Pitkää ikää ja samppanjaa

Tänään oli juhlapäivä. Anoppi täytti 92 vuotta. Emme tyytyneet tällä kertaa vain kuohuviiniin, vaan joimme oikein samppanjaa, kristallilaseista. 

En ollut varma, jaksaako hän ottaa vastaan, kun hän juhlii perheensä kanssa huomenna ja kun parina edeltävänä päivänä on ollut mieltä rasittavaa ohjelmaa: huoltomiehen tekemää hormien tarkastusta, vesikatkosta ja sen sellaista. Mutta hänen tyttärensä vinkkasi, että kyllä hän minua odottaa.

Anoppi samppanjalasin kanssa.

Tänään juhlittiin pitkää ikää ja nautittiin samppanjaa.

Kun opimme tuntemaan toisemme

Anopista on tullut viime vuosien aikana rakas. Välillä käy mielessä, että tulee iso suru, jos hänestä aika jättää ennen minua. Mutta en ajattele sitä, vaikka puhumme kyllä hänen kanssaan myös kuolemasta. Hän ymmärtää ikänsä tuoman rajallisuuden ja on käynyt viime aikoina läpi valokuviaan ja tavaroitaan luopuakseen turhasta, etteivät ne jäisi perillisten vaivoiksi. Miettinyt, kuka saa hopeiset aterimet, kuka vihki- ja kihlasormuksen.

Olemme anopin kanssa tutustuneet toisiimme kunnolla vasta eroni jälkeen. Välissä ei ole ollut muita, puolisoa tai poikaa, josta pitäisi olla mustasukkainen tai jonka puolelle pitäisi mennä, jos ollaan eri mieltä. Olen saanut nähdä hänen pehmenevän hyvällä tavalla. Vaikka hänellä on omat vankat näkemyksensä vaikkapa siitä, että homejuusto on kauheaa tai että kurkku ei tee hyvää vatsalle, olen saanut nähdä myös sovittelevan, huumorintajuisen ja lempeän luonteen, jota en oikein muista niiltä ajoilta, kun olin vielä naimisissa.

Tärkeät ihmiset

Kun asuin pari vuotta Seinäjoella, yövyin Helsingissä käydessäni yleensä aina hänen luonaan. Se oli häneltä valtava askel, sillä tiedän, ettei hän koskaan ota yövieraita kotiinsa. Niihin aikoihin aloin miettiä, että jos vielä joskus palaan Helsinkiin, haluaisin asua kantakaupungissa, kuten hänkin. Tänään ymmärsin, että kenties on aivan johdatusta, että tosiaan asun nykyään kantakaupungissa, sillä se on mahdollistanut sen, että näemme usein ja pääsen nopeastikin avuksi, jos on hätätila, kuten taannoin, kun jääkaappi oli aivan lämmin. Olin aika otettu, kun hän ilmoitti pojalleen, ettei tarvitse apua; Tuija auttaa minua uuden jääkaapin ostossa.

En tarvitse edes kymmentä sormea laskeakseni ne ihmiset, joille tiedän olevani tärkeä, mutta tiedän, että anoppi on yksi heistä. Hän ei ole koskaan sitä minulle sanonut, mutta jotkut asiat ihminen vain tietää ilman sanojakin. Yhteisistä hetkistä, lohileivistä tai vaikka siitä puhelinsoitosta, kun Google-ikkuna ei aukea.

—

Lue myös Leidien harvinaiset herkut tai Ystävyyden ylistyslaulu.

Joskus joulu vetää hiljaiseksi

Kun olin pieni, meillä kävi aina joulupukki. Mutta se ei ollut mikään punainen, pyöreäposkinen ja valkopartainen Coca-Cola-pukki, vaan yleensä vanhan suomalaisen kansanperinteen mukaan vähän synkeän oloinen, käännettyyn turkkiin tai sarkatakkiin pukeutunut, huopatossuissa tai lapikkaissa kulkeva pukki, jonka naamari oli pitkänmallinen, ja siinä oli korkeat poskipäät ja viirut silmänaukot.

Pelottava nuuttipukki

Kansanperinteessä nuuttipukki saattoi myös pelotella lapsia ja olla humalassa, mutta se nyt vielä olisi puuttunut. Muutenkin jännitti, kun ei aina ollut varma, oliko ollut vuoden mittaan tarpeeksi kiltti.
Joulupukilla oli joka vuosi ongelmia matkanteon kanssa. Milloin ei ollut tarpeeksi lunta, milloin lunta oli liikaa, auto oli jättänyt välille tai reki jumissa. Isän piti aina lähteä varmistamaan, että pukki pääsee perille.
Yhtenä jouluna olin saanut vihiä, että joulupukki olisikin todellisuudessa naapurin Matti. Aattoiltana h-hetken lähestyessä isä lähti taas etsimään pukkia, joka hortoili jossain eksyksissä.

Kun ulkoeteisestä alkoi kuulua kolinaa, arvasimme, että pukki on tulossa. Pukin astuttua sisään tarkkailin tiiviisti etsien tuntomerkkejä ja yritin kurkistella naamarin taakse. Virnistelin tietäväisenä, kun olin saanut selville aikuisten salaisuuden. Tarina kertoo, että hypin joulupukkia vasten, revin parrasta ja hihkuin, että tiedän, kuka olet. Tarina kertoo myös, että naamani venähti ja hihkuminen hiljeni hetkessä, kun joulupukin perässä sisään astuivat myös isä ja naapurin Matti.

Hyviä ajatuksia

Joulu on yllätysten aikaa. Jos kuusen alle on ilmestynyt paketteja, koskaan ei voi tietää, mitä paketista löytyy. Mieleen on jäänyt joulu muutaman vuoden takaa, kun lapset olivat teini-ikäisiä eikä heillä mitä ilmeisimmin ollut kovin paljon rahaa joululahjoihin tai sitten mielikuvitus ei riittänyt Lindexiä pidemmälle. Tai voi tietysti olla, että olin maininnut tarpeistani; en mene vannomaan. Sain nimittäin lahjaksi yhden koon nailonpolvisukat – ja nekin liian pienet. Jos nyt olen ihan rehellinen, niin silloin taisin olla vähän pettynyt. Mutta tänä päivänä se vain naurattaa, sillä uskon aidosti, että ajatus on tärkein.
Ajatellaan tänä jouluna hyviä ajatuksia. Ajatellaan niitä, jotka ovat yksin; niitä, jotka ovat kaukana; niitä, joista välitämme ja niitä, joista emme aina välitä. Hyvillä ajatuksilla on taipumus muuttua hyviksi teoiksi.

Omissa ajatuksissa on aina myös joulun kristillinen sanoma. Voimme muistaa tallin seimeen syntynyttä lasta. Hänelle annettiin nimi Immanuel, joka merkitsee ’Jumala meidän kanssamme’. Se on suuri turva näinä aikoina.

Hyvää ja siunattua joulujuhlaa sinulle ystävä, tuttava tai sukulainen! ✨
PS. Soita tai lähetä viestiä sille, joka on joulunakin yksin. Se voi pelastaa hänen joulunsa.
—

Äidille!

Äitienpäiväkukat maljakossaÄitienpäivänä aina mietitään omaa äitiä ja kiitetään siitä, miten hyvä äiti hän on. Mutta harvemmin me tullaan miettineeksi, millaisia lapsia – poikia ja tyttäriä – me ollaan oltu omalle äidille. 

Olisi ihanaa ajatella, että olen ollut esimerkillinen tytär ja osannut aina osoittaa äidille sitä rakkautta, minkä arvoinen hän on ja minkä on ansainnut. Mutta valitettavasti on pitänyt nähdä se, miten vajavainen on itse ollut, miten paljon on kiukutellut turhasta, vaatinut sellaista, mitä ei tarvitsisi vaatia ja jättänyt tekemättä monta asiaa, jotka olisi pitänyt tehdä. 

Tahatonta naureskelua

Kun omat lapset naureskelee sille, miten törppö olen joissain heidän sukupolvelleen itsestään selvissä asioissa ja se tuntuu joskus pahalta, tajuan miten itse toimin tietyissä asioissa samoin oman äidin suhteen. 

Saatan tahtomattanikin naurahtaa sille, kun äiti lausuu jonkin englanninkielisen sanan hassusti ja samalla unohdan sen, että se on hänelle vähän sama kuin jos itse joutuisin lausumaan jotain serbiaksi. Tai en malta pitää suutani kiinni, kun äiti parkkeeraa auton parkkiruutuun vähän sinne päin eikä tietenkään niin kuin minä nuorempana ja kaupungin ahtaisiin parkkitiloihin tottuneena tekisin. 

Anna siis äiti anteeksi kaikki ne tyhmät tuhahdukset, joilla en kuitenkaan koskaan ole halunnut loukata sinua!

Myös anteeksipyyntö sopii äitienpäivään.

Sillä arvostan äitiäni suuresti. Hän on aina uhrannut omille lapsilleen enemmän kuin olisi ollut tarpeen. On jättänyt itsensä liian usein viimeiseksi, jotta muut saisivat ensin. Ja auttanut aina kaikessa, mitä en itse osaa, halua tai jaksa tehdä. Vieläkin, vaikka äidilläkin on ikää jo sen verran, että olisi jo minun vuoroni tehdä asioita hänen hyväkseen. 

Tuntuu melkein hyväksikäytöltä, kun ojentaa äidille vieläkin joskus rikkinäiset housut tai paidat, joista napit on irti. Hän hoitaa ne kuntoon eikä koskaan valita vaan tekee hymyillen. Silti en tiedä, vaikka hän inhoaisi nappien ompelua aivan yhtä paljon kuin minäkin. 

Kun menen käymään, hän on aina testannut jotakin ihanaa uuttaa kakkureseptiä, ja ruokakaapit tursuavat herkkuja. Kotiin viemisiksi äiti antaa vielä kassillisen pakastemarjoja, jotka on poimittu omista pensaista. Olen nauttinut niistä suunnattomasti!

lapset eivät ole äitien kopioita

Me ollaan äidin kanssa monessa mielessä erilaisia, mutta niinhän ihmiset on. Äidin tarkoitus ei ole tuottaa kopioita itsestään, vaan antaa lapselleen terveitä eväitä elämään, rohkaista lapsen omanlaisella polulla sekä hoitaa ja tukea niin kauan, että omat jalat kantaa. 

Äidin tarkoitus ei ole tuottaa kopioita itsestään,
vaan antaa lapselleen terveitä eväitä elämään

Olen aina ollut kiiinnostunut kielistä ja sanoista ja olen ihan haltioissani siitä, millaisia hauskoja ja erikoisia vanhoja sananparsia äidiltä löytyy. Hän heittelee niitä aina puolihuolimattomasti, ja rupesinkin jossain vaiheessa laittamaan niitä muistiin. Tähän hetkeen ei nyt löytynyt oikein tosi sopivaa keräämästäni arkistosta, mutta kelvatkoon tämä:

”Hohhoijaa, sano rengit päissään, eikä ne sitten paljon muuta sanonutkaan.”

Päissäni en ole, mutta ajattelin, etten sano itsekään enää muuta kuin onnellista äitienpäivää sulle äti – rakkain ja paras kaikista!

Päättyykö piinavuosi piinaviikkoon?

Kirkon tutkimuskeskuksen teettämän tutkimuksen mukaan suomalaisten pääsiäisen vietto on lähinnä syömistä ja yhdessäoloa. Tänä vuonna todennäköisesti lähinnä syömistä, kun yhdessäolo on kielletty. Kolmanneksi yleisin pääsiäisen perinne on virpominen ja virpojien palkitseminen, mutta sekin taisi olla tänä vuonna heikossa hapessa, kun vieraat eivät viime aikoina ole olleet kovin tervetulleita. 

Kuulostaa aika ankealta. Väki lihoo lampaanpaistiensa ja mämmiensä ääressä, kun kaikki muu liikkuminen paitsi juoksu ja kävely alkaa olla kiellettyä. Tennishallitkin suljettiin, mikä sai matalat verenpaineeni kihahtamaan kattoon, mutta tulipahan edes jostakin punaa poskiin. Oma ajatuksenjuoksu taitaa olla ruosteessa, kun en mitenkään pysty ymmärtämään, mikä riski on saada tartunta toiselta pelaajalta (kenties oman perheen jäseneltä), kun kentällä on tilaa parisataa neliötä. Muistaakseni parin metrin turvavälin piti riittää. Täytyy olla hyvät keuhkot, että pystyy aivastamaan takarajalta verkon toiselle puolelle.

Onneksi on koti jossa olla

Mietin märkäpuvun hankintaa. En pääsiäisen viettoon, vaan jotta tarkenisin mennä jo mereen uimaan, kun uimahallit ovat ties monettako kuukautta kiinni. Sekin harrastus loppui. Kun seurakunnatkin ovat sulkeneet ovensa ja moni kaveri on ilmoittanut, että nähdään sitten joskus koronan jälkeen, oma vapaa-ajan elinpiiri on jäänyt aika pieneksi. Onneksi on koti, jossa on hyvä olla. Molemmat lapset ovat tällä hetkellä suunnillaan muuttopuuhissa, joten siitä innostuneena minäkin vähän muutin – sohvan ja ruokapöydän paikkaa, mattoja ja muuta pientä. Piristi kummasti, vähän kuin sitruunankeltainen Oiva Toikan lintu, jonka nostan aina pääsiäisen ajaksi pöydälle.

Kun työt menee, asunnot menee
ja mieli on maassa, sanotaan vain,
että koita kestää, talvisota oli paljon pahempi.

Lasten uudet asunnot ovat valtaisa kiitoksen aihe. Korona on koetellut molempia rajulla kädellä, mutta sellaisista koettelemuksista ei tässä yhteiskunnassa puhuta kuin ohimennen eikä sympatiaa juuri heru, toisin kuin altistuneille tai tartunnan saaneille, vaikka ei olisi yhtään eikä koskaan tulisi oireen oiretta. Kun työt menee, asunnot menee ja mieli on maassa, sanotaan vain, että koita kestää, talvisota oli paljon pahempi. Varmasti niin, mutta vertaus on turha ja vähättelee ihmisten kokemaa tuskaa, joka voi olla muutakin kuin koronaa ja kuolemaa.

Piinallinen vuosi on takana, mutta epäilen, että meillä on edessä vielä toisenlaiset piinalliset vuodet. Tyhjentyneet liiketilat, lastenpsykiatrien lausunnot, väestön kahtia jakautunut kilpahuuto ja miljardien tukipaketit sinne ja tänne näkyvät vielä joskus niidenkin elämässä, jotka tällä hetkellä nauttivat Woltin toimittamia sushejaan katkeamattoman palkkanauhan pyörteessä.

Tunnen suurta myötätuntoa yrittäjiä kohtaan, joilta on kielletty oman elinkeinon harjoittaminen; työntekijöitä kohtaan, jotka ovat menettäneet työnsä tai ovat lomautettuina ja säästöt on syöty jo aikoja sitten; vanhuksia kohtaan, jotka on eristetty läheisistä ehkä viimeisten elinkuukausiensa ajaksi ja lähtevät täältä näkemättä enää lastensa ja lastenlasten kasvoja; yksineläviä kohtaan, jotka pyörivät pienissä yksiöissään ihmetellen tsemppiviestejä, joissa kehotetaan pysymään nyt vain perhepiirissä ja lohdutetaan, että onneksi omalle mökille tai puutarhaan saa mennä nauttimaan luonnosta sekä niitä kohtaan, joilta vastoinkäymiset ovat vieneet elämänilon ja -halun ja sairastuttaneet vaikka lähipiirissä ei ole virusta lainkaan.

Hautausmaalla pyhyyden äärellä

Risti taivasta vasten

Ristin juurella olemme pyhyyden äärellä.

Piinaviikko päättyi aikanaan Pääkallonpaikalle kahden ryövärin väliin pilkattavaksi. Jos siis uskoo satojen miljoonien ihmisten tapaan, että viaton uhrattiin meidän jokaisen ilkeyden, mokien, epäystävällisten tekojen ja niin monien tarpeellisten tekojen tekemättä jättämisten vuoksi. Suomessa kun pääsiäisen kristillinen sanoma on enää vähemmistön ajatuksissa. Tuon kirkon tutkimuksen mukaan vain kolmannes suomalaisista pitää pääsiäisen sanomaa Kristuksen ylösnousemuksesta edes jokseenkin tärkeänä. 15–29-vuotiaista naisista vain joka viides. Ei siis ihme, että tänään pitkäperjantaina – pyhäpäivänä – liikkeitä oli auki, hiuksia leikattiin ja vaatteita myytiin. Kaikille pyhä ei ole samalla tavalla Pyhää. 

Pitkällä lenkilläni kävelin Hietaniemen hautausmaalle. Siellä rivakka kävelytahti aina rauhoittuu kuin itsestään. En ole mitenkään erityisen hautauskollinen, eli en käy usein läheisten haudoilla, koska heitä voi mielestäni muistaa ja muistella missä vain. Mutta tänään koin olevani hautausmaalla kuin pyhyyden äärelle. Kuuntelin Bachin Matteus-passiota, joka on minulle musiikin aatelia niin säveliltään kuin tarinaltaankin. Nostattaa kylmiä väreitä ja väliin kyyneleitäkin, ja tänään erityisesti, kun lähestyin laajaa sankarihauta-aluetta, jossa pienet kivet lepäävät hiljaisina tasaisissa riveissä maata vasten, ja sankariaukiota, jolla seisoo valtava tumma risti. 

Kaikki pimeys väistyy aikanaan

Risti ei ole turhaan kristinuskon symboli, sillä siinä on voimaa, jonka voi kokea, jos päästää irti omasta voimastaan ja yrittämisestään. Aamupäivällä taivas oli pilvinen ja vaikkakin sankariaukion risti oli tyhjä, se oli pitkäperjantain surusta tummanpuhuva, sillä ”koko maan ylle tuli pimeys, – – sillä aurinko oli pimentynyt”, niin kuin Luukas kuvaa ristiinnaulitsemista ja Jeesuksen kuolemaa. 

On kuitenkin hyvä uskoa, että kaikki pimeys väistyy aikanaan. Murhe väistyy, vaikeudet väistyvät, tai me vain saamme voiman kestää niitä ja elää niiden kanssa ja niiden jälkeen. Tyhjä risti, jolta kuolema on riisuttu alas, on pääsiäissunnuntain merkki. Silloin kaikki on voitettu ja on ilojuhlan aika. Koskettava Matteus-passio päättyy kuitenkin vielä pitkäperjantain iltana sanoihin:

”Wir setzen uns mit Tränen nieder
und rufen dir im Grabe zu:
Ruhe sanfte, sanfte ruh!”
”Istuudumme kyynelin ja
huudamme sinulle hautaan:
Lepää rauhassa, rauhassa lepää!”

Hyvää pääsiäistä ja iloisia uusia alkuja kaikille! 

Vuosi on hyvä päättää tyytyväisyyteen

Aika monesta sosiaalisen median postauksesta on saanut lukea, että ”onneksi tämä vuosi loppui, kun on ollut niin kamala vuosi”. Voi voi!
Olen siis ollut ilmeisen onnekas, kun minulla on ollut aivan hyvä vuosi! Ei ehkä mitenkään erityinen kumpaankaan suuntaan, mutta hyvä vuosi, josta voi rauhassa siirtyä seuraavaan, kun kello lyö kaksitoista. Ilman ilotulitteiden räiskettä, samppanjalasien kilinää ja jotakuta, jota halata lujasti, mutta silti mieli tyynenä, tyytyväisenä ja kiitollisena – ja todennäköisesti jo vähän unisena, jos naapurit sen sallivat.

Jokaisessa vuodessa on hyvää ja vähemmän hyvää

Vuoteen on mahtunut työtä ja lomaa; ystävyyttä, yhteisiä aterioita ja mikrossa keitettyä kaurapuuroa; auringonpaistetta, vesisadetta ja kovin vähän lumisadetta. Menneisiin kuukausiin on mahtunut myös menetyksiä, tuskaisia hetkiä ja surua etenkin läheisten vaikeasta elämäntilanteesta. Olen saanut puhua iloa juhlayleisölle ja lohtua saattoväelle. Aina on ollut joku, joka on kuunnellut, jos olen tarvinnut peiliä ajatuksilleni, ja joku, jonka kanssa on voinut korkata kermakakun. Olen jättänyt jotakin taakse, jotta olen voinut ottaa vastaan sen uuden, mikä oli jo odottamassa. Olen syleillyt rakkaita ja kohdannut heitä kauempaa. Ollut kipeä ja terve, tehnyt ahkerasti työtä ja laiskotellut antaumuksella. Nauranut silmät märkänä ja hyvä ettei housutkin ja itkenyt hiljaa yksikseni ja yhdessä muiden kanssa.

Kiitollisuus on vuoden kruunu

Sillä sitä elämä on, ja sitä on ollut tämäkin kohta päättyvä vuosi. Juhlahetkiä ja uusia kokemuksia yhtä lailla kuin maanantaiaamuja ja paaduttavia rutiineja. Kaikkeen emme voi itse vaikuttaa, mutta moneen kuitenkin. Jos tavoittelee sitä, mitä ei voi saada, vuosi ei koskaan pääty tyytyväisyyteen, eikä uusi vuosi tuo helpotusta. Jos jää muistelemaan otsa rypyssä multaa naamassa, kun löytää itsensä maasta makaamasta, ei voi milloinkaan iloita siitä, että nilkka säilyi ehjänä.
Jumala antoi sinulle tänään lahjaksi 86 400 sekuntia.
Oletko käyttänyt niistä edes yhden sanoaksesi ’kiitos’?”
(William Arthur Ward)
Vähän ennen kello kahtatoista voi vielä muistaa kaikkia saamiaan lahjasekunteja ja huokaista tuon tärkeän sanan: kiitos. Tänäkin vuonna.
Iloa, onnistumisia, voimia, terveyttä ja siunauksia uuteen vuoteen sinulle ja läheisillesi! ❤️
Vuosi 2020 on hyvä päättää tyytyväisyyteen.
—
Vertailun vuoksi voit lukea uudenvuoden tunnelmia muilta vuosilta: En toivo tulevaisuudelta mitään.

Mikä tekee joulun?

Eräs radiokanava kyseli kuulijoiltaan, mikä kenenkin kodissa on ”se jokin”, mikä tekee joulun. En osaisi mitenkään nimetä vain yhtä, vaan mieleen tulee monta pientä asiaa.

Minun jouluni

Kuten The Three Tenors, jota aina soittelemme, ja erityisesti Dormi, O Bambino. Alussa niin vahva havun tuoksu, joka sulautuu ja vaimenee vähitellen sekoittuessaan puuron ja kinkun höyryihin. Lepattavat ja lämmittävät kynttilät, lapsuudesta säilyneet paperiset tontturivit ja joulujuliste. Brinkkalan talon parveke ja kahiseva pergamentti. Luukkaan evankeliumin 2. luvun ihmeellinen tarina sekä se käsin kosketeltava tunnelma, jonka aistii vain joulussa ja johon sisältyy vahvana tietoisuus ja kiitollisuus siitä, että elämässä on monta rakasta ihmistä – juuri siinä vieressä tai jossain etäämmällä.

Miksi vain kerran vuodessa?

Olen joskus miettinyt, mistä tuo kovin kaunis ja ainutlaatuinen tunnelma oikein syntyy kerran vuodessa: jouluaattona. Se syntyy yhdessä ollessa, mutta aivan samalla tavalla myös silloin, kun on yksin. Kyllä siinä täytyy olla joulun ihmettä, eivätkä ihmeet ole koskaan ihmisen käsin tehtyjä. Eiväthän ne silloin olisi ihmeitä.

Jouluinen tervehdys kuvalla, jossa on käpyjä ja joulupalloja.

Hyvää joulua kaikille lähellä ja kaukana, läsnä ja ajatuksissa!

Katso, pimeys peittää maan,
yön synkkyys kansat.
Mutta sinun taivaallesi kohoaa aamunkoi,
Herran kirkkaus hohtaa sinun ylläsi.
(Jes. 60:2)
Tänään saan olla yhdessä sekä ajatuksissa monen muun kanssa. Hyvää ja kaunista, ihmeellistä joulua jokaiselle ystävälle, tuttavalle ja läheiselle.
—
Lue myös joulutervehdys vuodelta 2021: Joskus joulu vetää hiljaiseksi.

Joulunalusaika on parasta odotusta

Päivän selkä on kai sitten tosiaan kääntynyt ja valoa kohti mennään taas. Tänään paisteli aurinko, ja kauppareissulle piti etsiä syystakki kaapista, kun talvitakki on ollut kävellessä turhan kuuma. Lämpöasteita oli viisi ja vähän päälle ja maa musta ja märkä.
Onneksi jouluvalot on keksitty.

Olen ehkä kummallinen, mutta nautin joulunalusajasta ja siitä, kun tulee aikaisin pimeä ja saa sytyttää kaikki jouluiset valot ja kynttilät ja vain olla kotona. Tänä vuonna elämäntilannekin on ollut sellainen, että olen ehtinyt vastaanottaa joulua rauhassa ja hiljaisuudessa.

Vain ikkunat puuttuu!

Mian kanssa rakennettiin piparkakkutalo. Ohjeet jäi kertakäyttökamaksi, sillä huomattiin vasta kasausvaiheessa, että kaavoissa ei ollut ikkunoita ja oviaukkoa ollenkaan. Meni piirtelyksi. Se olikin varsin hupaisaa, kun ovi retkottaa, nurkat falskaa, ja koko ajan sai jännittää, mikä koriste valahtaa alas tai valuu pitkin seiniä. Mutta karkit maistui hyvältä! Innostuin myös ripustelemaan valmiiseen luomukseen valosarjaa sillä seurauksella, että ukko ja akka kaatui, samoin kuuset. Oli pakko syödä pois.

Joulunalusaikaan kuuluu piparitalon rakentaminen ja koristeet.

Kaikki meni kyllä piirustusten mukaan, mutta piirustuksista vain unohtui ikkuna- ja oviaukot.

Viime vuonna en jaksanut laittaa kuusta, kun silloin oli muutto juuri alla. Nyt sitä kaipasin. Vähän tuntui olevan lähiseudun kuusissa ullanlinnanlisää, mutta Fredantorilta löysin kohtuuhintaan pienen ja soman latvakuusen ja sain siten jouluisen kuusentuoksun. Hyasinttikin aukesi sopivasti ja antaa sekaan oman lisänsä.

Kireät täydellisyyden tavoittelijat

Näin joulun aikaan on kiva kuljeskella kaupungilla, sillä ihmiset on jotenkin hyväntuulisia, toivottelee hyviä jouluja ja hymyilee ilman näkyvää syytä. On kai siellä joukossa niitä kireitäkin, jotka tuskailee täydellisen joulusuunnitelmansa kanssa, mutta onneksi en ole törmännyt heihin.

Jokaiseen sanaan on
kätketty siunaus sinulle.

Joulukortit alkaa kai olla harvinaisia, kun elämä on niin sähköistä. Tajusin myös joulun alla, että viime vuonna jäi uusi osoite ilmoittamatta, joten postilaatikko ei juuri kolahtele. Tykkään silti ”vanhan kansan” ihmisistä, joilla ei vain whatsapp laula, vaan he tarttuvat vielä kynään tai luuriin ja soittavat jouluterveisensä, kuten pari päivää sitten entinen naapuri, kunnioitettavat 93 vuotta.

Ystävän lahja

Ystävältä sain kuitenkin paketissa joulusukat ja kortin, johon hän oli kirjoittanut, että ”jokaiseen silmukkaan on kätketty siunaus sinulle”. Siinä oli rakkautta paljon.
Laitan hyvän kiertämään ja toivotan kaikille mitä parhainta joulun odotusta! Jokaiseen sanaan on kätketty siunaus sinulle.
—
Lue myös joulutervehdys: Mikä tekee joulun?

Itsenäisyyspäivä 2020 ja pyhä isänmaa

Tänään joulukuun viima on kylmä ja pureva, vaikka lunta ei täällä etelässä olekaan. Veikkaan kuitenkin, ettei tuuli pure lainkaan niin kylmästi kuin pakkanen, vilu, väsymys ja nälkä koettelivat miehiä sotien aikaan. Ei sitä osaa kaiken hyvinvoinnin ja etuoikeudet kokeneena edes kuvitella. Enkä osaa kuvitella, miten ihminen kestää sen, kun partioi pimeässä tietämättä, koska taistelu ja tulimeri loppuu ja koska näkee taas läheisensä, jos näkee. Tai kun on mentävä päin, vaikka pelottaa ja vaatteet ovat hiestä ja kosteudesta raskaat eikä moneen päivään ole saanut nukkua kunnolla.
Siniristilippu ja kaksi kynttilää ikkunalla.

Meillä on jotain ainutlaatuista

Suomen lähihistoria on Pohjoismaissa ja osassa Eurooppaakin harvinaislaatuinen. Meillä on yhä sukupolvia, jotka ovat eläneet sodassa ja maksaneet omilla teoillaan hintaa siitä, mikä on tänään jalkojemme alla. Raamatussa on kohta, jossa Jumala sanoo Moosekselle: ”Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä maa” (2. Moos. 3:5.) Ajattelen, että myös Suomi on meille suomalaisille pyhä maa – ainutlaatuinen ja kallisarvoinen. Siitä on kerran maksettu kalliisti, ja meidän nykypolvien tehtävänä on huolehtia siitä, ettei se maksu ole ollut turhaa.

Riisu kengät jalastasi,
sillä paikka, jossa seisot,
on pyhä maa.

Globalisaatiohuumassa osa suomalaisista on tainnut unohtaa, missä maaperässä omat juuret ovat. Mutta kansainvälisyyttä ei ole, ellei ole omaa isänmaata. Silloin on vain irtolaisuutta eikä paljoakaan annettavaa eri kansojen välisiin suhteisiin. Kasvu on heikkoa, kivuliasta tai kuivakkaa, elleivät juuret ole kunnossa.

Hinta maasta jalkojemme alla

Suomelle ovat olleet leimallisia vihreys ja luonnonläheisyys jopa suurimmissa kaupungeissa, runsaslumiset talvet ja järvien sini sekä ilma, jota on ollut helppo hengittää. Ne ovat meille usein itsestäänselvyyksiä. Mutta turistien ihastunut ihmettely muistuttaa aina välillä, että itsestääselvyydet ovatkin harvinaisuuksia ja aarteita.
Itsenäisyyspäivänä on taas hyvä kiittää aarteistamme, sytyttää ne kaksi kynttilää ja katsella kauniita, tuulessa liehuvia Suomen lippuja. Sillä minusta Suomen lippu on todella kaunis, puhtaan valkoinen – ja sininen risti merkkinä kalliisti maksetusta hinnasta. Toivon, joskin vähän epäilen, että aivan jokainen tuota hintaa maksanut jo iäkäs mies ja nainen saa tänään kokea olevansa turvassa ja hoivattu. Se olisi vähintä, mitä voimme heille antaa ja miten kiittää maasta jalkojemme alla.
—

Kärsimättömän suklaakakku

Kärsimättömän suklaakakku oli reseptikirjan välistä tehty löytö – kakkuohje, joka sopi tekijälleen kuin nenä päähän. Ei turhia vatkailuja, liivatteilla läträämistä tai kolmetoistaosaisia työstövaiheita. Kaikki mua vähänkin tuntevat tietävät, että olen toisinaan aavistuksen kärsimätön. Nopeasti valmista sopii minulle. Mutta ajatelkaa, olin leikannut reseptin Hesarista melkein tasan yhdeksän vuotta sitten ja nyt vasta testasin ensimmäisen kerran. Eikös se ole merkki, että onkin oikeastaan kärsivällinen – näin kauan jaksanut antaa reseptin maata kirjan välissä!

Koristeltu suklaakakku ja samppanjapullo

Kärsimättömän suklaakakku -resepti löytyi vanhan Hesarin välistä.

Leivoin siis eilen jo toisen kerran puolentoista viikon sisällä, mikä on minulle poikkeuksellista. Yksin elellessä kun ei hirveästi viitsi leipoa, sillä kaikki leivonnaiset jämähtää jostain syystä omiin reisiin, ja näin ikääntyessä myös vyötärölle. Plääh!

Meillä on näitä juhlan aiheita aina elokuussa, kun sekä tyttärellä että itselläni on synttärit, ja menneellä viikolla juhlittiin myös tupareita, valmistujaisia sekä rapukekkereitä. Tytär tietty juhlii vielä nuoruutta, minä enää lähinnä ikääntymistä. Ystävä muistutti kuitenkin tänään viestissään, että nuo ”omapäiset viivat poskien päissä” ovat naurunryppyjä, jotka vain hihkuvat vastaantulijoille: ”Olenpas elänyt! Olenpas iloinnut! Olenpas ollut jo kauan!”

Olenpas elänyt!
Olenpas iloinnut!
Olenpas ollut jo kauan!

Elämä siis on – suurta juhlaa kaiken kaaoksen, murheiden, kipujen ja väliin yksitoikkoisen arjen keskellä. Jos itse niin valitsemme. Menneet kuukaudet on olleet omassa elämässä pohdintojen aikaa, väliin pientä rauhattomuutta mutta ennen kaikkea levähtämistä ja irtiottoa kaikesta suorittamisesta, turhasta ja pakko myöntää, aika paljon tarpeellisestakin.

Tänä kesänä olen tavannut monia monia ystäviä ja tuttavia milloin aamiaisella ja aamu-uinnilla, milloin iltakävelyllä ja pullakahvien äärellä. On säikähdetty yhdessä käärmeitä tai stailattu kotia, istuttu hiljaa rukoillen tai puhuttu kolmatta tuntia puhelimessa, ihasteltu merta varvastossuissa sekä kaikkea siltä väliltä. Ja poskipäihin on syntynyt monta uutta viivaa – yhteisten muistojen naurunryppyä. 

Kiitos vielä teille kaikille syntymäpäiväviesteistä! Kannattaa valita elämä ja juhlia sitä!

Isänpäivänä kaikki on anteeksi annettu

Siitä on toistakymmentä vuotta aikaa, kun isä viimeksi kävi kylässä. Kahdessa viimeisimmässä Helsingin kodissani hän ei käynyt kertaakaan. Enää vuosiin hän ei ole ollut siinä kunnossa, että olisi voinut matkustaa pitkän matkan. Ja kun hän vielä oli siinä kunnossa, hän valitsi tehdä mieluummin jotain muuta.

Maailman paras isä?

Joskus kauan sitten piti käydä läpi suru ja hyväksyä, ettei isä ollut mukana lasten kastejuhlissa tai synttäreillä. Tai ettei hän koskaan kysynyt, miten sinulla menee. Meni vuosia, ettei hän tiennyt elämäni käänteistä juuri mitään.

Olen seisonut monen isänpäivän alla
korttihyllyn edessä ristiriitaisin tuntein.

Isä ei varsinaisesti ole ollut isä, johon olisi voinut turvata, kun olen tarvinnut apua. Turvallisuuden tunne on pitänyt etsiä muualta. Sen vuoksi olen seisonut monen isänpäivän alla korttihyllyn edessä ristiriitaisin tuntein enkä ole voinut poimia koriin sitä, jossa lukee ”Maailman parhaalle isälle”.

Ikä on tehnyt isästä leppoisan

Ympyröillä on kuitenkin tapana sulkeutua. Tänään olen taas lähellä, ja tänään sain taas isän vieraaksi. Oli suuri tarve laittaa pöytään parasta, näyttää että olet kaikesta huolimatta tärkeä, minun isäni.

Valokuva isästä ja hänen laulukirjastaan.

Onnea omalle isälle ja kaikille isille isänpäivänä!

Pöydässä isä vertasi itseään vaariin, joka oli kuulemma samassa iässä samanlainen, yhtä höperö. Nauratti. Siskon kanssa olimme kuitenkin sitä mieltä, että isä on paljon leppoisampi, yleensä aina hyväntuulinen. Ei mikään marisija, vaikka askel onkin jo hidas ja voimat vähissä. Juttelee välillä omiaan, mutta jutelkoon.

Itku on isälläkin nykyään herkässä. Uskon, että hän pohtii paljon tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Olen yrittänyt sanoa, ettei pidä jäädä menneeseen, vaan elää tätä päivää. Tämän päivän eväillä ja tämän päivän lähtökohdista. Sillä kaikki on anteeksi annettu.

Hyvää isänpäivää omalle isälle!

—

Blogia kirjoittaessani en tiennyt, että tämä isänpäivä jäi viimeiseksi yhdessä isän kanssa ja oli siis sitäkin arvokkaampi. Isä menehtyi yllättäen vajaa kolme kuukautta isänpäivästä. Viimeiseksi jääneessä puhelussamme päivää ennen kuin isä vaipui tajuttomuuteen, hän sanoi, että on tehnyt niin paljon syntiä, ettei sitä voi saada koskaan anteeksi. Vakuutin, ettei niin suurta syntiä olekaan, etteikö sitä voisi saada anteeksi. Toivon, että nukkuessaan pois hän oli sydämessään ymmärtänyt sen ja saanut rauhan.

Lue myös Kun muistelen isää.