Suomalainen haaveilee yhä nostalgisesta joulusta

Joulun alla sisustus- ja naistenlehdet, somefeedit ja mainokset täyttyvät kodeista, joita puetaan kilvan jouluasuun. Silmiin pistää se, että vaikka olemme jo pitkällä teollistumisen toisella puolen, monella tapaa kaupungistuneina ja vaikka melkeinpä valtaosa ihmisistä asuu moderneissa elementti- ja kerrostaloissa, joulukotien sisustukset ovat kuin 1800-luvulta, tai ainakin 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä.

Vastaan tulee niin pieniä hirsimökkejä kuin isoja mansardikattoisia huvikumpujakin, jotka seisovat metsänreunassa nietosten keskellä jääpuikot räystäiltä roikkuen. Kuistille vievillä portailla palavat aidot kynttilät tallilyhdyissä, ja eteen parkkeeratun potkukelkan päällä on puusaavissa soma joulukuusi toivottamassa väen tupaan. 

Suomalainen haaveilee yhä nostalgisesta joulusta hirsimökissä.

Joulukoristeita ylellisyyteen asti

Tupa on jouluparatiisi, joka on ollut valmiina lokakuun puolivälistä saakka, sillä asukkaat ovat tietenkin jouluihmisiä, joiden jouluvalmistelut alkavat siinä vaiheessa, kun edellisvuoden koristeita pakkaillaan ullakon uumeniin. 

Jokainen vähänkään lehtiä tai joulumainoksia selaillut tietää, miltä sisällä näyttää. Joulukransseja portaiden kaiteilla, kynttilöitä siellä täällä ja tuolla, punaruudullisilla nauhoilla ripusteltuja piparkakkuja, joulukarkkeja lasikuvun alla, rönsyileviä joulukattauksia pellavaliinan päällä ja piironkeja asetelmineen. Usein kodit ovat ylellisiä eikä tunnelmassa ole kursailtu.

Joulukellot kuusessa.

Kantovesi joulun tuo

Toinen vaihtoehto ovat sitten alkeelliset mummonmökit, joihin oravanpyörässä juokseva nykysuomalainen vetäytyy norjalaisvillapaidassaan ja huopatossuissaan. Nostalgisissa kuvitelmissaan hän vakuuttaa, että joulu tulee vain siellä. Joulu tuntuu herättävän kiireisissä ihmisissä ajatuksen, että rauhoittuminen ja lepo on mahdollista vain, kun vedet on kannettava sisään ja lämpö tulee takasta, leivinuunista ja steariinia valuvista kynttilöistä. Harvoin istutaan joulun keskellä kontulalaisessa kaksiossa, kun maa on musta ja sininen bussi sihahtaa ikkunan alla.

Tarinoista saa sen kuvan, että jouluna todella leivotaan yhdessä kaikessa rauhassa, käydään kaatamassa itse metsästä kuusi ja hiljennytään jouluaterian jälkeen villahuovan alle lukemaan lahjakirjaa. Todellisuudessa useammassakin perheessä piparitaikina haetaan töiden jälkeen kiireessä Citymarketista ja kilahdetaan lapsille, jotka sotkevat poropiparit vaaleanpunaisella ja vihreällä kuorrutteella, vaikka äiti haluaisi kaiken olevan puhtaan valkoista, koska se sopii muuhun sisustukseen. Niitäkin perheitä on, joissa isä on naukkaillut aattona jouluoluita aamupäivästä lähtien ja teinit tykkäävät mieluummin pelata Fortnitea ja snäppäillä kavereiden kanssa kuin lähteä tunnelmalliseen jouluvesperiin ja sen jälkeen palelemaan hautausmaalle parin kynttilän takia.

Kaipaamme mennyttä leppoisuutta

Mielikuvat, joita meille joulua odotellessa tarjotaan, kertonevat siitä, minkä oletetaan tuntuvan hyvältä ja miten elämisen tahti on aikojen kuluessa kiristynyt. Vaikka tykkäämme nauttia nykyajan mukavuuksista, jossain syvällä kytee kaipaus menneiden aikojen leppoisuuteen, vaatimattomuuteen ja piirileikkeihin kuusen ympärillä. Haaveissamme luotamme ulkoisiin rauhoittumisen symboleihin sen sijaan, että tekisimme elämässämme valintoja, jotka voivat tuoda sen rauhan ja kiireettömyyden.

Elämän tahtia on mahdollista hiljentää myös kaupunkiympäristössä, elementtitalossa ja suurperheen arjessa. Se vain vaatii usein jostain luopumista. Kaikkea kun ei voi saada. 

Saat sen mistä luovut

Jos ei siis ole varaa jättää vaikkapa menoja väliin tai tinkiä lahjojen paljoudesta, jotta olisi aikaa joululle ja sen hiljaiselle odotukselle, ei auta, vaikka kuinka tallentaa Instagramista havuntuoksuisia koristeluehdotuksia tai maalailee kuvia pihasaunalle johtavista jalanjäljistä kuutamonhohteisessa hangessa. Joulukynttilässä on aito tuli.

Jos sitten mennään vielä pikkuisen pidemmälle, niin ei se jouluksi laskeutuva rauhakaan ole todellista rauhaa, jos se loppuu siltä istumalta, kun jouluradio lakkaa soimasta tai jouluvieraiden auton perävalot vilkkuvat. Aito rauha ei katso juhlapäivää eikä vuodenaikaa vaan on läsnä joka päivä. Se ei tule, vaikka kuusenkynttilät kuinka kimmeltäisivät tai neilikkainen kinkku tuoksuisi sinappihunnun alla. Se tulee jostain aivan muusta. 

Mistä se sitten tulee? Sitä sopii mietiskellä vaikka juuri näin lähestyvän joulun aikaan.

—

PS. Hain muuten linkit mainitsemiini joulukoteihin vasta tekstin kirjoitettuani hakusanoilla ”joulu kotiin” ja ”mökkijoulu”. Näytti siltä, että kuvaukset olivat aika osuvia…

,

Vasta sitten ymmärrät pääsiäisen merkityksen

Kobe Bryant, NBA:n edesmennyt huippukoripalloilija korosti joskus oman elämänsä kovan koettelemuksen jälkeen Jumalan suuruutta. Hän sanoi, että kun Jeesus nostaa sinun puolestasi ristin, jota et itse jaksa kantaa, ja kantaa sekä ristin että sinut, niin vasta sitten tiedät ja ymmärrät, miten suuri Jumala meillä on.

Siinä on kiteytettynä pääsiäisen merkitys. Elämän pimeinä hetkinä meitä ei kanna pitkä vapaa viikonloppu, suklaamunat, lampaanviulu tai niiden odotus, sillä ne ovat vain hetkellisiä helpotuksia ja mielihyvän aiheita. 

Oma elämä ja vuosien taistelu masennuksen kanssa on siitä kuin symbolinen esimerkki. Tässä maailmassa ei ole mitään, mikä tuottaisi minulle niin paljon iloa ja voimaa, että olisin selvinnyt niistä sadoista päivistä, jolloin masennus on hukuttanut minut alleen enkä ole kyennyt näkemään eteeni. Usko on ollut minun kiinni pitävä säikeeni.

Kolmen päivän pimeys

Pitkäperjantai on ristin ja kuoleman päivä, jolloin pimeys laskeutuu kolmeksi päiväksi. Vietin oman pitkäperjantaini jo menneellä hiljaisella viikolla. Kolme päivää pimeyttä, jossa lohtua ei ole mistään ympärillä näkyvästä, viikonloppuvapaiden odotuksesta tai ihmisistä. 

Kun vuodet kuluvat, ihmisten muodostamat tukipilarit väsyvät ja kyllästyvät yksi kerrallaan. Jäljelle jää vain risti, joka ei koskaan väsy. Sen edessä saa olla rikkinäisenä, siinä saa riippua, saa huutaa ja itkeä, saa sanoa ettei jaksa. Eikä se käänny pois, vaan kannattelee ja nostaa ihmeellisesti ylös, vaikka olisi tehnyt sen jo kymmeniä kertoja aiemmin. Siinä on ajatonta rakkautta ja ikuisuuden toivoa.

Ylös ja elämään

Pääsiäinen on merkkinä heräämisestä, nousemisesta ylös pimeydestä ja kuolemasta – merkkinä Elämästä, joka ei koskaan sammu eikä koskaan masennu. Sen ymmärtäminen ja omaksi ottaminen on voimana nyt. Sen myötä myös keltaiset narsissit, tiput ja pajunkissat laskeutuvat omalle paikalleen: koristeiksi jonkin paljon suuremman ja merkittävämmän odottamisesta.

Kolme tulppaania maljakossa heijastuu varjoksi seinälle.

Ilon ja odotuksen täyteistä pääsiäistä jokaiselle!

Niille, joille Jumala ja Jeesus on vain harhaista höpinää, sanoisin, että silmäsi avautuvat vasta kun et jaksa kantaa omaa ristiäsi – mikä se sitten onkin –, ja Hän tulee ja kantaa sekä ristisi että sinut. Vasta sitten ymmärrät, mitä pääsiäinen on.

Ilon ja odotuksen täyteistä pääsiäistä jokaiselle!

Vaikea päästä naistenpäivän tunnelmaan

En pääse naistenpäivän tunnelmaan, vaikka kuinka yritän. En edes tarkalleen tiedä, mikä on päivän päätarkoitus, sillä se on vaihdellut eri kulttuureissa, instituutioissa ja historian eri vaiheissa. Se on ollut mm. kunnioitusta naisia ja heidän saavutuksiaan kohtaan, naisten oikeuksien ja mahdollisuuksien parantamista sosiaalisissa, poliittisissa ja taloudellisissa yhteyksissä tai naisten äänioikeuden ja naisasialiikkeen edistämistä. Kaikki varmaankin oleellisia asioita, ja joissakin maissa ajankohtaisempia kuin toisissa.

Tänä vuonna naistenpäivän teema on ”innovaatioiden ja teknologian hyödyntäminen sukupuolten tasa-arvossa” (IS, 8.3.2023). Aihe on niin etäällä omasta naisena olemisestani ja naiseuteni ilmentymästä, että en saa siitä kiinni juhlistaakseni sitä sen kummemmin. Se ei pääse edes kärkikymmenikköön oman elämän prioriteeteissa naisena. Toki kyse ei olekaan vain minun naiseudestani, vaan yleismaailmallisesti, mutta siltikin. Tuotako me naisina kaipaamme ja edustamme?

Mitä tasa-arvo oikein tarkoittaa?

Sivumakuna vuosittain juhlitussa naistenpäivässä ja tasa-arvokysymyksissä tulee paljon sellaista, mihin en voi yhtyä. Onko haluttu tasa-arvo ylipäänsä enää tasa-arvoa, vaan pikemminkin naisten niskalenkkiä miehistä, joiden on katsottu hallinneen maailmaa vuosisatoja? 

Meillä on kuluvan kauden toiminut hallitus, jossa kärkiviisikko on koostunut yksinomaan naisista – ja hekin keskenään suunnilleen samaa ikäluokkaa ja samankaltaisessa elämäntilanteessa. Sosiaali- ja terveysministeriön tasa-arvoyksikössä lukemat ovat vielä kärjekkäämpiä. Yksikön 14 työntekijästä vain yksi on nimen perusteella mies. 

Kuvastavatko nämä tasa-arvoa? Minusta eivät – edes naisen näkökulmasta.

Ja mitä tasa-arvo oikein edes tarkoittaa? Sitäkö, että on yhdentekevää, onko mies vai nainen, sillä molemmat haluavat sukupuoleen katsomatta samoja asioita, kykenevät täysin samaan, ja siksi heidän myös pitää toimia ja elää samalla tavalla? Heissä kun ei eroa ole.

Erilaisuus täydentää

Minulle nainen on hyvin erilainen kuin mies. Molempia yhdistää ihmisyys, mutta erottaa hyvin erilainen fysiikka, pitkälti erilaiset taipumukset ja mielenkiinnon kohteet, hormonitoiminta, vahvuudet ja heikkoudet. Ei poikkeuksetta, mutta pääsääntöisesti. Parhaimmillaan mies ja nainen täydentävät toisiaan; heillä on erilaiset roolit ja tehtävät yhteiskunnassa ja vanhempina. Ne voivat toki olla myös limittäin, päällekkäin tai samanlaisia, mutta toivottavasti ainakin vuorovaikutteisia.

Mies ei välttämättä odota naiselta samoja asioita kuin nainen mieheltä. Harva mies toivoo vaimolta kukkia työviikon päätteeksi, mutta moni nainen ilahtuu ruusukimpusta. Harva nainen odottaa pääsevänsä moottorisaha- tai klapikoneostoksille, mutta moni mies on innoissaan, kun vihdoin saa kunnon laitteen takakonttiin ja pääsee hommiin.

Pohjoismainen yhteiskunta, jossa naisten tasa-arvo suhteessa miehiin työelämässä on kenties pisimmällä maailmassa, on hyvä esimerkki miesten ja naisten ohjailemattomista eroavaisuuksista. Näissä yhteiskunnissa, joissa naisilla on suurin mahdollinen vapaus valita mikä tahansa opin- ja toimiala, lopputulema on kuitenkin, että naiset hakeutuvat enemmän esim. hoitoalalle ja vastavuoroisesti miehet teknisille aloille. Tasa-arvon nimissä voidaan ohjailla ihmisiä, mutta se ei poista miehen ja naisen luontaisia eroja ja taipumuksia.

Patriarkaalinen ylivalta – Suomessa?

Suomessakin tuntuu kuitenkin olevan yhä enemmän etenkin nuoria naisia, jotka kärsivät ”patriarkaalisen yhteiskunnan” painostuksesta. Oman kaupunginosan someryhmässä joku oli sitä mieltä, että kohtaa sitä jopa jalkakäytävillä, kun miehet kävelevät väistämättä päin. Minulle samaa tekevät myös nuoret naiset, joten en laittaisi kyseistä ilmiötä miesten syyksi, saati patriarkaalisen yhteiskuntarakenteen. 

Eroan kuitenkin monesta nuoresta itsenäisestä naisesta myös siinä, että en pahastu, kun mies avaa oven tai maksaa juomamme kahvit pullineen, vaan pidän sitä kohteliaisuutena ja hyvänä käytöksenä. Olin enemmän kuin otettu, kun taannoin erään tilaisuuden jälkeen yli 90-vuotias herra auttoi takin päälleni. En kaipaa sellaisen ”patriarkaatin” alasajoa taikka tasa-arvoa, jossa en voi ottaa mieheltä vastaan apua tai kohteliaisuuksia. 

Tämän päivän tasa-arvokeskustelu erityisesti länsimaissa tuntuu kuitenkin takertuvan liian usein tällaisiin yksityiskohtiin. Tai palkkakeskusteluun, jossa todetaan vain yleisellä tasolla miesten ja naisten palkkojen välinen kuilu huomioimatta lainkaan tehtyjä työtunteja, toteutuneita työvuosia tai naisten vapaaseen tahtoon perustuvia valintoja, jotka ovat vaikuttaneet heidän palkkatasoonsa.

Epäkohtia löytyy aina puolin ja toisin

En tietenkään tarkoita, ettei yhteiskunnassa ja varsinkaan työelämässä olisi lainkaan epäkohtia miesten ja naisten rooleissa. Lähimenneisyydestä muistuu mieleen, miten naisvaltaisen hoitoalan työntekijöitä ylistettiin uupumattomasta työpanoksesta koronan viedessä väkeä sairaaloihin. Some oli tulvillaan sydämiä ja tsemppiviestejä hoitajille, mutta kun tuli palkkaneuvottelujen aika, niin hoitajien vaatimukset palkankorotuksista ja työolojen parantamisista leimattiin ahneudeksi ja työtaistelu potilaiden heitteillejätöksi. Mutta kun miehinen kuljetusala tai ahtaajat esittävät vaatimuksensa ja laittavat harva se vuosi lakoillaan hiihtolomailevat suomalaiset ja ulkomaankaupan polvilleen, kyse on oikeutetusta työtaistelusta.  

Matkan varrella olen naisena kuullut sovinistisia ja likaisia vitsejä, pelännyt iltapimeällä, kun yksinäisellä kadulla vastaan on tullut mies tai miesjoukko, ja saanut  työelämässä sopimattomia ehdotuksia valta-asemassa olevilta miehiltä. Mutta aivan samalla tavalla olen tullut naisen yliajamaksi työyhteisössä, saanut kuulla naisen mustamaalaavan minua selkäni takana tai pelännyt humalassa riehuvan naisen läheisyydessä. 

En osaa kantaa sen enempää kaunaa miehille kuin naisillekaan enkä pidä Suomea patriarkaalisena yhteiskuntana, vaan rakenteiltaan varsin kelpona maana sekä naisille että miehille. Siksi en kaipaa erityistä naistenpäivää, mutta pidän toki kauniina jokaista huomionosoitusta silloinkin ja kiitän niistä tänäänkin.

—

Miehissä ja naisissa on eroja. Lue vaikka huumorilla kirjoitettu: Miehen kanssa kävelylenkillä.

En toivo tulevaisuudelta mitään

Vihainen elää menneessä,
huolestunut tulevaisuudessa
ja tyytyväinen tässä hetkessä,
sillä tässä se elämä on.

Viime vuodet on koettu erityisen vaikeiksi, vaikka en ehkä vertaisi niitä menneisiin aikoihin, jolloin Suomessakin on ollut sotaa, nälänhätää ja todellista kurjuutta. Jo useampana uutenavuotena on kuitenkin saanut lukea varsinkin somesta, miten ihmiset toivovat menneen vuoden vihdoinkin jäävän unholaan ja uuden vuoden tuovan jotain paljon parempaa.

Jokaisella on toki haasteensa ja yhteiskunnallisestikin on tapahtunut paljon sellaista, mikä ei juuri hurraa-huutoja nostata, mutta väittäisin, että meillä on kuitenkin asiat aika hyvin. Miten paljon parempaa ihmiset vielä toivovat, ja mikä lopulta riittää?

Elämä ei ole tasaista

Eräs näyttelijä totesi taannoin lukemassani artikkelissa, että elämässä ei ole välivuosia, sillä kaikki tämä on elämää. Niinpä. Jokaiseen vuoteen mahtuu harmaita hetkiä, joillakin jopa synkän mustia, mutta myös valonpilkahduksia ja peräti kunnon auringonpaistetta.

Vain kuollut olotila on tasaista. Elämä jo itsessään tarkoittaa sykettä, eloisuutta ja vaihtelua, ja se menee kahteen suuntaan, ylös ja alas. Sitä ei voi hallita kuin tiettyyn rajaan asti, ja jos muuta yrittää, joutuu helposti pettymään.

En toivo mitään – rukoilen

Vaaleatukkainen nainen katsoo mietteliäänä sivulle yläviistoon takki päällä ja kaulahuivi kaulassa.

En toivo tulevaisuudelta mitään, vaan elän tässä hetkessä ja katson kohti tulevaa.

Haastattelin muutama vuosi sitten kirjoittamaani artikkelia varten ugandalaista pastoria, joka oli kokenut elämässään kovia jouduttuaan uskonsa takia vangituksi Idi Aminin aikakaudella. Kysyin myös, mitä hän toivoo tulevaisuudelta. Hän katsoi minua hämmästyneenä ja sanoi, ettei hän toivo mitään – hän rukoilee Jumalaa, kertoo tarpeensa ja odottaa, että Jumala vastaa ajallaan ja tahtonsa mukaisesti.

Ihailin hänen sanojensa viisautta. Ne ovat hyvä ohje meille ihmisille, joilla on tapana toivoa mielitekojensa mukaan milloin mitäkin. Ja ne on hyvä muistaa tänäänkin, kun jo tähyilemme kohti tulevaa vuotta ja kaikkea sitä, mikä meitä siellä odottaa.

Eloisaa ja siunattua alkavaa vuotta 2023 sinullekin!

Sortavala-seuran joulujuhla

Karjala-talolla Käpylässä oli viikko sitten joulun tuntua. Vieressä istui tyytyväisenä anoppi, joka pääsi taas kahden vuoden odotuksen jälkeen Sortavala-seuran joulujuhlaan. Sain kunnian olla mukana, vaikka olenkin ”vierasheimolainen”.

Anoppi on syntynyt Sortavalassa, mutta perhe muutti Helsinkiin jo muutama vuosi ennen talvisodan syttymistä. Vuosien mittaan olen kuullut, miten rakas synnyinseutu hänelle yhä on. Joulujuhlassa sain itsekin tuntumaa, vaikka en voikaan täysin ymmärtää, miltä tuntuu, kun kotiseutu jää vieraan rajan taakse.

Sortavala-seuran nainen seisoo Karjalansillalla

Anoppi vuosia sitten vierailulla Sortavalassa. Kuvassa Karjalansillalla, takana Vakkosalmi.

Me jotka olemme kokeneet monta joulua tiedämme:
kirkkaita tähtiä on harvassa,
harvat ovat myös
kirkkaat ja onnelliset päivät.

Me jotka olemme koristaneet monta kuusta,
laulaneet tuttuja lauluja,
tuottaneet iloa lahjoilla,
me tiedämme; joulun sanomaa
ei kuulla kaikkialla.

Tarinoita menneen ajan jouluista Sortavalassa

Juhla oli kuin aikamatka menneisiin jouluihin ja perinteisiin Sortavalassa. Sielläkin julistettiin joulurauha jo 130 vuotta sitten, ja sen kuulimme, kuten myös jouluevankeliumin Kalevalan runomitassa.

Sortavalassa toimi aikanaan Jyväskylän ohella Suomen toinen suomenkielinen seminaari, mikä kuului juhlan tarinoissa, joissa vilahteli sivistynyttä väkeä.

Kuulimme kauniita runomittaan kirjoitettuja pakettikorttien tekstejä viime vuosisadan alkukymmeniltä. Jos joulupaketin sisältö olikin ollut vaatimaton, lahjan antajan vaivannäkö oli suurta, sillä runot olivat samalla vihje paketin sisällöstä.

Vaatimatonta aika usein olikin. Eräs puhuja kertoi poikana kyllästyneensä siihen, että jokainen sai vain yhden vaivaisen joululahjan. Niinpä hän pilkkoi kellarista löytämänsä pullan pieniksi paloiksi ja paketoi ne joulupaperiin. Aattona perheellä riitti ihmeteltävää pakettien määrässä – etenkin jymyidean saaneelle nuorelle miehelle!

Me jotka olemme viettäneet monta joulua
tahdomme viettää vielä monta, monta joulua.
Me haluamme koristaa vielä monta kuusta,
sytyttää monta kynttilää,
jakaa lahjoja ja tuottaa iloa.

80-vuotiaat muistoesineet Karjalasta

Eräs rouva oli tuonut juhlaan 80 vuotta vanhoja joulukoristeita. Ne olivat käpyjä, jotka hänen mummonsa oli poiminut Munkin metsästä Sortavalasta evakkoon lähdön hetkellä. Hopeoidut kävyt koristavat edelleen perheen joulua ja kertovat samalla siitä, miten tärkeää on ollut saada mukaan pala kotiseutua, vaikka kävyt olisivat samanlaisia kaikkialla. Se oli koskettavaa.

Me haluamme kertoa lapsillemme:
joulun sanoma kuuluu kaikille.
Me, jotka katsomme lastemme kasvoja
kynttilöiden loisteessa,
heidän kirkkaita silmiään,
me tiedämme: kirkkaat päivät eivät lopu,
kuuset versovat, tähdet tuikkivat,
joulun sanoma ei unohdu,
se kuuluu kaikille,
kaikille.

Hyväntuulista vieraanvaraisuutta

Muistan omasta lapsuudesta Pohjanmaalta monia perheitä, joiden juuret olivat Karjalassa. Lähimmät naapuritkin olivat evakoita. Kesäisin kävimme lähes päivittäin uimassa heidän jokirannassaan. Koskaan meille ei sanottu, ettei saa tulla, vaan saimme olla melkein kuin kotonamme.

Karjalaisista on jäänyt hyväntuulinen ja yhteisöllinen mielikuva. Kotipaikkakunnalla karjalaisilla oli oma yhdistyksensä, jonka illanviettoihin muutkin halusivat mennä mukaan, koska siellä oli aina niin leppoisaa. 

Samaa voi sanoa Sortavala-seuran joulujuhlista. Menin mukaan ehkä vähän epäröiden, mutta vieraanvaraisuus oli vastassa heti ovella. Aitoa iloa, hymyileviä kasvoja, tervetulotoivotuksia. Ja niitä ihania kotitekoisia karjalanpiirakoita, joihin ei koskaan kyllästy. Niitä anoppikin joskus vähän nuorempana teki.

On ollut hienoa kurkistella hänen kauttaan Sortavalaan ja palaan ainutlaatuista suomalaista historiaa juuriltani, jotka ovat aivan toisella puolella Suomea.

—

Tekstissä juoksevan Lassi Sinkkosen runon lausui juhlassa tilaisuuden juontanut Marianne Ropponen.

Mihin minun isänmaan- ja lähimmäisen-rakkauteni riittäisi?

”Oma henki on minulle arvokkaampi kuin valtion koskemattomuus”, totesi parikymppinen suomalaismies YLE:n artikkelissa alkuvuodesta. Venäjän hyökättyä Ukrainaan hän halusi varmistua siitä, ettei joudu koskaan tarttumaan aseisiin, jos Suomi joutuisi sotaan, ja jätti täydennyspalveluhakemuksen eli siirtyi reservistä siviilipalvelukseen. Mies kertoi olevansa isänmaallinen.

Olen kiitollinen, että talvisodan alkaessa Suomessa oli noin 295 000 miestä, joille valtion koskemattomuus oli tärkeämpää kuin oma henki. Tuosta joukosta aseita riitti vain 250 000 sotilaalle. Kaikille ei riittänyt edes kunnon kenkiä. Mutta he lähtivät.

Heidän isänmaallisuutensa oli toisenlaista. Ilman heitä voisimme tällä hetkellä olla sodassa Ukrainaa vastaan. 

Sotiminen on ”pöljää”

Mainitsemani nuorenmiehen mielestä sotiminen on ”pöljää hommaa”. Tuskin sitä sota-aikanakaan kovin moni fiksuna piti, mutta se ei saanut heitä jäämään kotiin.

Sota ja ennen kaikkea sotiminen pelottaa. Se on luonnollista. Siinä mielessä on inhimillistä, että Ukrainan sodan alettua tähän itsenäisyyspäivään mennessä jo 3 500 suomalaista on hakeutunut reservistä siviilipalvelukseen. Mutta juuri siksi Suomea sodassa puolustaneiden rohkeus ja uhrit tekevät niin suuren vaikutuksen. Varmasti myös heitä pelotti. Rohkeutta ei ole se, että ei pelkää, vaan se, että toimii pelosta huolimatta.

Puhuja sankarihautaasmaalla

Oli kunnia puhua ylioppilaspäivänä 31.5.1986 kotipaikkakuntani Alavuden sankarihautausmaalla, jonne uudet ylioppilaat perinteisesti kävelevät kulkueena kunnioittamaan sankarivainajia ja jättävät ruusun muistoksi. Muistan sanoneeni silloin, että monet sankarivainajat olivat vain meidän ylioppilaiden ikäisiä 18–19-vuotiaita.

Ei sen suurempaa rakkautta

Raamatussa sanotaan, että sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään kuin antaa henkensä ystäviensä puolesta (Joh. 15:13). En ole aiemmin ajatellut sotaa lähimmäisenrakkauden näkökulmasta. Mutta meillä on ollut ja on yhä sukupolvi, joka on osoittanut uhrautuvaa rakkautta tuntemattomia suomalaisia ja vasta tulevia polvia kohtaan lähtemällä käskyn käydessä sotaan ja antamalla nuoruutensa, terveytensä tai henkensä lähimmäisten ja kotimaan puolesta.

Juuri siltä kantilta sotaa on itsenäisyyspäivänä hyvä muistella. Se tekee nöyräksi. Se liikuttaa. Ja se saa miettimään, olisiko minusta tosipaikassa siihen. Toivottavasti emme kukaan joudu sitä elämämme aikana käytännössä ratkaisemaan.

—

Lue myös Itsenäisyyspäivä 2020 ja pyhä isänmaa.

Kun muistelen isää

Armeijakuvassa isällä on päällään rakuunoiden perinneasuun kuuluva luurankotakki, keltaraitaiset tummanpunaiset pussihousut ja pitkävartiset saappaat. Kuvassa värit tosin eivät näy, sillä se on mustavalkoinen tuolle ajalle tyypillisine valkoisine koristereunoineen. Elettiin vuosia 1959–60.

Isä näyttää kuvassa nuorelta ja ryhdikkäältä. Hän oli melkein 190-senttinen ja urheilullinen; heitti nuorena miehenä keihästä, hiihti ja teki fyysistä työtä. Vasta viimeisinä vuosina isä meni vähän kasaan, niin kuin useimmille iän myötä käy.Armeijapukuisen isän mustavalkoinen valokuva ikkunalaudalla

Keihäänheittokin oli vaihtunut hyvissä ajoin tikanheittoon. Mutta muistan, että isä oli nelissäkymmenissä, kun teki vielä sen kummemmin venyttelemättä spagaatin.

Mikä meitä yhdisti?

Tänä isänpäivänä olen katsellut tuota isän armeijakuvaa ja pohtinut yhtäläisyyksiämme. 

Usein on sanottu, että olen isän näköinen. Tunnistan itsessäni isän piirteitä sekä ulkoisesti että luonteessa. Kunpa olisikin voinut poimia vain parhaat puolet ja jättää heikommat ominaisuudet kuolemaan sukupuuttoon. Mutta ei, molempia tulee. Vaalea tukka siinä kuin reumaattinen selkäkin.

Isässä ärsytti hänen jääräpäisyytensä. Se on jostain syystä periytyvä ominaisuus. Samoin jankkaaminen. Senkin osaan, vaikka se helpottaakin iän myötä. Mutta isä oli myös oikeudenmukainen ja rehellinen. Ne ovat tietyissä tilanteissa ja oikein käytettyinä hyviä ominaisuuksia, mutta äärimmäisyyksiin vietyinä niissäkin on nurja puolensa. Olemme molemmat sellaisia ja vähän äärimmäisyysihmisiä. 

Isässä ärsytti hänen jääräpäisyytensä.
Se on jostain syystä periytyvä ominaisuus.

Isällä oli pohjimmiltaan hyvä sydän ja herkkyyttä. Ellen ihan väärin muista, niin hän auttoi usein naapureita maatöissä ja missä kykenikin, ja palaili välillä vasta illan jo pimetessä traktorilla kotiin. Toisaalta, se oli lapsuudessani tyypillistä ylipäänsä, että autetaan muita tunteja laskematta. Olen halunnut ottaa isästä mallia, että auttaisin tarvitsevaa. 

Isän herkkyys näkyi siinä, että itku oli varsinkin iäkkäämpänä herkässä. Olen ihan samanlainen: ilo itkettää siinä kuin surukin. Usein haluaisi hillitä itsensä, mutta on ihan sama, soivatko urut häissä vai hautajaisissa. Niillä on avaava voima, joka pahimmillaan tulee ulos tyrskähdyksinä. 

Herkkä on kuitenkin helposti särkyvä, niin kuin isä lopulta oli. Kovassa maailmassa herkkä on heikoilla, vaikka oisikin jääräpäinen. Sen olen saanut itsekin kokea.

Isän kuolemasta tulee pian viisi vuotta. Viime viikkoina isä on tullut yllättäen useamman kerran mieleen ja on pitänyt vähän itkeskellä häntä muistellessani. Sellaista surumielisyyttä pois, vaikka olin ajatellut surreeni suruni jo kauan sitten.

Aika tekee silti tehtäviään. Jos isän kanssa olikin haasteita, ne muistot eivät ole enää päällimmäisinä. Muistoissa on rakkautta, jota lapsena aina vanhempaansa kohtaan tuntee. Täydellistä isää ei olekaan, mutta rakas isä oli.

Hyvää isänpäivää kaikille isille!

—

Lue myös Isänpäivänä kaikki on anteeksi annettu.

Pitkää ikää ja samppanjaa

Tänään oli juhlapäivä. Anoppi täytti 92 vuotta. Emme tyytyneet tällä kertaa vain kuohuviiniin, vaan joimme oikein samppanjaa, kristallilaseista. 

En ollut varma, jaksaako hän ottaa vastaan, kun hän juhlii perheensä kanssa huomenna ja kun parina edeltävänä päivänä on ollut mieltä rasittavaa ohjelmaa: huoltomiehen tekemää hormien tarkastusta, vesikatkosta ja sen sellaista. Mutta hänen tyttärensä vinkkasi, että kyllä hän minua odottaa.

Anoppi samppanjalasin kanssa.

Tänään juhlittiin pitkää ikää ja nautittiin samppanjaa.

Kun opimme tuntemaan toisemme

Anopista on tullut viime vuosien aikana rakas. Välillä käy mielessä, että tulee iso suru, jos hänestä aika jättää ennen minua. Mutta en ajattele sitä, vaikka puhumme kyllä hänen kanssaan myös kuolemasta. Hän ymmärtää ikänsä tuoman rajallisuuden ja on käynyt viime aikoina läpi valokuviaan ja tavaroitaan luopuakseen turhasta, etteivät ne jäisi perillisten vaivoiksi. Miettinyt, kuka saa hopeiset aterimet, kuka vihki- ja kihlasormuksen.

Olemme anopin kanssa tutustuneet toisiimme kunnolla vasta eroni jälkeen. Välissä ei ole ollut muita, puolisoa tai poikaa, josta pitäisi olla mustasukkainen tai jonka puolelle pitäisi mennä, jos ollaan eri mieltä. Olen saanut nähdä hänen pehmenevän hyvällä tavalla. Vaikka hänellä on omat vankat näkemyksensä vaikkapa siitä, että homejuusto on kauheaa tai että kurkku ei tee hyvää vatsalle, olen saanut nähdä myös sovittelevan, huumorintajuisen ja lempeän luonteen, jota en oikein muista niiltä ajoilta, kun olin vielä naimisissa.

Tärkeät ihmiset

Kun asuin pari vuotta Seinäjoella, yövyin Helsingissä käydessäni yleensä aina hänen luonaan. Se oli häneltä valtava askel, sillä tiedän, ettei hän koskaan ota yövieraita kotiinsa. Niihin aikoihin aloin miettiä, että jos vielä joskus palaan Helsinkiin, haluaisin asua kantakaupungissa, kuten hänkin. Tänään ymmärsin, että kenties on aivan johdatusta, että tosiaan asun nykyään kantakaupungissa, sillä se on mahdollistanut sen, että näemme usein ja pääsen nopeastikin avuksi, jos on hätätila, kuten taannoin, kun jääkaappi oli aivan lämmin. Olin aika otettu, kun hän ilmoitti pojalleen, ettei tarvitse apua; Tuija auttaa minua uuden jääkaapin ostossa.

En tarvitse edes kymmentä sormea laskeakseni ne ihmiset, joille tiedän olevani tärkeä, mutta tiedän, että anoppi on yksi heistä. Hän ei ole koskaan sitä minulle sanonut, mutta jotkut asiat ihminen vain tietää ilman sanojakin. Yhteisistä hetkistä, lohileivistä tai vaikka siitä puhelinsoitosta, kun Google-ikkuna ei aukea.

—

Lue myös Leidien harvinaiset herkut tai Ystävyyden ylistyslaulu.

Joskus joulu vetää hiljaiseksi

Kun olin pieni, meillä kävi aina joulupukki. Mutta se ei ollut mikään punainen, pyöreäposkinen ja valkopartainen Coca-Cola-pukki, vaan yleensä vanhan suomalaisen kansanperinteen mukaan vähän synkeän oloinen, käännettyyn turkkiin tai sarkatakkiin pukeutunut, huopatossuissa tai lapikkaissa kulkeva pukki, jonka naamari oli pitkänmallinen, ja siinä oli korkeat poskipäät ja viirut silmänaukot.

Pelottava nuuttipukki

Kansanperinteessä nuuttipukki saattoi myös pelotella lapsia ja olla humalassa, mutta se nyt vielä olisi puuttunut. Muutenkin jännitti, kun ei aina ollut varma, oliko ollut vuoden mittaan tarpeeksi kiltti.
Joulupukilla oli joka vuosi ongelmia matkanteon kanssa. Milloin ei ollut tarpeeksi lunta, milloin lunta oli liikaa, auto oli jättänyt välille tai reki jumissa. Isän piti aina lähteä varmistamaan, että pukki pääsee perille.
Yhtenä jouluna olin saanut vihiä, että joulupukki olisikin todellisuudessa naapurin Matti. Aattoiltana h-hetken lähestyessä isä lähti taas etsimään pukkia, joka hortoili jossain eksyksissä.

Kun ulkoeteisestä alkoi kuulua kolinaa, arvasimme, että pukki on tulossa. Pukin astuttua sisään tarkkailin tiiviisti etsien tuntomerkkejä ja yritin kurkistella naamarin taakse. Virnistelin tietäväisenä, kun olin saanut selville aikuisten salaisuuden. Tarina kertoo, että hypin joulupukkia vasten, revin parrasta ja hihkuin, että tiedän, kuka olet. Tarina kertoo myös, että naamani venähti ja hihkuminen hiljeni hetkessä, kun joulupukin perässä sisään astuivat myös isä ja naapurin Matti.

Hyviä ajatuksia

Joulu on yllätysten aikaa. Jos kuusen alle on ilmestynyt paketteja, koskaan ei voi tietää, mitä paketista löytyy. Mieleen on jäänyt joulu muutaman vuoden takaa, kun lapset olivat teini-ikäisiä eikä heillä mitä ilmeisimmin ollut kovin paljon rahaa joululahjoihin tai sitten mielikuvitus ei riittänyt Lindexiä pidemmälle. Tai voi tietysti olla, että olin maininnut tarpeistani; en mene vannomaan. Sain nimittäin lahjaksi yhden koon nailonpolvisukat – ja nekin liian pienet. Jos nyt olen ihan rehellinen, niin silloin taisin olla vähän pettynyt. Mutta tänä päivänä se vain naurattaa, sillä uskon aidosti, että ajatus on tärkein.
Ajatellaan tänä jouluna hyviä ajatuksia. Ajatellaan niitä, jotka ovat yksin; niitä, jotka ovat kaukana; niitä, joista välitämme ja niitä, joista emme aina välitä. Hyvillä ajatuksilla on taipumus muuttua hyviksi teoiksi.

Omissa ajatuksissa on aina myös joulun kristillinen sanoma. Voimme muistaa tallin seimeen syntynyttä lasta. Hänelle annettiin nimi Immanuel, joka merkitsee ’Jumala meidän kanssamme’. Se on suuri turva näinä aikoina.

Hyvää ja siunattua joulujuhlaa sinulle ystävä, tuttava tai sukulainen! ✨
PS. Soita tai lähetä viestiä sille, joka on joulunakin yksin. Se voi pelastaa hänen joulunsa.
—

Äidille!

Äitienpäiväkukat maljakossaÄitienpäivänä aina mietitään omaa äitiä ja kiitetään siitä, miten hyvä äiti hän on. Mutta harvemmin me tullaan miettineeksi, millaisia lapsia – poikia ja tyttäriä – me ollaan oltu omalle äidille. 

Olisi ihanaa ajatella, että olen ollut esimerkillinen tytär ja osannut aina osoittaa äidille sitä rakkautta, minkä arvoinen hän on ja minkä on ansainnut. Mutta valitettavasti on pitänyt nähdä se, miten vajavainen on itse ollut, miten paljon on kiukutellut turhasta, vaatinut sellaista, mitä ei tarvitsisi vaatia ja jättänyt tekemättä monta asiaa, jotka olisi pitänyt tehdä. 

Tahatonta naureskelua

Kun omat lapset naureskelee sille, miten törppö olen joissain heidän sukupolvelleen itsestään selvissä asioissa ja se tuntuu joskus pahalta, tajuan miten itse toimin tietyissä asioissa samoin oman äidin suhteen. 

Saatan tahtomattanikin naurahtaa sille, kun äiti lausuu jonkin englanninkielisen sanan hassusti ja samalla unohdan sen, että se on hänelle vähän sama kuin jos itse joutuisin lausumaan jotain serbiaksi. Tai en malta pitää suutani kiinni, kun äiti parkkeeraa auton parkkiruutuun vähän sinne päin eikä tietenkään niin kuin minä nuorempana ja kaupungin ahtaisiin parkkitiloihin tottuneena tekisin. 

Anna siis äiti anteeksi kaikki ne tyhmät tuhahdukset, joilla en kuitenkaan koskaan ole halunnut loukata sinua!

Myös anteeksipyyntö sopii äitienpäivään.

Sillä arvostan äitiäni suuresti. Hän on aina uhrannut omille lapsilleen enemmän kuin olisi ollut tarpeen. On jättänyt itsensä liian usein viimeiseksi, jotta muut saisivat ensin. Ja auttanut aina kaikessa, mitä en itse osaa, halua tai jaksa tehdä. Vieläkin, vaikka äidilläkin on ikää jo sen verran, että olisi jo minun vuoroni tehdä asioita hänen hyväkseen. 

Tuntuu melkein hyväksikäytöltä, kun ojentaa äidille vieläkin joskus rikkinäiset housut tai paidat, joista napit on irti. Hän hoitaa ne kuntoon eikä koskaan valita vaan tekee hymyillen. Silti en tiedä, vaikka hän inhoaisi nappien ompelua aivan yhtä paljon kuin minäkin. 

Kun menen käymään, hän on aina testannut jotakin ihanaa uuttaa kakkureseptiä, ja ruokakaapit tursuavat herkkuja. Kotiin viemisiksi äiti antaa vielä kassillisen pakastemarjoja, jotka on poimittu omista pensaista. Olen nauttinut niistä suunnattomasti!

lapset eivät ole äitien kopioita

Me ollaan äidin kanssa monessa mielessä erilaisia, mutta niinhän ihmiset on. Äidin tarkoitus ei ole tuottaa kopioita itsestään, vaan antaa lapselleen terveitä eväitä elämään, rohkaista lapsen omanlaisella polulla sekä hoitaa ja tukea niin kauan, että omat jalat kantaa. 

Äidin tarkoitus ei ole tuottaa kopioita itsestään,
vaan antaa lapselleen terveitä eväitä elämään

Olen aina ollut kiiinnostunut kielistä ja sanoista ja olen ihan haltioissani siitä, millaisia hauskoja ja erikoisia vanhoja sananparsia äidiltä löytyy. Hän heittelee niitä aina puolihuolimattomasti, ja rupesinkin jossain vaiheessa laittamaan niitä muistiin. Tähän hetkeen ei nyt löytynyt oikein tosi sopivaa keräämästäni arkistosta, mutta kelvatkoon tämä:

”Hohhoijaa, sano rengit päissään, eikä ne sitten paljon muuta sanonutkaan.”

Päissäni en ole, mutta ajattelin, etten sano itsekään enää muuta kuin onnellista äitienpäivää sulle äti – rakkain ja paras kaikista!