Arvot jäävät puheisiin ja ihmisyys kiireeseen

Iäkäs asiakas istuskelee jo olohuoneessa, kun kotihoito tulee paikalle vähän ennen puoltapäivää. Ellei omainen olisi ollut paikalla, asiakas makaisi edelleen sängyssä märkänä, ilman aamiaista ja aamulääkkeitä. Hoitaja seisoo ovella mykkänä, ja kysyttäessä, mitä hänen toimenkuvaansa kuuluu, hän kertoo tulleensa tekemään asiakkaan aamutoimet, antamaan ruuan ja lääkkeet. Omaisen on vaikea pysyä asiallisena, kun hän huomauttaa, että ne on tehty jo neljä tuntia sitten.

Parin viikon kuluttua, kun asiakkaan voimat ovat jo kohentuneet huomattavasti, hän lueskelee Hesaria lepotuolissa pukeutuneena ja aamiaisensa syöneenä, kun kotihoito saapuu paikalle kymmenen jälkeen. Tällä kertaa taas eri hoitaja ihmettelee, miten näin on päässyt käymään, kun papereissa lukee, että täällä tarvitaan apua sekä pukeutumisessa että muissa aamutoimissa. Se on mahdollista siten, että asiakas on toipunut vauhdilla ja haluaa edelleen olla niin omatoiminen kuin mahdollista. Olisi tylsää vain odotella sängyssä aamupäivään asti, kun on tottunut heräämään varhain.

Mikä on kodinhoitoa?

Asiakas pyytää sitten, voisiko kodinhoitaja vaikka pedata sängyn, kun se on rollaattorin kanssa vaikeaa. Tai voisiko hoitaja auttaa tiskien kanssa, kun hihat tuppaavat kastumaan ikävästi – asiakkaalla kun on ongelmia sormien toiminnoissa ja hihojen kääriminen tuottaa vaikeuksia. Sitä paitsi tiskaaminen on muutenkin hankalaa rollaattorin kanssa. 

Se ei valitettavasti kuulu kodinhoitajan tehtäviin; hän kun on terveydenhoidon ammattilainen. Mutta hän opastaa rouvaa, miten hihat kääritään. Rouva on näreissään, sillä hänen päässään ei ole vikaa ja hän osaa kyllä jo kääriä hihansa, kunhan sormet vain toimisivat. Kodinhoito lupaa kuitenkin pedata sängyn, kun ei nyt ole muutakaan tekemistä.

Taiteilija Maija Lavosen työnteon periaatteita kuvaava sitaatti.

Taiteilija Maija Lavosen työnteon periaatteet pätevät kaikkeen työhön: ”Työ on tehtävä mahdollisimman hyvin ja annettu tehtävä tehdään loppuun.” (Maija Lavonen, 2002)

Paperityötä vai ihmistyötä?

Kodinhoidon työkenttä on ilmeisesti supistunut vuosien mittaan sairaanhoidoksi, tai sitten kodinhoitajille on tänä päivänä tärkeämpää pitää kiinni koulutustaan vastaavasta roolista kuin hoitaa asiakasta hänen tarpeittensa mukaan. Kodinhoitajan nimikettä voisi kenties hioa toimenkuvan mukaan. Kodinhoito kun antaa asiakkaalle helposti kuvan, että hoidetaan kotia ja asukasta sen mukaan kuin kodissa tarvetta on.

On myös kiusaus olettaa, että kodinhoitajaksi hakeutuva olisi luonteeltaan asioihin oma-aloitteisesti tarttuva henkilö, jolle ennen kaikkea ihmisten, mutta myös asioiden hoitaminen olisi luontaista ja lähellä sydäntä, ehkä jopa kutsumus. Ajattelen, että henkilö, joka keskittyy mieluummin papereissa lueteltuun toimenkuvaan kuin ihmiseen, jota on tullut auttamaan, on väärässä paikassa. Toimistotyö voisi sopia paremmin. Hyvä hoitaja uskaltaa katsoa, puhua ja koskettaa. 

Vanhustyön realiteetit

On ymmärrettävää, että kodinhoitajilla on käytettävissään kullekin asiakkaalle vain rajallinen aika. Siitä ei kuitenkaan näissä esimerkeissä ollut kyse. Kuten ei ollut sairaalassakaan, kun potilas pyysi hoitajaa nostamaan nilkkoihin valahtaneet sukat ylös, kun sääriä palelsi. Toimenpide olisi vienyt keskimäärin kymmenen sekuntia, mutta hoitaja ilmoitti huolehtivansa vain ruuan jakelusta ja lähti pois. Potilas jäi huutelemaan muiden hoitajien perään, sillä häntä palelsi.

Nämä elävän elämän esimerkit ovat tuoneet mediassa paljon esillä olleet vanhustyön ja terveydenhuollon ongelmat konkreettisesti omien silmien eteen. Meidän yhteiskuntamme arvomaailma on vääristynyt, ja liian monen ihmisyys on kateissa todellisen tai itse tehdyn kiireen, välinpitämättömyyden tai itsensä korostamisen vuoristoradassa.

Taiteilija Maija Lavosen työnteon periaatteita kuvaava sitaatti.

Työssä on hyvä etsiä inhimillistä viestiä, haluta antaa jotain väsyneille ihmisille.

Arvot näkyvät teoissa

Voimme puhua jalosti sivistyneistä ja inhimillisistä arvoistamme, mutta elleivät ne tule näkyviksi teoissa ja todellisuudessa, ne eivät ole minkään arvoisia. Ne eivät ole arvoja ollenkaan, pelkkää puhetta ja hyveillä rehvastelua.

Tässä ajassa on se kummallisuus, että työelämä on digitalisoitunut lähes ammatissa kuin ammatissa, ja sitä on perusteltu tehokkuudella ja ajan säästöllä. Silti meillä on yhä vähemmän aikaa itse työn ydintehtävään, olipa se ihmisen kohtaaminen hoitotyössä, luovuus suunnittelutyössä tai laadukkaan ja yksilöllisiä eroja huomioivan opetuksen antaminen koulutyössä.

Ihmisyyden katoaminen näkyy siinä, että liian monet suostuvat tekemään työtään epäinhimillisissä olosuhteissa ja epäinhimillisin odotuksin. Näkisin kernaasti yhä useamman nousevan rohkeasti sanomaan, etten suostu tekemään työtäni näillä reunaehdoilla, sillä haluan hoitaa työni hyvin ja siten että syntyy todellista eikä vain näennäistä hyvinvointia. 

Työn vääristyneet reunaehdot

Miten kodinhoitaja ehtii kohdata asiakastaan, kun aikaa on 20 minuuttia, seuraava kohde on toisella puolella kaupunkia ja sinne on mentävä joko kävellen tai julkisilla? Miten opettaja voi tarjota laadukasta opetusta tasapuolisesti, kun luokka on monitarpeinen kielivaikeuksineen, diagnooseineen ja äärimmäisine lahjakkuuksineen? Tai miten työntekijän luovuus voisi kukoistaa, kun se on sidottu tiukkoihin deadlineihin ja algoritmien pakkopaitaan?

Viime aikoina Yhdysvaltain hallinnon tehostamiseen keskittynyt ja siksi paljon parjattu teknologianero ja visionääri Elon Musk on sanonut, että hän paheksuu niitä, jotka haluavat vain näyttää hyvää tekeviltä sen sijaan, että he todellisuudessa tekisivät hyvää.

Olen täysin samaa mieltä. Tekee lähes pahaa kuunnella taas kerran hyvää lupaavia vaalipuheita, kun näkee ja kokee, millaisia päätöksiä hyvyyden nimissä tehdään vuodesta toiseen.

Valkoisen talon jälkilöylyt

Pari viime päivää on mennyt Valkoisen talon tapahtumien jälkilöylyissä. On tullut seurattua eri kanavista tapahtumien etenemistä ja niihin liittyviä keskusteluja ja kommentointeja. 

Meno on sitä luokkaa, että tapahtumat saattavat jäädä käänteentekevinä historiaan. Enempää draamaa maailma ei kyllä kaipaisi.

Tänään ollaan siinä pisteessä, että USA on vetänyt sotilaallisen tukensa pois Ukrainasta, Euroopan komission puheenjohtaja esittelee Euroopan uudelleenaseistamissuunnitelmaa, ja Trump lupailee huomiseksi isoja uutisia. Huhut kertovat, että USA olisi irtautumassa Natosta. Se ei taida ihan presidentin päätöksellä onnistua, mutta jos huhuissa on perää, suunta on huolestuttava.

Pöyristyttävää keskustelua

Keskustelun taso vaihtelee. Kovin puolueettomana en sitä pidä. Se, mikä on toisen puolen suusta tulleena pöyristyttävää, menee vastapuolelta tulleena läpi seulasta kulmakarvoja kohottamatta. 

Ala-arvoisimpiin kommentteihin kuuluu Länsi-Australian osavaltion pääministerin kommentti, jossa hän nimitti USA:n varapresidenttiä ”kyrväksi” (anteeksi kielenkäyttöni; tämä on suora lainaus). Siitä kertovaan artikkeliin ei löytynyt ketään, joka olisi paheksunut nimittelyä. 

Mutta kun tanskalaisen jalkapallojoukkueen omistaja kirjoitti FB-sivullaan, että riitely USA:n presidentin kanssa osoitti Zelenskyin olevan ”epäpätevä, töykeä ja todella typerä”, se oli ”seuran arvojen vastaista”, ”pöyristyttävää”, ”mautonta” ja ”epäkunnioittavaa”, sillä seuran valmentajan ei voi sietää omistajan ja presidentti Trumpin ajattelutapaa.

Sympatiat Zelenskyin puolella

Presidentti Zelenskyiä ei jostain syystä sovi arvostella, koska hän edustaa sotaa käyvää maata. Ei haittaa, vaikka tarkkasilmäiset katsojat olivat näkevinään, että hän kirosi median edessä varapresidentti Vancea sanoilla ”fuck you bitch” (suka, blyat). Zelenskyi on pelkkä uhri, kun jäi ilman tukea, vaikka haastoi isäntäänsä koko maailman silmien alla ja väitti, että ovat jääneet sotansa kanssa yksin. Lienee varsin ymmärrettävää, että moinen väite ei lämmitä johtajia maassa, joka on lähettänyt Ukrainaan apua kymmenien miljardien arvosta. 

Venäläissyntyinen britti ja yhteiskunnallinen kommentaattori Konstantin Kisin kuvasi YouTube-kanavallaan Triggernometry tilannetta osuvasti: ”Kun yrität muuttaa toisen ihmisen hyväntahtoisuuden kovaksi valuutaksi, kiitollisuuden osoittaminen on minimivaatimus.” Kyseessä kun ei ollut YouTube-väittely, vaan neuvottelu, jossa osapuolten oli tarkoitus olla samalla puolella. Kun näin ei käynyt, eniten hävittävää oli Zelenskyillä ja ukrainalaisilla. 

Kun yrität muuttaa toisen ihmisen hyväntahtoisuuden kovaksi valuutaksi, kiitollisuuden osoittaminen on minimivaatimus.
– Konstantin Kisin, Triggernometry

Eri argumentit

Kisin muistutti, että ”Euroopassa Zelenskyi on tottunut voittamaan ihmiset puolelleen vetoamalla siihen, että vain Ukraina pitää Putinin loitolla muusta Euroopasta.” Mutta samat argumentit eivät päde USA:ssa eivätkä amerikkalaiset voi sietää sitä, että joku maalaa negatiivista kuvaa heidän tulevaisuudestaan uhittelemalla, että USA tuntee vielä Putinin nahoissaan, vaikka kuinka on ”kiva valtameri” välissä. 

Kuinka suuri USA:n tuki Ukrainalle on ollut, on yhä epäselvää, sillä maiden kirjanpito näyttää eri sataluvuilla olevia numeroita. Ero on huima. Kukaan ei taida tietää, kummassa päässä varoja on ”kadonnut” parempiin suihin. Kun sitä miettii, voi vertailla esimerkiksi maiden korruptiolukuja. Mitä pienempi luku, sitä suurempi korruption aste. Vuonna 2023 Ukrainan luku oli 36, USA:n 69.

Euroopan toiseksi korruptoitunein maa

Sodan kuluessa on unohtunut se tosiseikka, että Ukraina on Venäjän jälkeen Euroopan toiseksi korruptoitunein maa. Jopa ukrainalainen korruptioasiantuntija myöntää, että ongelma löytyy presidentin lähipiiristä. Tämä tieto on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle, minkä syytä voi vain arvailla. Toivottavasti ei siksi, että politiikkaa tehtäisiin samalla tavalla tunnekokemusten ja sympatiapisteiden pohjalta kuin käydään kansalaiskeskustelua.

Kuten Kisin videollaan toteaa, valitettava tosiasia on, että Zelenskyi on USA:n johdolle ja suurelle osalle amerikkalaisia epämiellyttävä, toisella puolella maapalloa sijaitsevan korruptoituneen maan johtaja pyytämässä rahaa, jota USA:lla ei ole, sotaan, joka ei USA:ta erityisesti kiinnosta ja jota se ei usko Ukrainan voittavan. Ja halusipa sitä tai ei, jos käy sotaa toisen maan aseilla ja tuella, sillä on myös sananvaltaa siihen, miten sota päättyy.

Diplomaattinen mahalasku

Diplomaattinen epäonnistuminen oli presidentti Stubbin hieman silotellumpi ilmaus eilisestä Valkoisen talon neuvottelusta kaikkien varsin yksipuolisten kommenttien joukossa.

Mutta jos unohdetaan puoluekannat, antipatiat ja suosikit. Unohdetaan, että toinen laukoo suustaan lausuntoja ja antaa toimeenpanokäskyjä, jotka saavat liberaalit mielet haukkomaan henkeään, ellei peräti nousemaan takajaloilleen. Unohdetaan, että toinen kerää maailmanlaajuisesti suurta sympatiaa kierrettyään kolme vuotta villapaita päällä pyytämässä rahaa ja tukea omaan eloonjäämistaisteluunsa.

Unohdetaan kaikki tämä ja mietitään, millaiset pelisäännöt neuvotteluissa ja kaupankäynnissä yleisesti ja kansainvälisesti pätevät, halusipa joku sitä tai ei. Sillä siitähän eilisessäkin katastrofissa oli kyse: neuvotteluista, antamisesta ja saamisesta.

Sen vain ei olisi tarvinnut päätyä katastrofiin, jos olisi osattu edes alkeellisimpia neuvottelun pelisääntöjä.

Toinen pyytää, toinen antaa

Koska Suomen ja Euroopan media on keskittynyt presidentti Trumpin ja varapresidentti Vancen virheisiin, retoriikan haukkumiseen ja syyttelyyn väijytyksestä, ajattelin vuorostani keskittyä presidentti Zelenskyin virheisiin – ihan neuvotteluteknisestä näkökulmasta.

Lähtökohta eilen oli se, että Zelenskyi saapui kutsusta toisen reviirille ns. myyjänä tai pyytäjänä. Vaihtokaupassa tarjolla oli oman maan pelastuminen hyökkääjän kynsistä ja lopulliselta tuholta, ja siihen tarvittiin USA:n rahaa ja tukea sekä ihan aluksi mineraalisopimus. 

Zelenskyi tuli siis tilanteeseen ikään kuin altavastaajana, hattu kourassa, koska tarvitsi rahaa. Tai niin moni vähänkään kauppoja tehnyt olisi olettanut. Toisin kuitenkin kävi, ja saamatta jäivät niin sopimus kuin takeet rahasta ja tuestakin.

Neuvottelun pelisäännöt

Ensimmäinen pelisääntö olisi ollut, kuten puhetilanteissa aina: know your audience – tunne yleisösi eli tässä tapauksessa vastapuolesi. Lehtitietojen mukaan Zelenskyin taustajoukot olivat toppuutelleet presidenttiä ja suositelleet diplomaattisen taustatyön jatkamista ennen johtajien tapaamista. Zelenskyi kuitenkin päätti toimia toisin.

Know your audience!
Tunne yleisösi.

Jostain syystä Ukrainan presidentti rikkoo toistuvasti yleisiä kansainvälisiä korkean tason neuvottelutilanteisiin liittyviä pukeutumiskoodeja, olipa kyseessä valtiojohtajien välinen tapaaminen tai Notre Damen käyttöönottojuhla. 

Ilmestyessään Valkoiseen taloon collegepaidassa hän noudatti omaa tavaramerkiksi muodostunutta asuvalintaansa, mutta unohti samalla osoittavansa sekä välinpitämättömyyttä totuttuja konventioita kohtaan että käyttäytyvänsä epäkunnioittavasti tilaisuuden isäntää ja tämän kulttuuria kohtaan. Trump nostikin sen esiin heti tapaamisen alussa, ja myös paikallinen media kiinnitti asiaan huomiota. 

Jokainen tilaisuus ei ole oikea tilaisuus rikkoa rajoja tai osoittaa mieltään, vaikka se ei kohdistuisikaan suoranaisesti vastapuoleen.

Kielitaidon merkitys

Trumpin ja Zelenskyin neuvottelu käytiin englanniksi. Se on vain toisen äidinkieli ja siten Trumpille selkeä etu. Zelenskyin virhe oli olla käyttämättä tulkkia. Sen sijaan hän lähti tiukkaan neuvotteluun kielellä, jota hän ei selkeästi hallinnut riittävän hyvin voidakseen tuoda asiansa esiin vakuuttavalla ja monipuolisella tavalla. Puhe oli epäselvää, sanavarasto suppea, rakenteet hukassa. Näin hän oli jatkuvasti kielellisesti ja sitä kautta myös sisällöllisesti altavastaajana. 

Jokainen, joka on puhunut vierasta kieltä, jota hallitsee vain rajallisesti, tunnistaa sen aiheuttaman lisästressin, etenkin tilanteissa, joissa tunteet kuumenevat. Näin kävi myös Zelenskyille. Kieli takelteli sitä enemmän, mitä kovemmaksi keskustelu kävi.

Ostajan ehdoilla

Opin jo kieliopintojeni alkuvaiheessa, että jokaisella on oikeus ostaa omalla kielellään, mutta myyjänä ei ole varaa vaatia, vaan on mentävä ostajan kielellä. Tätä Zelenskyi yritti, mutta olisi kenties onnistunut paremmin, jos olisi turvautunut tulkin apuun. Se olisi samalla rauhoittanut keskustelua ja antanut aikaa miettiä sanomisiaan tarkemmin. 

Huono kielitaito ilmenee helposti liian suorasukaisina ja naiivin kuuloisina toteamuksina, kuten kävi Zelenskyille mm. lauseessa ”you have nice ocean and you don’t feel it [the problems]”. Trump reagoi heti vahvasti ja tunteella, mikä olisi kenties diplomaattisemmalla ilmaisulla voitu välttää.

Nonverbaali kommunikaatio

Nonverbaali kommunikaatio on jopa 90 prosenttia kommunikaatiosta. Zelenskyi ymmärsi näyttelijätaustastaan huolimatta siitä varsin vähän. Kädet puuskassa rinnalla on asento, joka tulkitaan yleisesti torjuvaksi ja ylimieliseksi. Taitava neuvottelija ei sorru sellaiseen, toisin kuin Zelenskyi.

Presidenttien Trump ja Zelenskyi neuvottelu Valkoisessa talossa.

Voisi melkein sanoa, että kuvakin kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kuva: India Today.

Jos katse kiertelee eikä vastapuolta katsota silmiin, se voidaan kokea osoitukseksi epärehellisyydestä tai välinpitämättömyydestä. Tähänkin Zelenskyi sortui ikään kuin toimittajilta tukea etsien, kun Trump tai Vance puhui hänelle. 

Joko huonon kielitaidon tai kulttuurintuntemuksen piikkiin voi laskea senkin, että Zelenskyi puhutteli varapresidentti Vancea etunimeltä, tai itse asiassa etunimien alkukirjaimilla ”J. D.”. Se ei ole minkään hyvien käytänteiden mukaista näin muodollisessa tilanteessa ainakaan amerikkalaisessa kulttuurissa.

Kunnioitus antajaa kohtaan

Sekä presidentti Trump että varapresidentti Vance penäsi moneen kertaan Zelenskyiltä kunnioitusta sekä kiitollisuutta tähän mennessä Ukrainalle myönnetystä tuesta. Kun kiitos tulee vasta pyydettäessä, se ei tunnu aidolta. Ja jos kiitosta saatellaan puhumalla vastapuolen päälle ja vänkäämällä, ettei se tiedä, mistä puhuu, se ei kuulosta kovin vakuuttavalta. 

Jokainen, joka yrittää saada asiaansa tai tuotteitaan myydyksi, tietää, että ostajaa (maksajaa) on kuunneltava silloinkin, kun hänen sanomisensa ei resonoi tai herättää vastustusta. Perusteltujen vasta-argumenttien aika on sitten, kun toinen on saanut sanottua asiansa. Aina ei silloinkaan. 

Kakofoninen päälle puhuminen ei auta omaa neuvotteluasemaa. Toisen jatkuva haastaminen ei kuulu toimivien suostuttelutekniikoiden listalle toisin kuin vaikkapa omien sanojensa tarkka valinta tai positiivisen ilmapiirin luominen.

Rauha edellyttää kompromisseja

Trump kritisoi myös Zelenskyin haluttomuutta rauhaan. Olipa Ukrainan tilanne mikä tahansa, kaikkea vihaansa hyökkääjää kohtaan ei kannata sylkeä esiin, jos lopullisena tavoitteena on rauha. Se vaatii kompromisseja, kuten neuvottelut aina. Tässä tapauksessa kompromissi olisi ollut hillitä Putinin ja Venäjän syyttelyä ja keskittyä USA:n voiteluun avun saamiseksi.

Koska Trump väittää haluavansa rauhaa ja mahdollisesti toimia ainakin jossain muodossa välittäjänä kahden osapuolen välillä, on utopistista ajatella, että hän lähtisi olemaan vahvasti enemmän toisen puolella, kuten Zelenskyi olisi toivonut. On totta, mitä Trump sanoi, ettei hän voi olla ensin haukkumassa Putinia ja soitella sitten perään, että mitä jos sovittaisiin rauhasta Ukrainan kanssa. Sellainen ”diplomatia” kaatuu nopeasti omaan mahdottomuuteensa.

Kuka on heikko ja kuka vahva?

Euroopan vihaama Unkarin pääministeri Viktor Orbán sanoi X:ssä, että ”strong men make peace, weak men make war”. Vaikka Orbán lienee tarkoittanut toisin, yleinen mielipide tuntuu olevan, että Trump on se heikko ja Zelenskyi vahva. Kuitenkin juuri Trump on viime viikkoina vahvimmin puhunut rauhan puolesta, olipa hänen rääväsuinen retoriikkansa mitä tahansa. 

Rauhasta hän puhui myös eilen. ”En ole Venäjän puolella enkä Ukrainan puolella, vaan Yhdysvaltain ja maailman hyvän puolella.”

En pidä sitä ollenkaan huonona lähtökohtana tulevalle näin maailman näkökulmasta katsottuna. Mutta eihän tämä tilanne sinällään nyt kovin lupaavalta näytä.

Tyhjiä lauseita

Kuinka monia tyhjiä lauseita maailmassa onkaan! Niitä lausutaan usein – tai ainakin väitetään lausuttavan – hyvässä tarkoituksessa. Jos ne eivät kuitenkaan muutu teoiksi, niillä ei ole lopulta sen kummempaa merkitystä. 

Sanoja lausutaan myös tietoisen välinpitämättömästi, tarkoitushakuisesti ja vain, koska se kuulostaa sosiaalisesti hyvältä tai nostattaa omaa häntää ja hyveellisyyttä. Silloin ne ovat erityisen tyhjiä ja merkityksettömiä. 

Ei koskaan enää

Yksi tyypillisimpiä on ”never again”, ei koskaan enää. Se yhdistetään yleisesti toisen maailmansodan aikaiseen järjestelmälliseen juutalaisten tuhoamiseen, holokaustiin, joskin myöhemmin myös muihin kansanmurhiin tai ihmisen tarkoituksellisiin massiivisiin tuhotöihin. Heti toisen maailmansodan jälkeen oli vahva ajatus siitä, että tapahtunut ei saisi koskaan enää toistua. Never again.

Lauseen sisältö on kuitenkin jäänyt ihmiskunnalle tyhjäksi. Muutenhan sitä ei holokaustin jälkeen olisi enää koskaan tarvittu. ”Ei koskaan enää” kun kuuluisi tarkoittaa ei koskaan enää. Silti sitä on hoettu näihin päiviin asti ilman, että juuri mikään on muuttunut. Jos ”ei koskaan enää” olisi totta, ei tarvitsisi muistella sen paremmin Kiinan kulttuurivallankumouksen jälkiä kuin Bosnian tai Ruandan kansanmurhiakaan.

Valitettavasti ”ei koskaan enää” on jäänyt juhlapuheiden kirsikaksi. Esimerkiksi holokaustin muistopäivänä tammikuussa vuosi sitten ”never again” toistui Euroopan komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin puheessa, kun hän viittasi Hamasin terroristiseen teurastukseen seitsemäs lokakuuta ja otettuihin panttivankeihin.

Kovin vähän on silti EU – tai muutkaan länsimaat – tehnyt toista vuotta vankeudessa olleiden israelilaisten ja muiden maiden kansalaisten pelastamiseksi. Holokausti nousee väkisinkin mieleen, kun näkee Hamasin terroristien onkaloista vapautettuja nälkiintyneitä juutalaispanttivankeja.

Kuva tekstistä, jossa lukee "Mutta täällä on oikeus valita".

Lauseet, jotka eivät johda tekoihin tai pidä sisältämäänsä lupausta, ovat tyhjiä lauseita.

”Ajatuksemme ovat luonanne”

Toinen tyhjä lause, jota nykyään suomalaisetkin poliitikot (ja kansalaiset perässä) hokevat, on englannin kielestä imitoitu ja väkisin käännetty ”our thoughts and prayers are with all the victims and their families”, ajatuksemme ovat kaikkien uhrien ja heidän perheidensä luona. Sitä käytetään erityisesti erilaisten terrori-iskujen, tuhotöiden ja katastrofien jälkimainingeissa. 

Vain rukoukset on suomalaisten ”osanotoissa” yleensä jätetty pois. Ehkä hyvä niin, sillä jos ei kerran rukoile tai rukoukseen usko, niin parempi olla niin sanomatta.

Mietin aina, missähän näiden poliitikkojen, julkkisten tai somettajien ajatukset lopultakaan ovat, kun lause on saatu julki X:ssä tai jonkin muun sosiaalisen median alustalla. Vielä enemmän mietin sitä, kuinka paljon nämä mahdolliset päässä pyörivät ajatukset uhreja auttavat. 

Se, että poliitikot, jotka näitä korulauseita latelevat, tekisivät jotain olennaisia yhteiskunnallisia ratkaisuja eivätkä vain puhuisi niistä, lohduttaisi enemmän. Eilen Münchenin turvallisuuskokouksessa kuultu varapresidentti Vancen puhe ja hänen huomionsa Euroopan tilasta ja ongelmista ei ollut lainkaan niin väärässä kuin moni näitä korulauseita lateleva poliitikko nyt kovasti väittää ja haluaa uskotella.

Nähdään tai soitellaan!

Paljon turhia lauseita kuuluu myös pienemmässä mittakaavassa. Kenelläpä meistä ei olisi sitä tuttavaa tai ystävää, joka aina sanoo nähdään tai soitellaan, mutta ei koskaan soita, eikä häntä varsinkaan näy muuten kuin ehkä sattumalta kadulla tai ohimennen kaupassa.

Muistan kauan sitten erään silloisen läheiseni hyvän ystävän, johon törmäsimme pitkästä aikaa ostoksilla. Ehdottelimme innoissamme tapaamista. Elimme tuolloin joulukuun alkupuolta, ja tuo ystävä sanoi, että palataan asiaan joskus maaliskuussa; silloin voisi olla väljempää. Emme yllättyneet, ettei asiaan koskaan palattu.

Mieleen muistuu toinenkin tuttava, jonka kanssa silloin tällöin soitellaan. Hän lopettaa lähes joka puhelun sanoihin mennään nyt joku päivä kahville. Mutta emme koskaan mene. Tyhjiä lauseita. Lauseita, joiden merkitys tyhjenee milloin minkäkin syyn ja kiireen takia.

Parempi jättää sanomatta

Merkityksellisiä sanoja ja lauseita, joiden merkityksen me ihmiset liian usein tyhjennämme, löytyy varmasti lisää: anteeksi, rukoilen sinun puolestasi, maksan kyllä takaisin…

Words empty as the wind
are best left unsaid.
– Homer

Sanoissa on voimaa ja niillä voidaan muuttaa maailmoita. Mutta ne edellyttävät usein toimintaa täyttääkseen tarkoituksensa. Niihin sisältyy usein myös lupaus, ja lupauksen pitämättä jättäminen toden totta on tyhjiä sanoja. 

”Sanat tyhjät kuin tuuli on parempi jättää sanomatta”, totesi jo Homeroskin, antiikin ajan myyttinen runoilija.

Kun mikään ei ole niin kuin ennen

Ei edes tulitikut. Joulun aikaan tuli polteltua enemmänkin kynttilöitä, ja huomasin, että tulitikutkin ovat nykyään askissa sikin sokin. Ennen tikkujen ”sytytyspäät” olivat aina kaikki siististi ruskeassa rivissä samaan suuntaan, vaan eivätpä ole enää. Ei ole järjestystä edes tulitikkuaskissa. Ja puukin taitaa Suomessa olla vähissä; niin ohuiksi ja heikoiksi ovat tikut entiseen verrattuna käyneet.

Palava tulitikku ja punaiset Iittalan tuikkukupit.

Tulitikutkaan eivät ole enää niin kuin ennen.

Maailmakaan ei ole järjestyksessä

Mutta maailmanjärjestys on muutenkin vinksallaan sieltä sun täältä. Onhan se nyt kumma, kun media kohkaa USA:n tuoreen presidentin ilmoituksesta, että jatkossa heidän maassaan on sitten enää kahta sukupuolta: naisia ja miehiä. On vaikea ymmärtää, että sellainen on oikein uutinen 2020-luvulla!

Itse lupaan harkita ajatteluani uusiksi, jos joku kykenee edes nimeämään, mikä on se mahdollinen kolmas, neljäs tai 20. sukupuoli. Mielellään kuulisin samalla myös, mikä on tämän uuden sukupuolen ero biologisesti suhteessa mieheen tai naiseen.

Digiruokaa

Entä sitten ravintolakäyttäytyminen? Minulle ulkona syöminen on ollut aina pientä luksusta, olipa sitten kyseessä pizza tai à la carte -annos, sillä se tarkoittaa, ettei itse tarvitse pilkkoa, paistella ja siivota roiskeita hellalta. Mutta ei ole sekään entisellään. Enää ei riitä, että jokaisen on ensin otettava valokuva omasta annoksestaan ja lähetettävä se kavereille. Ruuan tilaaminenkin on digitalisoitu. Kännykkä esiin vain ja tilailemaan, vaikka tarjoilijat seisoisivat viiden metrin päässä. Kohta varmaan tilataan kännykällä ensin raaka-aineet ja valmistetaan ruokakin itse.

Vaan eipä tässä ole itsekään enää niin kuin ennen. On joutunut huomaamaan, että kaikki mikä ennen oli vahvaa ja joustavaa, on muuttunut vähitellen heikoksi ja kireäksi. Pahinta ei ole enää lenkillä saatu nilkkavamma tai lihasvenähdys, vaan ihan peruskankeus, joka aamulla kivistää selkää ja sattuu polviin, vaikka ei ponnistele sen kummemmin kuin että nousee ylös sängystä.

Viime aikoina on tullut juteltua useamman kuuttakymppiä lähestyvän tai jo sen ylittäneen ystävän ja tuttavan kanssa siitä, miten virta vähenee ja illat ja viikonloput menevät hujahtaen palautuessa ja vain ollessa. 

Olen saanut olla mukana hirveän kauan ja olen nähnyt ja elänyt voimaini takaa ja se on ollut uskomatonta, kuulitko: uskomatonta, mutta nyt kaikki ikään kuin liukuu minulta pois enkä minä muista enkä välitä, ja kuitenkin tarvitsisin sitä juuri nyt!
– Isoäiti Tove Janssonin Kesäkirjassa

Kissanpäiviä odotellessa

Jos olisi tässä iässä työhaastattelussa ja haastattelija esittäisi perinteisen – aina suurta innostusta ja kunnianhimoista vastausta edellyttävän – kysymyksen siitä, missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua, monet ikäiseni vastaisivat ”mieluiten eläkkeellä”. Suuret ammatilliset intohimot ja tavoitteet eivät enää nouse päällimmäisiksi, vaikka työ ei varsin puulta maistuisikaan. Pikemminkin miettii, että otanpa tässä iisisti ja sinnittelen vielä muutaman vuoden, jotta pääsisin edes suht terveenä viettämään kissanpäiviä. 

Saisi lukea aamuisin rauhassa päivän lehden, jos niistä jokin on vielä hengissä. Voisi ehkä lähteä pidemmäksikin aikaa etelään lämmittelemään kivistäviä niveliä. Tai voisi käyttää aikansa vaikka järjestelemällä ne tulitikut oikein päin askissa, jos kaupoissa vielä siinä vaiheessa tiedetään, mitä tulitikut ovat. Tulitikkupuntti ei enää jokin aika sitten ollut nuorelle kassaneidille ymmärrettävä käsite.

Kuka kantaa vastuun somen käytöstä?

Huoli lapsista ja nuorista nousee usein esiin, kun yhteiskunnassa tapahtuu jotain järisyttävää. Syynä on joko se, että tapahtumat lähtevät jälkikäteen ns. laukalle sosiaalisessa mediassa tai että itse tapahtuma pannaan jollain tapaa sosiaalisen median piikkiin.

Väkivallanteoissa somessa lähtee pyörimään vaihtoehtoinen rikoksen selvitysprosessi, jossa kuulopuheet ja maallikoiden arvailut nousevat kärjeksi. Toisaalta väkivallanteon katsotaan olevan seurausta siitä mallista, minkä sosiaalinen media sensuroimattomine videoineen ja vastakkainasettelun kommentteineen antaa.

Kuka kantaa vastuun?

Yleensä aina vastuuta vaaditaan somealustojen ylläpitäjiltä tai oman maan lainsäätäjiltä. Halutaan estoja ja kieltäviä lakeja, jotta ihmisen vapaa tahto saataisiin kuriin.

Sivulauseessa saatetaan puhua ihmisen omasta valinnanvapaudesta ja vastuusta, mutta se unohdetaan nopeasti, sillä on helpompaa vaatia vastuuta joltakulta muulta kuin itseltään. 

Miksi vastuu työnnetään aina jollekin muulle ja usein vieläpä kasvottomalle isolle organisaatiolle? On utopiaa odottaa, että voittoa tavoittelevat suuryritykset ja somealustat luopuvat merkittävässä määrin keinoista, jotka ovat heille tuottoisia, tai muuttavat algoritmeja, jotka koukuttavat ihmisiä varmistamaan heille kyseisen tuottoisuuden.

Kuva kirjasta, joka kehottaa sulkemaan kaikki sometilit heti.

Jaron Lanier on amerikkalainen teknologiaguru ja virtuaalitodellisuus-käsitteen isä. Hän uskoo ihmisiä yhdistävän digitaalisen sosiaalisen verkoston luomiseen, mutta ei nykymuodossa. Siksi hän kehottaa jokaista sulkemaan kaikki some-tilinsä heti.

Jokainen voi itse vaikuttaa

Ei riitä, että vain kysytään, vaan jokaisen on pysähdyttävä vakavasti pohtimaan omalla kohdalla, milloin ihminen itse lopultakin ottaa vastuun omista ja lastensa tekemisistä somessa (ja miksei muutenkin). 

Aikuisilla on toistuvan päivittelyn, kauhistelun ja tragedioita seuraavien surunvalittelujen sijaan valta näyttää esimerkkiä ja olla itse käyttämättä tiktokeja, äksiä tai mitään muutakaan somealustaa. Jokaisella on mahdollisuus olla hyödyntämättä alustoja, jotka syytävät lasten silmille vahingollisia videoita tai jopa hengenvaarallisia haasteita. Kenenkään ei ole pakko tukea alustoja, joiden kommenttikentät täyttyvät ilkeilystä, panettelusta ja asioiden kärjistämisestä. 

Mutta suurin osa valitsee toisin ja ihmettelee sitten somen traagisia vaikutuksia lapsiin ja nuoriin taikka omaan mielen hyvinvointiin.

Aikuinen on lapsen vanhempi

Aikuisilla on myös vanhempina mahdollisuus, oikeus ja jopa velvollisuus vaikuttaa siihen, mille kaikelle oma lapsi altistuu. Millaisen puhelimen ja nettiyhteyden tarvitsee vaikkapa 8-vuotias? Millaisia sovelluksia lapsen annetaan ladata älypuhelimelle? Miten paljon lapsi saa käyttää aikaa laitteilla? 

Kaikkea ei voi hallita, mutta paljoa kylläkin. Se kuitenkin edellyttää lujuutta ja johdonmukaisuutta silloinkin, kun lapsi huutaa ”mutku kaikki muutkin”.

Kehitys on vauhdikasta, ja maailma on digitalisoitunut nopeasti ja kattavasti. Joskus on kuitenkin viisautta painaa jarrua – omaksi ja tulevien sukupolvien parhaaksi.

,

Traaginen päivä: Surua, anteeksiantoa ja kysymyksiä

Päivä on ollut harmaa monella tapaa. Oman elämän apeus kuitenkin väistyi nopeasti, kun töiden lomassa kuulin pääkaupunkiseudulla tapahtuneesta kouluampumisesta. Tilalle tuli suru – monella tapaa.

Ampumistapaus vaati yhden nuoren koko elämän ja vammautti vakavasti kahta nuorta elämää. Se toi pelon ja järkytyksen lukuisten lasten ja heidän läheistensä elämään. 

Lisäksi se muutti yhden nuoren elämän kulun tavalla, jonka suuntaa ei kukaan vielä tiedä. Se voi olla tuhon suunta, tuskan tai välinpitämättömyyden täyttämän selviytymisen suunta, tai se voi olla katumuksen, anteeksiannon ja uudestisyntymisen suunta. 

Lyhyen hetken seuraukset voivat olla pysäyttäviä, ja joillekin peruuttamattomia.

Monia ja monenlaisia uhreja

Menehtyneen lapsen läheisten surua kykenee sitä kokemattomana vanhempana vain aavistelemaan, samoin kuin loukkaantuneiden ja heidän läheistensä hätää. Jokainen tietää kuitenkin, että suru on tänään ja vielä pitkään musertava.

Silti en voi olla ajattelematta myös nuorta epäiltyä ja sitä, miten hän viettää tulevan yönsä erossa perheestään taakkanaan hirvittävä teko, jota ei saa perutuksi, vaikka haluaisikin. Tai hänen vanhempiaan. Hekin ovat kokeneet suuren menetyksen ja järkytyksen.

En väheksy uhrien surua enkä pyri mitätöimään pahoja tekoja, mutta on myös traagista, miten tekijän läheiset joutuvat kärsimään – eivät vain siitä, miten teko muuttaa heidän suhdettaan omaan lapseen, vaan myös teon seuraamuksista: ympäristön paheksunnasta, häpeästä, voimattomuudesta, lukuisista kysymyksistä, joihin ei usein löydy minkäänlaisia vastauksia.

Kukaan ei kuitenkaan voi vastata toisen teoista, ei edes oman lapsensa. Me ei voida kantaa toinen toistemme syntejä sen enempää kuin tuskaa tai syyllisyyttäkään. Siksi on myös väärin vaatia ketään tilille toisen teoista.

Pääsiäinen muistuttaa anteeksiannosta

Jo heti tänään julkisuuteen on annettu lausumia, joihin ei voi yhtyä, vaikka ymmärtäisikin, missä tarkoituksessa ne on annettu. Suomeen on sadellut surunvalitteluja eri puolilta maailmaa. Yhdessä niistä todettiin, että kyseessä on ”anteeksiantamaton teko”. 

Olemme juuri viettäneet pääsiäistä. Se todistaa, että kaikki hirveimmätkin teot ovat anteeksiannettavissa. Anteeksianto on ihmiselle vaikeaa ja usein pitkä prosessi. Se on harvoin mahdollista, ellei Jumala saa vaikuttaa tahtomista ja tekemistä. Mutta se silti aina on mahdollista, ja sen tulisi olla lähtökohtamme, vaikka sitä ei järjellä voisikaan ymmärtää tai hyväksyä.

Satamassa vastaan tullut risti auringonpaisteessa.

Risti muistuttaa anteeksiannosta ja kirkkauden toivosta tässäkin hetkessä.

Ihminen ei ole hyvä

Toinen huolestuttava lausuma oli valtionhallinnosta tullut lupaus: ”Vakuutan, että tämä käydään hyvin huolella läpi, että tämä ei enää toistu.” (Ilta-Sanomat). Me voimme ihmisinä tehdä kaiken mahdollisen, mutta me emme voi estää edes tällaisia tragedioita täysin tapahtumasta tai enää toistumasta. Elämä ei yksinkertaisesti mene niin. Kukaan ei voi olla jatkuvasti veljensä vartija. 

Vaikka useimmat ihmiset toisin ajattelevat, ihminen ei ole perimmältään hyvä. Ihminen on syntinen, kiero, omaa etuaan tavoitteleva, ylpeä ja paljon muuta, mikä ei tuota hyvää. Vain Jumala voi antaa meille lihasydämen kivisydämen tilalle, niin että meissä kasvavat sellaiset ominaisuudet kuin ”rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys [ja] itsensähillitseminen” (Gal. 5:22). Ilman Jumalaa olemme omien tunteidemme, viettiemme ja halujemme vietävissä, niin hyvässä kuin pahassa.

Lapsia on suojeltava, ei altistettava

Kolmas asia, mitä minun on vaikea ymmärtää, on tämän päivän kriisityö. Lehtitietojen mukaan tapahtumaa käydään huomenna läpi kaikissa Vantaan kouluissa ja päiväkodeissa. Miksi? Miksi asiasta pitää puhua lapsille ja jopa alle kouluikäisille lapsille, jotka eivät ole olleet näkemässä tapahtumia tai joita asia ei millään tavalla koske? 

Ymmärrän kriisiavun niille, jotka ovat olleet jollain tapaa asianosaisia, mutta miksi tragedia tuodaan niidenkin lasten elämään, jotka ovat siltä säästyneet? Ajattelen, että vanhempien ja aikuisten tulisi pikemminkin suojella lapsia tiedolta ja pyrkiä käsittelemään oma järkytyksensä niin, ettei lasta altisteta turhaan asioille, jotka aiheuttavat pelkoa. Meillä pelkoa ja kauhukuvia lietsotaan tänä päivänä muutenkin liikaa.

Siivoton koti – tasa-arvon tuotostako?

Kun eräs nykypäivän toimittaja esitteli somessa kotinsa, kuvat saivat somekansan puhkeamaan kiitoksiin ja ylistykseen. 

Seuraajia ei säväyttänyt se, että koti olisi ollut kauniisti sisustettu tai vaikkapa hyvin persoonallinen, vaan koska kämppä oli kuin hävityksen kauhistus. Tänä päivänä aikuinen, hyvin toimeen tuleva ihminen, joka ei vaivaudu siivoamaan tai siivouttamaan kotiaan ja laittamaan tavaroita paikoilleen on ihailun kohde, rohkea ja rehellinen.

Tavaran paikka on siinä, mihin se putoaa

Koti näytti siltä, että siellä ei ollut sen paremmin vaatekaappeja kuin muitakaan säilytystiloja. Vaatteet perheessä oli mitä ilmeisimmin tapana jättää siihen, mihin ne itse kukin sattui riisumaan. Kenkiä lojui niin olo- kuin kylpyhuoneessakin – käytettyjen pyyhkeiden, huonekasvien ja säärisuojusten seassa. 

Olohuoneessa istuma- tai laskutilaa olisi vieraan ollut vaikea löytää, sillä kaikki tasot olivat tupaten täynnä tavaraa: niitä vaatteita, laatikoita, hammastahnaa, lehtiä, sankoja, muovikasseja ja mitä nyt kodista sattuu löytymään. Nukkumaan mennessä valmiiksi petaamaton sänky piti ensin raivata tavaroista – paitsi jos tykkää nukkua pahvilaatikoiden, korien ja erilaisen pikkuroinan keskellä.

Kolmen kodin kaaos

Muutama kuukausi sitten joku media (muistaakseni Yle) esitteli kolmen 30–40-vuotiaan perheenäidin koteja. Ne olivat siinä kunnossa, etten ihmettele koulujen ja päiväkotien syyhy-, täi- ja kihomatoepidemioita, vaikka niillä ei väitteiden mukaan olekaan mitään tekemistä puhtauden kanssa. Jostain niitä vain tupsahtelee – ilmeisesti sitten puhtaista kodeista.

Nuorten äitien mottona oli, ettei siivouksesta pidä ottaa stressiä; heillä kun on tähellisempääkin tekemistä, kuten vaikka oma ura. 

Vaatteet päällä nukkumaan

Rouvien tiskipöydät olivat sellaisessa likaisten astioiden lastissa, etten kyennyt päässäni laskemaan, kuinka monta perheateriaa on täytynyt mennä tiskaamatta, ennen kuin keittiö saadaan siihen kuntoon. Ja ellen väärin arvaa, astianpesukonekin olisi ollut käytettävissä. Kaappien ovet olivat auki ja vaatteita pitkin lattioita huoneesta riippumatta. 

Kammottavin esimerkki oli yhden perheenäidin tehokkuuskikka. Sen sijaan, että aamulla olisi käytetty aikaa pukeutumiseen, lapset pantiin nukkumaan seuraavan päivän vaatteissa. Näin he olivat nopsasti valmiita päiväkotiin, eikä perheessä tarvinnut tuhlailla rahaa yöasuihin tai aikaa niiden pesemiseen.

Nuhjuisuus on tulevaisuuden trendi

Vuoden takainen Kotilieden otsikko oli osuva. Lehti otsikoi silloin, että ”Kohta se loppuu, kotien jatkuva järjesteleminen – nuhjuisuudesta tulee seuraava trendi”. 

Todellisuudessa otsikko oli kuitenkin enemmän klikkiotsikko kuin kuvaus sisällöstä. Se nimittäin viittasi lähinnä siihen, että enää suomalaisten siivousta ei ohjaile kulkutautien pelko (ehkä pitäisi!), vaan ilmastonmuutoksen pelko. Maapallon lämpenemistä kauhulla odottavalle ihmiselle kun alkaa trendin mukaan kelvata myös vähän kuluneemmat maalipinnat ja vanhat käytetyt tavarat.

Ymmärrän toki, että ihmiset ja siisteyskäsitykset ovat erilaiset. On ruuhkavuosia ja pikkulapsiaikoja, kiireisiä työviikkoja, sairastumisia ja elämän haasteita. Mutta median esimerkeissä ei ollut kyse mistään sellaisesta. Vain pelkästä siivottomuudesta, joka nyt sitten on ainakin somekansan mielestä ”ihanaa”, ”voimaannuttavaa” ja ”vapauttavaa”.

Tätäkö Minna Canth ajoi?

Liekö tämä sitten sitä naisten oikeuksien ajamista ja tasa-arvoa, jonka puolesta viime viikolla juhlittu ja liputettu Minna Canthkin taisteli. Mietin vain, ovatkohan kaikki nykynaiset ymmärtäneet hänen oppinsa aivan oikein. 

Jälkipolville jääneet kuvat todistavat, että Minna Canthin koti saattoi olla runsas, mutta ei siellä lattialla lojunut viikkojen vaatekasoja eikä petaamista jätetty tekemättä pölypunkkiselitysten varjolla. 

Minna Canthin salonki eli olohuone 1800-luvulta.

”Minnan salonki” oli Minna Canthin olohuone, joka oli samalla hänen työhuoneensa sekä kirjallinen ja aatteellinen kohtauspaikka. Kuva: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Minnakin oli toimittaja

Vertailun vuoksi: Minnakin oli toimittaja – ensimmäinen suomenkielinen itsenäisesti toimivat naispuolinen sellainen. Minna Canth oli myös leski, seitsemän lapsen yksinhuoltaja, kirjailija, yrittäjä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Ja mukavuudet olivat 1800-luvun tasoa.

Tässä tapauksessa vertailu kertoo paljon, jos uskaltaa olla oikeasti rehellinen.

Presidentin virkaanastujaiset:  tunteita ja toiveikkuutta

Olisin voinut juoksennella Kauppatorin ja eduskuntatalon väliä nähdäkseni vilauksen väistyvästä ja uudesta presidenttiparista. Mutta jäin kotiin ja ehkä itselleni poikkeuksellisesti seurasin tiiviisti Suomen uuden presidentin virkaanastujaiset kotona netin ja television äärellä.

Olen kai joko tullut vanhaksi tai sitten olen vain yltiöisänmaallinen, mutta liikutuin pitkin matkaa, kun kunniakkaasti tehtävänsä hoitanut presidentti Niinistö jätti jäähyväisiä ja uusi tasavallan presidentti Stubb astui virkaan seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. 

Virkaanastujaiset alkamassa, kun presidentti Niinistö ja virkaan valittu presidentti Stubb nousevat eduskuntatalon portaita.

Tässä vielä tasavallan presidentti Niinistö nousee eduskuntatalon portaita tilaisuuteen, jossa tuleva tasavallan presidentti Stubb antaa vakuutuksensa.

Vanha presidentti väistyy, uusi tulee tilalle

Niinistöstä on jäänyt kuva harkitsevana, hillittynä mutta tarpeen tullen sanomassaan neulanterävänä valtiomiehenä, jonka valtakaudella olen ainakin itse elellyt suhteellisen luottavaisena. Vaihtuvista hallituksista ei ole aina valitettavasti voinut sanoa samaa. 

Stubb on selkeästi tuore tuulahdus suomalaiseen presidentti-instituutioon. Hän on sitä erityisesti persoonaltaan, joka on suomalaisille ehkä poikkeuksellisenkin kontaktia ottava ja viestinnällisesti lahjakas, hymyilevä ja vapautunut. Toivon kuitenkin, ettei hän ryhdy tuoreudessaan ravistelemaan instituutiota, kuten edellinen pääministeri omaansa, niin että muistoksi jää lähinnä valtionvelkaa, jauhopölyä ja asemaa murentavia kotivideoita.

Niinistö kosketti ja tuli kosketetuksi

Virkaanastujaispäivä oli monien puheiden päivä. Ensimmäistä kertaa kuuntelin ne kaikki. Luovutettiin, vastaanotettiin, hyvästeltiin ja tervehdittiin. Useimmat olivat varsin rutiininomaisia ja toistelivat samoja maailmanpoliittisia tilanteita ja rauhantahtoa, mutta pari nousi hienoudessaan esiin. 

Presidentti Sauli Niinistön puhe eduskunnassa oli syvällinen, juhlava ja tavallista ihmistä lähelle tuleva. Hän kuvasi hienosti sen, miten maailma voi muuttua, kehitys kehittyä, mutta ihminen on edelleen sisimmältään ja tunteiltaan sama. Ja meidän tehtävämme ihmisinä muuttumattomuudessamme on hallita sitä, mikä muuttuu ja kehittyy.

Ihmiskunta ei ole ihmiselle
uutta sisäistä asennetta luonut
eikä vanhasta luopunut.
– Presidentti Sauli Niinistö

Niinistö toi esiin myös sen, että kaikella on aikansa. Jälkiviisaus siitä, olisiko pitänyt mennä aiemmin Natoon tai tehdä jotain toisin, on turhaa, sillä mitään korvaamatonta ei kuitenkaan ole toistaiseksi menetetty, kuten hän totesi.

Presidentti Niinistö puhuu tulevalle presidentti Stubbille eduskunnan edessä.

Presidentti Sauli Niinistö 12 palvelusvuoden jälkeen: ”Kaikki on muuttunut, eikä mikään ole muuttunut.”

Halla-ahon puheen tarkkasilmäiset nostot 

Myös puhemies Jussi Halla-ahon puheet presidenteille tekivät vaikutuksen. Halla-aho toi kumpaankin puheeseen yleisen viranhoidon teemojen ohella jotain persoonallista itse ihmisestä.

Puhuessaan Niinistölle hän nosti esiin Stubbin lausuman siitä, että ”jokainen poliitikko on oman aikansa vanki”, mikä tarkoittaa, että ”tapahtumat muovaavat poliitikon, ei päinvastoin”. Myös Niinistö on ollut ”sellaisten tapahtumien vanki, joihin emme ole voineet vaikuttaa” mutta kuten Halla-aho totesi, presidentti ei ”ole alistunut vangin rooliin”. 

Halla-aho muisti myös, että Stubb on lukenut Niccolò Machiavelliä, ja veti siitä yhteyden vallankäyttöön ja Stubbin historian tajuun, joka ”liittää [hänet] osaksi tasavallan presidenttien pitkää traditiota”. 

Halla-ahon poimima sitaatti Machiavellilltä oli kuitenkin kiinnostava. En voi välttyä ajatukselta, että siinä oli pientä piikkiä tämän ajan vihreän siirtymän idealisteille ja yhteiskunnan ilmaisen rahantulon ymmärtäjille, joiden todellisuudentaju ihmetyttää monia.

Elämä on niin etäällä ihanteista,
että se, joka pyrkii todellisuuden
ohittaen pelkästään ihanteisiin,
päätyy pikemmin perikatoon
kuin päämääräänsä.
– Machiavelli

Tärkeät kolme pointtia

Presidentti Alexander Stubbin puhe oli asiapitoinen ja varmasti tilanteeseen sopiva, mutta jäi minulle vähän etäiseksi. Se sisälsi maailmantilannetta, konflikteja ja ilmastonmuutosta. Ehkä vuodet tuovat siihen uusiakin sävyjä, joissa hänen positiivinen persoonansa ja lähestymistapansa näkyy vahvemmin.

Mutta puhuessaan diplomaattikunnalle hän toi monikielisessä puheessaan hienosti esiin kolme c:tä: conflict, competition ja co-operation eli tyypilliseen tapaansa kolme pointtia: konfliktin, kilpailun ja yhteistyön. Tavoite on, että eri tahojen väliset konfliktit voisivat muuttua kilpailuiksi, ja kilpailut johtaisivat lopulta osapuolten yhteistyöhön. Se ei ole huono ohje. 

Kaartin kunniakomppania eduskuntatalon edessä.

Presidentti Stubbin virkaanastujaiset ja Kaartin kunniakomppania eduskuntatalon edessä.

Ihmisyys koskettaa aina

Mikä tässä päivässä sitten niin liikutti? Minua liikuttaa aina se, mistä presidentti Niinistökin puhui. Kun kaiken muutoksen tai kaiken protokollan ja virallisuuden keskellä näkyy ihmisyys ja tunteet: väistyvän presidentin luopumisen kaiho ja uuden presidentin alkujännitys ja pieni epäröinti askelmerkkien kohdalla sekä sitten vähittäinen vapautuminen ja rohkea astuminen uuteen. Lehdistötilaisuudessaan Stubb vahvisti itsekin, että päivä on ollut tunteellinen.

Ei sitä kuitenkaan
ole kaikkea oppinut.
– Presidentti Niinistö

Paljon uutta on edessä uudella presidentillä. Lohdullista hänelle on kuitenkin presidentti Niinistön sanat Valtiosalissa pienen kättelymokan jälkeen, että 12 vuodessakaan ”sitä ei kuitenkaan ole kaikkea oppinut”. 

Kukaan ei ole uuteen tehtävään astuessaan valmis, mutta jokainen päivä on mahdollisuus uuteen ja oppimiseen. Rukoillaan presidentti Stubbille viisautta ja kykyä kasvaa siinä tehtävässä, johon olemme hänet valinneet.

Valinnat vai pakko? Oman vastuun retoriikasta arjessa

Kuinka usein kuuleekaan ihmisten sanovan, että on pakko tehdä jotakin, vaikka todellisuudessa on kyse heidän omista valinnoistaan. 

On pakko tehdä pitkää päivää, jotta saa tarpeeksi rahaa. On pakko nousta viideltä, jotta ehtii lenkille. On pakko päästä lomalla pois kotoa. 

Raha pakottaa

Kovin usein arjen pakot liittyvät taloudellisen hyödyn tai ammatillisen menestyksen saavuttamiseen tai johonkin itseä ja ulkoista minää korostavaan toimintaan. 

Usein arjen pakot ovat omien valintojen tulosta.

Usein arjen pakot ovat omien valintojen tulosta.

Kenties tarpeeksi rahaa tarkoittaa, että voi elää leveämmin, vaikka vähemmälläkin pärjäisi. Kenties pitää herätä yltiöaikaisin, koska on täyttänyt kalenterinsa niin, ettei muuten ehdi. Tai kotoa on päästävä pois, koska on järjestänyt elämänsä niin, ettei kotona ole hyvä olla.

Ongelma ei niinkään ole se, pitääkö tai onko ihmisillä oikeus valita, mihin elämässään satsaa, vaan retoriikka, jolla siitä puhutaan. Se, mikä on oman valinnan tulosta, ei nimittäin välttämättä ole pakko.

Oma valinta ei ole pakko

Pakkojakin on. Hengittämättä, syömättä ja juomatta ei pärjää, eikä kukaan vielä ole selvinnyt tästä maailmasta hengissä. Tarvitsemme kodin, vaatteita sekä jonkin keinon, jolla me sen kustannamme. Useimmille se keino on palkallinen työ; joillekin harvoille peritty omaisuus tai sijoituksista tuleva tuotto. 

Mutta jos haluaa elää kalliisti ja joutuu työllään kustantamaan sen, kyse ei ole pakosta, vaan valinnasta. Yhtä lailla valinta voi olla se, että suostuu tekemään työtä vain osa-aikaisesti ja ansiot jäävät vähäisiksi. Silloin ei voi sanoa, että on pakko ostaa punalaputettuja tuotteita, kun muuhun ei ole varaa. Voisi nimittäin olla varaa, jos valitsisi tehdä työtä kokopäiväisesti.

Yksilöllisyyden korostaminen on myös vastuuta

Vastuun ottaminen omasta elämästä tuntuu olevan joillekin vaikeaa. Ei kyetä tunnustamaan, että tietyt asiat elämässä ovat omien valintojen seurausta, ja niistä on mahdollista halutessaan päästä pois tai irti valitsemalla toisin. 

Se on ristiriitaista, kun omaan itseen ja omiin oikeuksiin keskittyvä kulttuuri on toisaalta entistä yleisempää. Voisi olettaa, että oman yksilöllisyyden korostus tarkoittaisi myös täyden vastuun ottamista yksilöllisistä valinnoista.

Aikuiskoulutustuki ei ole pakko

Ajankohtaisena esimerkkinä toimii hallituksen kaavailu poistaa aikuiskoulutuksen tuki. Siitä on riehaannuttu. Perusteluna on mainittu mm., että nyt on sitten oltava loppuelämä ammatissa, jonka on parikymppisenä valinnut, tykkäsi siitä tai ei. On pakko mennä toimistoon naputtelemaan konetta joka aamu, vaikka haluaisi olla puutarhuri. 

Perustelu ontuu pahasti, sillä kukaan ei ole kieltänyt kouluttautumista uuteen ammattiin aikuisiällä. Kyse on vain siitä, kuka sen maksaa: se joka kouluttautuu (yleensä omaksi edukseen) vaiko yhteiskunta.

Joidenkin mielestä aikuiskoulutustuki on pakko saada, vaikka todellisuudessa ei olisi pakko opiskella uutta ammattia. Terveydelliset syyt ovat asia erikseen. Mutta usein voi joustaa, jotta opiskelu olemassa olevan työnkin ohella onnistuu. Se vain vaatii kurinalaisuutta, ponnistuksia ja kenties vyön kiristämistä eikä ole missään tapauksessa helppoa. Miksi muiden olisi pakko tukea helppoutta, josta yksittäiset ihmiset saavat hyötyä?

On pakko muuttua

Jos pakko on jatkuva valituksen aihe, on joko etsittävä muutosta tai lopetettava valittaminen. Mutta muutos ei ole ulkoa tuleva automaatio; se vaatii yleensä itseltä jotakin. Ehkä uhrauksia, ja ainakin rohkeutta. On pakko muuttua, pakko luopua, pakko tyytyä – pakko tehdä jotakin.

Jos et voi, on pakko
jos on pakko, voit.