sillä viikonloppuna näitä sankareita näkyi useampia. Kalmanvalkoiset jalat tuntui saavan väriä aika nopeasti; punoittivat nimittäin useammalla, ja epäilen, että enemmän kylmästä kuin auringosta.

Mutta kyllä tässä on nyt itse kunkin päästävä vähitellen kesäkuntoon. Lenkkeilijöitä näkyy paljon, eri-ikäisiä miehiä ja naisia. Joillakin peppu tai vatsa näyttää vähän koronan raskauttamalta, mutta mitä siitä: siinähän se menee mukana tai jää sitten vähitellen tien varteen.

Auringonpaisteesta huolimatta vielä on aikaa rantakeleihin. Ja joku meinasi, että perjantaina sataa taas – jos nyt ei lunta, niin vettä ainakin. 

Ihan hyvä syy siirtää vielä vähän ikkunoiden pesua. 

—

Ehkä sinua voisi kiinnostaa tämäkin teksti: Maalla vai kaupungissa?

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen