Kiitosta ennen ja jälkeen

Kuulin eilen lääkäriltä, että kuulen taas normaalisti. Tosiasiassa olin kyllä kuullut sen jo itsekin, mutta olihan se hyvä nähdä audiogrammitutkimuksen käyriltä, miten toisen korvan kuulo oli palautunut oikeiden viivojen väliin normitasolle. Muistoksi kuulon alenemasta jäi tällä hetkellä vain tinnitus, joka sirittelee korvassa erityisesti aamuisin ja aamupäivisin. Se on kuitenkin pieni haitta siihen nähden, että korva muuten toimii taas ok.

Palvelu HUSissa oli taas niin nopeaa, että olin ulkona kuulotutkimuksesta ja lääkärin vastaanotolta jo ennen kuin varsinainen lääkärin vastaanottoaika olisi kutsun mukaan ollut. Lääkäri oli asiantunteva ja selitti korvan toimintoja perusteellisesti, mutta putosin kyydistä jo siinä vaiheessa, kun puhuttiin korvan karvoista ja reiteistä ja katseltiin kuvia, jotka näyttivät hämärästi tutuilta kouluajoilta kymmenien vuosien takaa. Mutta osaan nyökytellä asiantuntevasti.

Tärkeintä oli kuulla, että kaikki on kunnossa. Tai oikeastaan ylipäänsä kuulla. On siis taas kerran aihetta kiitollisuuteen. 

Kiitoksiin liittyen kuulin alkuviikosta opettavaisen viisauden. Hetki, jolloin ilmaisemme kiitoksemme, määrittää sitä vahvasti. Se muuttaa sen luonteen kokonaan. Jos nimittäin sanomme kiitoksen sen jälkeen, kun olemme saaneet jotain hyvää tai siunauksellista elämäämme, se on kiitollisuutta. Jos sen sijaan ilmaisemme kiitoksemme ennen kuin olemme saaneet jotain, mitä toivomme, tarvitsemme ja rukoilemme, se on uskoa.

Molempia tarvitaan. Että kiitämme siitä, mitä odotamme tapahtuvaksi, sillä niin ihmeellistä kuin se onkin, Jumala on luvannut, että ”kaikki, mitä te rukoilette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin se on teille tuleva” (Mark. 11:24; 33/38).

Ja kun meille sitten tapahtuu uskomme mukaan, me saamme – ja meidän tulisi – kiittää siitä Jumalaa, suurta Antajaa.