Kultainen mies, Theo
Olin jo lähes varma, että luen yhtä tulevista lempikirjoistani, kun takana oli lähes 350 sivua ja jäljellä enää 40. Juuri pari päivää sitten kuvailin kirjaa ystävällenikin yksinkertaisella sanalla kaunis. Se oli ainoa sana, jolla saatoin kuvata kirjan tarinaa ja myös sen ulkoasua. Kansikin oli niin pelkistetty ja kaunis.
Enkeli saapuu kaupunkiin
Kirjassa vanha mies, Theo, muuttaa pieneen Goldenin kaupunkiin USA:n Georgiassa. Hän näkee kahvilan seinällä kuvagallerian, jossa on kaupungissa asuvan taitelijan tekemiä kasvokuvapiirroksia paikallisista asukkaista. Theo ostaa piirroksen kerrallaan, kutsuu kuvassa olevan henkilön kirjeitse tapaamiseen ja lahjoittaa hänelle tämän oman muotokuvan.
Samalla Theo tutustuu lahjan vastaanottajaan ja saa kuulla tämän elämästä tarinoita, joissa on milloin sairautta, onnettomuuksia, rahapulaa, unelmia tai suuria tavoitteita. Kulissien takana Theo lähtee korjaamaan ihmisten elämän haasteita ja tekemään hyviä tekoja, jotka muuttavat monen saajan elämää pysyvästi sekä materiaalisesti että henkisesti.
Theo on kuin enkeli pienessä Goldenin kaupungissa.
Kermainen loppu
Mutta sitten käy niin kuin on käynyt jo pari kertaa aiemminkin. Theo of Golden oli kolmas amerikkalainen bestseller, jonka olen tänä kesänä lukenut. Ja kaikissa alun kiinnostava juoni, jolle odottaa arvoistaan loppua, läsähtää viimeisillä kymmenillä sivuilla joko kermaiseksi tai jollain tapaa äärimmäisyyksiin vedetyksi Hollywood-elokuvaksi vieden maun koko kirjasta. Tai pikemminkin jättäen suuhun niin imelän maun, että kaikki edellä luettu hyvä unohtuu.
Goldenissa asuva Theo oli pyyteetön hyväntekijä, jonka tarina oli kaunis – aivan loppumetreille asti.
Amerikkalainen nykykirjallisuus taitaa olla minulle aivan liian romantisoitua tai mielikuvituksellista. Ei tietenkään ihme, kun tykkään realistisista kuvauksista ja mm. sellaisista kirjoista kuin F.E. Sillanpään Hurskas kurjuus, Maria Jotunin Huojuva talo tai Leo Tolstoin Anna Karenina. Niistä on romanttinen hömppä kaukana, vaikka niissä rakkautta kuvattaisiinkin.
Maailma tarvitsisi pyyteettömiä ihmisiä
Harmittaa, sillä tykkäsin erityisesti Theosta. Hän oli juuri sellainen hyvyyttä, sopuisuutta ja anteliaisuutta huokuva ihminen, jonka haluaisi tavata ja jonka seurassa viihtyisi. Hänen pyyteetön auttamishalunsa sai muutkin mukaansa. Sitä maailma tarvitsisi lisää.
Mutta ehkä juuri sellainen tarina ei voi päättyä realistisesti. Pyyteettömästi hyvää tekevät ihmiset ja hyväntekijät lienevät niin harvassa, että viimeisetkin niistä täytyy kirjan lopussa pudottaa alas parvekkeelta.
