Sadepäivä on hyvä lukupäivä

On lupailtu, että harmaa aamupäivä vaihtuu tänään vielä runsaaksi sateeksi. Aamu-uinnilla joku mainitsi, että jopa myrskyä olisi tulossa. Eipä siis taida olla juuri sopivampaa hetkeä pyhittää päivä lukemiselle. Kuinka ollakaan, aamulla tuli viesti ja sain juuri noutaa postin automaatista kasan tilaamiani kirjoja. Miten oikein maltan tehdä viikkosiivoukset, jotka jäivät viime viikonlopun Pohjanmaan reissun takia väliin?

Bestsellereitä

Olen bongaillut kiinnostavia kirjoja Instagramin kirja- ja lukutileiltä. Olen vähän laiskistunut lukemaan vierailla kielillä ja lukisin mieluiten suomennoksia tai suomeksi kirjoitettuja kirjoja, mutta tällä kertaa kaikki kirjat ovat englanniksi. Neljä niistä löytyy New York Timesin bestseller-listalta, ja yksi on klassikko, joka on The Guardianin kaikkien aikojen 100 parhaan romaanin listalla ykkösenä. Kirja on George Eliotin Middlemarch, johon törmäsin erään sitaatin kautta, kun tein podcastia.

Jokainen klassikko ei iske

Veikkaan, etteivät tilaamani kirjat ole lukukokemuksena aivan helpoimmasta päästä, mutta jostain syystä haluan päästä sisään klassikoihin, jos en muuta niin ihmetelläkseni, miksi niistä on tullut klassikoita. Kokemukseni on toistaiseksi, että osa puhuttelee vahvasti ja on klassikkoutensa ansainnut. Osa taas jää mysteereiksi, joihin en kerta kaikkiaan pääse sisään. Ihmettelen vain, eikö moista jaarittelua olisi voinut sanoa lyhyemmin ja napakamminkin. Mutta ymmärrän kyllä, ettei minulla ole natsoja arvostella yhdenkään maailmankirjailijan tuotoksia. Silti makuasioista ei voi kiistellä.

Makuasioita

Kirjat siinä kuin elokuvat tai kauneuskäsitteetkin ovat makuasioita. Omat kokemukset, luonteenpiirteet ja elämänvaiheet vaikuttavat suuresti siihen, miten koemme asioita. Kaikkea ei voi kokea omakseen, ja kaikki kirjoitustyylit eivät sovi kaikille. Monen monta kertaa olen saanut huomata, että aloittamani kirja ei vain avaudu. Jos olen lukenut 20–30 sivua enkä ole päässyt jyvälle siitä, miksi lukisin kirjan loppuun, jätän sen yleensä lepäämään. Parhaimmillaan joku kirja on levännyt vuosikausia, kunnes se eräänä päivänä uudelleen aloitettuna alkaakin elää ja kantaa loppuun asti. 

Näin kävi mm. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläiselle. Hankin sen antikvariaatista muutama vuosi sitten, mutta lukeminen jäi alkulehdille. Nyt reilusta 700 sivusta on jäljellä enää pari sataa, ja uskon, että loppuun päästyäni jäljelle jää tunne, että tämä kirja kannatti lukea. En tosin ihmettele, jos se on ilmestyessään 1940-luvulla aiheuttanut paheksuntaa. Niin paljon kirjassa kitataan viiniä ja olutta, rietastellaan ilotyttöjen kanssa ja palvotaan epäjumalia. Koko kirjan taustalla pyörii epäjumalien palvontaan liittyvä egyptiläinen kulttuuri ajalla noin 1 300 eKr.

Epäjumalia Raamatun sanoin

Johtuneeko Waltarin isän ja sedän teologisesta taustasta ja hänen itsensäkin suorittamista teologian opinnoista, että kaikkea epäjumalanpalvontaa kuvataan kirjassa usein raamatullisin lausein. Harmittaa vähän, että en alusta asti lukiessani merkkaillut jokaista kohtaa, josta tunnistin selkeät viittaukset Raamattuun. Näin kristitylle oli tavallaan vähän irvokasta, että niin Atonin kuin Ammoninkin ajatuksia kuvataan kristillisen Jumalan ilmoittamin sanoin. Ajatukset olivat siis hyviä, mutta niiden sanoja vain ei voi olla ihmisen veistämä kivijumala.

Nyt on kuitenkin tartuttava pölynimuriin, jotta kun sade alkaa, voin upottaa itseni sohvan nurkkaan peiton alle ja uppoutua uutuuksiin tai jatkaa Sinuhen loppuun. Parhainta lauantaita sinulle!