Ylen Perjantai pisti miettimään uskoa

Katsoin eilisen Ylen Perjantai-ohjelman Areenasta. Aiheena oli tällä kertaa Jeesus on täällä, oletko valmis? Vieraaksi oli kutsuttu kaksi henkilöä, joista toisen ateistin kerrottiin tulleen uskoon, toinen taas määriteltiin uskovaksi, joka pelkää helvettiä.

Arvostan ohjelman toimittajaa Sean Ricksiä. Hänellä on yleensä oivaltavia ja tavallisuudesta poikkeavia kysymyksiä ja näkökulmia haastatteluihin. Hän ei pelkää pureutua eteenpäin jatkokysymyksillä, jos vastaus jää liikaa leijumaan tai ei avaudu. Siten saadaan aikaan mielenkiintoisia keskusteluja. Ricksillä on myös rohkeutta ottaa käsittelyyn aiheita riippumatta omista mielipiteistä, enkä koe, että olisin nähnyt hänen omien kantojensa tulevan läpi haastatteluissa. Se on minusta arvostettava piirre toimittajassa.

Terve kuva epätäydellisestä matkasta

Mutta silloin kun aiheena on usko ja erityisesti ns. uskoon tulleet kristityt, en ole vielä montakaan kertaa kokenut, että sekulaari media valitsisi vieraat siten, että uskosta välittyisi terve ja raamatullinen kuva, joka kirkastaa Kristusta.

Totta on se, että uskon matka ei ole kivutonta ja täydellistä. Se on pikemminkin ylä- ja alamäkeä, kaatumisia, pettymyksiä, erehdyksiä ja kompurointia, koska jokainen matkaaja on ihminen, syntinen sellainen, kuten ohjelman toinen vieras sanoi. Mutta uskon matka on myös ihmettä tulvillaan, jotain, mitä ei voi ihmisjärjellä ja logiikalla selittää, vaikka niin moni on yrittänyt.

Se on ihmettä etenkin siksi ja silloin, kun hallintavalta on annettu yksin Jumalalle, joka on kaikkivoipa, kaikkitietävä ja lopultakin niin yliluonnollinen verrattuna ihmiseen, että aina jokin osa Hänestä jää meille myös mysteeriksi. Ymmärryksemme ei yksinkertaisesti riitä. Ja se on jotakin, mikä meidän tulisi ymmärtää.

Lahjaa vai logiikkaa?

On hienoa aina kuulla, kun joku ihminen on lähtenyt uskon matkalle ja kertoo uskovansa. Moni välttelee sen sanomista, mihin konkreettisesti uskoo. Joku sanoo uskovansa Jumalaan, turhan harva puhuu Jeesuksesta. Se olisi kuitenkin toivottavaa, sillä se on kristinuskon perusta.

Mutta väitän silti, että on eri asia uskoa Jeesukseen järjellä ja loogisten päätelmien pohjalta kuin syntyä uudesti ylhäältä. Usko ei nimittäin perustu ihmisen viisauteen (1. Kor 2:5). Usko on Jumalan lahja ja Pyhän Hengen vaikutusta, eikä kukaan tule Jeesuksen luo, ellei Isä häntä vedä (Joh. 6:44). Mutta kun me lähestytään Jumalaa, Hän on luvannut lähestyä meitä.

Toki myös järki ja viisaus ovat Jumalan lahjoja, ja niitä saa ja pitääkin käyttää. Usko ei kuitenkaan ole vain tietämistä, vaan se on ennen kaikkea uskoa. Ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy.

Pyhän Hengen merkitys

Uskoontulon hetkellä Pyhä Henki tulee asumaan ihmiseen. Siksi se, että Pyhä Henki koskettaa, ei ole Jumalan ”vittuilua”, kuten toinen ohjelman haastatelluista kuvasi (pahoittelen ilmaisua, mutta se on suora lainaus ohjelmasta). On hieman ristiriitaista, että ihminen joka kertoo tulleensa uskoon, sanoo, ettei olisi tarvinnut Pyhän Hengen kosketusta. Kyllä hän tarvitsi ja tarvitsee. Hän tarvitsee Pyhää Henkeä uskon matkallaan kaiken aikaa: johdattajana, opastajana, neuvonantajana, Raamatun Sanan avaajana. Sillä ei ole merkitystä, onko hän luterilainen, helluntailainen vai metodisti, mutta Pyhä Henki on uskon sinetti.

Pyhä Henki ihmisessä ei johda automaattisesti ”hihhulointiin” tai kielillä puhumiseen. Hihhulointi on tietenkin jo sanana kovin epämääräinen, sillä jollekin jopa silmien sulkeminen ja pienikin huojuminen vaikkapa musiikin aikana voi olla hihhulointia, kun taas toinen ei näe hihhulointia edes siinä, että joku kierii ja ulvoo lattialla väittäen sen olevan Pyhän Hengen kosketusta. Joka tapauksessa Pyhä Henki ei ”hihhuloi”, vaan on se elävä vesi, joka virtaa meissä uskoontulon seurauksena. Se on Jumalan Henki, joka vaikuttaa meissä tahtomista ja tekemistä.

Kielillä puhuminen taas on yksi Jumalan armolahjoista, joka ei ole vaatimus yhdellekään uskovalle, sillä ”eiväthän kaikki puhu kielillä” (1. Kor. 12:30). Mutta se on kuitenkin Jumalan lahja, ja jokaisen tulisi ottaa se kiittäen vastaan, jos Jumala niin suo, ja käyttää, kuten Raamattu opettaa – ei hihhuloiden, vaan järjestyksessä, yksityisesti, ellei jollakin toisella tai itsellä ole myös selityksen lahjaa.

Synti on kohdattava henkilökohtaisesti

Ohjelmassa puhuttiin myös hyvän tekemisestä ja synnistä. Jokaisen pitäisi miettiä syntiä omalla kohdallaan, ja kääntyä siitä pois. Ei riitä, että pohtii syntejä vain niiden osalta, jotka ovat tehneet ”tosi pahoja” syntejä, kuten tappoja tai ryöstöjä piripäissään.

Mutta parannuksen teossa esiin nousee aina armo, koska meidän ei tarvitse tehdä sitä omassa voimassa, vaan Jumalan. Tahtoa parannukseen kylläkin tarvitaan, mutta ihminen ei kykene parantelemaan itse itseään ja luonteensa heikkouksia kuin ehkä hetken. Moni kyllä yrittää, mutta pettyy lopulta itseensä niin, että menettää kenties koko uskonsa. Pyhitys ei ole yritystä ”olla samanlainen kuin Jeesus ja rakastaa kaikkia lähimmäisiä ja antaa anteeksi”, kuten ohjelmassa mainittiin. Pyhitys on Jumalan työtä, ei ihmisen.

Sitä paitsi synti ei ole vain näkyvää toimintaa, vaan synti on kaikkea tottelemattomuutta Jumalan tahdolle. Jos syntejä lähtisi luetteloimaan (mikä on turhaa), lista olisi toivottoman pitkä. Mutta Raamattua tutkiva ihminen kyllä tietää Hengessään, mikä on Jumalan tahdon vastaista. Sanan kautta Pyhä Henki opettaa meitä.

Vieras ies on raskas kantaa

Hieman surullinen olo tuli, kun kuuntelin ohjelman toista haastateltavaa, joka tuntui kovasti etsivän omaa paikkaansa ja arvoaan Jumalan silmissä. Kun kristitty tuskailee, tekeekö uskonnolliset rituaalit oikein tai riittävän usein, kertoo usein siitä, ettei hän vielä täysin ole ymmärtänyt vapautta, johon Kristus on omansa vapauttanut. Pojassaan Jumala vapautti ihmisen paitsi synneistä, myös lain alaisuudesta – kaikista niistä pykälistä ja rituaaleista, mitä ihminen ei kyennyt täyttämään. Jeesus täytti ne meidän puolestamme.

Kukaan ei joudu helvettiin, koska selkä ei ole riittävän suorana kumarrettaessa ikonia. Eikä kukaan pääse taivaaseen kumartamalla ikonia. Molemmat ovat vääriä ikeitä, joita ihminen on ottanut kantaakseen. Sen sijaan Jeesus kehotti meitä: ”Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.” (Matt. 11:29–30).

Jumala ei päästä irti

Kaikesta huolimatta ohjelmassa ei ollut montakaan asiaa, jota en olisi itse käynyt läpi omissa uskon koetuksissa lähes 30 vuoden aikana. Melkein kaikki on tullut koettua: oma lakihenkisyys, itsensä paranteluyritykset ja psyykkaamiset, merkityksettömyyden ja kelpaamattomuuden tunteet muihin verrattuna ja Jumalan edessä tai oman järkeilyn ja ihmisviisauden pyrkimykset.

Usko jos jokin on yrityksen ja erehdyksen matkaa, mutta myös kaatuneen nousua ylös maasta ja uuden alkua. Jos sen kykenee hyväksymään, pärjää paremmin. Kaikista kompasteluista huolimatta Jumala ”ei hylkää omiaan vaan varjelee heitä iäti” (Ps. 37:28; 1992), eikä kukaan voi ryöstää Jumalan lapsia Hänen kädestään (Joh. 10:29).

Silloinkin, kun me ollaan vastustettu Herraa, jopa pitkään, ennen kuin ollaan uudelleen käännytty Hänen puoleensa, Hän on meitä kohtaan yhtä hyvä kuin silloin jos me ei oltaisi tehty mitään syntiä Häntä vastaan (Rosenius 1975:90–91).

Mitä pikemmin ihminen ymmärtää, että omat voimat ja viisaus ovat vain esteitä tiellä, joista kannattaa irrottaa ote niin pian kuin mahdollista, sitä suloisempi tie on edessä. Se voi olla kapea, mutta se on ainoa oikea tie.