Taide oli tänäänkin hyväksi
Taiteilijoilla on käsissään valtava lahja. Siitä sain taas tänään nauttia, kun kävin ystävän kanssa ensin Didrichsenin taidemuseossa ja sitten yksinäni vielä viereisessä Villa Gyllenbergissä.
Sieluni lepää, kun tarkastelen maalauksia, joihin taiteilija on saanut luotua väreillä elävän valon – sellaisen ainutlaatuisen hohteen, joka vaatii suurta taidollisuutta ja tuntuu ilman kameraa mahdottomalta saavuttaa. Tai kun isossa maalauksessa on pikkuriikkisiä yksityiskohtia, niin että jopa puun syyt tai puseron pienimmätkin taitteet erottuvat.
Suomen kultakausi
Molemmissa näyttelyissä oli Suomen kultakauden eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteen huippujen teoksia: Gallen-Kallelaa, Halosta, Simbergiä, Järnefeltiä, Edelfeltiä, Enckelliä, Emil Wikströmiä, Helene Schjerfbeckiä ja Ellen Thesleffiä.
Nämä yksityiskohdat, valo ja värit! Ajalta (1888), kun Akseli Gallen-Kallela vielä toimi nimellä Axel Gallén.
Helene Schjerfbeckin naiskuvia Villa Gyllenbergin näyttelyssä.
Heidän ja monien muiden aikakauden eri alojen kulttuuripersoonien teokset ovat tulleet viime aikoina tutuiksi, kun olen lukenut historiallisten romaanien sarjaa. Niissä kirjan päähenkilö työskentelee vuorotellen niin Topeliuksen, Sibeliuksen kuin Edelfeltinkin palveluksessa, ja myöhemmin hänen tyttärensä elää milloin Ville Vallgrenin naapurina, milloin Olavi Paavolaisen tai L. Onervan kaveriporukassa.
Kirjat ja taide yhdentyvät
Olen nauttinut tuosta kulttuurimatkasta, ja tänään lukuisten maamme hienoimpien maalausten edessä ja Villa Gyllenbergin kauniissa yksityiskodissa kierrellessäni oli kuin teosten tekijät olisivat olleet ennalta tuttuja.
Villa Gyllenbergin kauniissa yksityiskodissa kierrellessäni
oli kuin teosten tekijät olisivat olleet ennalta tuttuja
Hauska yhteensattuma on, että Villa Gyllenbergissä oli juuri kultakauden ajan muotia, Pariisin vaikutteita ja Schjerfbeckin taidetta yhdistävä näyttely. Samaan aikaan romaanisarjassa olen lukenut osaa, jossa päähenkilö viettää pari vuotta Pariisissa työskennellen eri muotitaloissa ompelijana, ennen kuin palaa Suomeen ja perustaa oman liikkeen Bulevardille. Vuosisadan vaihteen asujen yksityiskohdat olivat siis kirjoista tuttuja, ja nyt näin vastaavia asuja esillä Villa Gyllenbergin näyttelyssä. Kiehtovaa!
Onneksi tennistä ei enää tarvitse pelata tällaisissa mekoissa. Villa Gyllenbergin näyttelystä.
Mutta en panisi pahakseni, jos Espa näyttäisi edelleen samalta kuin tässä Albert Lindforsin maalauksessa Esplanadi vuodelta 1892.
Taide ja esteettiset elämykset ovat ainakin minulle hyväksi. Saan siitä valoa ajatuksiini. Ja näissä kohteissa kauneus ei rajoittunut vain taiteeseen, vaan sitä täydensi myös rakennusten arkkitehtuuri ja sisustukset. Kovin erilaisia, mutta molemmat makuuni mieluisia.
Meilahden pysäkillä värjöttelin yllättävän kylmässä tuulessa parikymmentä minuuttia odotellen myöhässä ollutta vaihtobussia, mutta päiväretki Kuusisaareen oli ehdottomasti sen arvoinen.
