Toinen perspektiivi

Kristittynä epäilen joskus kaikkein eniten itseäni. Olenko valinnut oikein, toiminut viisaasti, tehnyt parhaani, yrittänyt riittävästi, ymmärtänyt Jumalan tahdon? Entä jos kaikki etsimäni tai tavoittelemani on kaatunut ja se on ollut vain omaa tyhmyyttä? Entä jos ei olekaan lieventäviä asianhaaroja?

Epäuskoa

Se ei tarkoita, ettenkö sortuisi myös epäuskoon suhteessa Jumalaan. Niitä hetkiä löytyy riittämiin, ja usein saan itseni kiinni epäuskosta silloinkin, kun päälle päin ei edes siltä vaikuta. Näin on vaikka silloin, kun pelkään tai jännitän jotain tulevaa enemmän kuin ohjekirja suosittelee. 

Pelko tulevasta tai jännitys omasta onnistumisesta on lopultakin epäuskoa, kun emme luota siihen, että Jumala vie meidät läpi, tulipa vastaan mitä tahansa. Ei ole tarkoitus eikä tarve selvitä täällä omin voimin.

Toinen perspektiivi

Kysymyksen ”entä jos” voi kääntää myös toisin päin. Entä jos kaikessa ei aina olekaan kyse juuri minusta, vaan pikemminkin muista ihmisistä – etenkin ihmisistä lähelläni? Entä jos minä en olekaan se, jonka on pitää saada tai saavuttaa jotakin, vaan ehkä minä olenkin se, jonka on tarkoitus tarjota jotakin jollekin toiselle?

Entä jos merkityksellinen tekoni ei olekaan jakaa suuria viisauksia kohtaamalleni ihmiselle, vaan istua hänen viereensä ja kuunnella, mitä hänellä on sydämellään? 

Entä jos jättäisin joskus jonkin itselleni tärkeän menon väliin ja käyttäisin sen ajan vierailemalla ihmisen luona kodissa, jossa juuri kukaan ei koskaan käy? 

Entä jos suuri saavutukseni ei olekaan se, että pääsen puhumaan suurelle yleisölle, vaan että annan anteeksi läheiselleni, jonka kanssa emme ole keskustelleet kuukausiin, ehkä vuosiin?

Entä jos oleellista ei olekaan se, että näytän muiden silmissä hyvältä, vaan että myönnän tehneeni virheen?

Entä jos?