Tag Archive for: yksinäisyys

Olen löytänyt yksinolon autuuden

Muutama vuosi avioeroni jälkeen ajattelin, että vaikka olin toipunut erosta, yksinäisyydestä en selviäisi koskaan. Olin käynyt läpi pohjattomalta tuntuvan yksinäisyyden perheen hajottua: iltoja ja viikonloppuja yksin kotona haluttomana lähtemään joukkoon, jossa kaikki muut tuntuivat olevan yhdessä; yksinäistä vastuuta ja päätöksiä, joille ei ollut jakajaa, sekä turvattomuuden tunnetta, kun turvaverkko oli riekaleina.

Suuntana yksinolemisen hienous

Olen kirjoittanut ja puhunut tästä aiheesta useampaankin kertaan vuosien mittaan, ja joku voi ajatella, että tuo nainen ei nyt oikein tiedä, onko yksinäinen vai onnellinen yksinolostaan, kun ajatukset muuttuvat vuodesta toiseen. Mieli on tosiaan muuttunut ja matka on ollut pitkä ja kivuliaskin, mutta suunta ei ole muuttunut. Se on kulkenut hitaasti kohti yksin olemisen hienoutta. Sekin voi olla lahja, siihen voi kasvaa ja siitä voi nauttia.

Silti on päiviä, jolloin yksin olemisessa ei ole mitään hyvää. Mutta sellaisina päivinä ei usein näe oikein missään muussakaan asiassa mitään hyvää. Ne ovat kuitenkin päiviä, jotka kuuluvat elämään. Räsymatto on kirjava; siinä on vaaleita ja tummia raitoja, koska juuri niistä syntyy räsymatto. Niin elämässäkin.

Tulemme nykyään hyvin toimeen

Olen oppinut vähitellen sietämään asuinkumppaniani – itseäni. Tulemme nykyään suht hyvin toimeen, vaikka näenkin hänessä välillä piirteitä, joissa on kestämistä. Yritän silti puhua hänelle kauniisti; silloinkin kun aamulla peiliin katsoessa tekee mieli sanoa toisin. Ja olen saanut huomata, että olen oikeastaan ihan hyvää seuraa. Kenties, koska olemme niin samanmielisiä, ettei tarvitse turhaan kinata.

Tuija lukemassa kirjaa sohvalla.

Kotisohvalla on hyvä hyggeillä. Lueskelen aika paljon.

Olemme oppineet keksimään mukavaa tekemistä yhdessä. Nautimme niin suunnattomasti ”hyggeilystä”, että pari vuotta sitten hankittu uusi sohva ei todellakaan ollut turha ostos. Tykkäämme kynttilätunnelmasta, meressä ja meren äärellä huokailusta, lukemisesta ja leffoista. Jaamme samat intohimot, ja onneksi ne sentään välillä kohdistuvat myös työntekoon, sillä elämän leppoisuus saa toisinaan ajattelemaan, että kyse on laiskuudesta.

Tarvitsemme, mutta emme paljoa

Emme tarvitse paljoa. Emme isoa tilaa, rikkauksia, matkailua, suuria tulevaisuuden suunnitelmia, menoja ja tapahtumia. 

Mutta tarvitsemme omaa luontaista päivärytmiä, joka tarkoittaa heräämistä ilman herätyskelloa, rauhallisia aamuja ja omien voimien kuuntelua. Tarvitsemme aikaa ja hitautta sekä joka-aamuisia lukuhetkiä Sanan äärellä ja rukouksessa, ja sitä hetkeä vaalimme, vaikka ei aina niin huvittaisikaan. Olemme nimittäin välillä omapäisiä.

Kynttilä ja amaryllis kodin ikkunalaudalla.

Aamuhetkistä tällä paikalla pidän kiinni.

Yksinolo, erityisesti silloin, kun siitä nauttii ja sen kokee etuoikeudekseen, tekee ihmisestä helposti itsekkään. Ei tarvitse tiedustella ruoka-aikoja keneltäkään muulta kuin vatsaltaan ja voi sopia kaikki menonsa yhden ihmisen aikataulun mukaan. Saa jättää siivoamatta, jos siltä tuntuu, ja vain yksi ihminen voi avata oven kotiin ja sieltä ulos, joten yksin elävänä seurallisuus on omissa käsissä. Siksi on oltava tarkkana, ettei kitkeröidy, vaikka erakoituisikin.

Miten tähän on päästy?

Miten yksinäisyydestä sitten voi päästä autuaaseen yksinoloon? Esimerkiksi itkemällä, puhumalla ja sisuuntumalla. Olen aikanaan itkenyt paljon, kysellyt miksi, rypenyt surun tunteissa ja itsesäälissä. Mutta olen ollut myös siunattu ihmisillä, jotka ovat jaksaneet kuunnella edes puhelimessa, kun olen voinut huonosti eikä yksinolossa ole ollut mitään tulevaisuuden näkymää. Myös läppäri on ollut aulis ottamaan vastaan tekstiä yksinäisyyden ahdistuksista. 

Mutta kolmas ja ehkä ratkaisevin askel tapahtui korona-aikana. Sisuunnuin, kun liian moni ei halunnut tavata sairastumisen pelossa, ja yhteiskuntakin teki kaikkensa lukitakseen ihmiset koteihinsa. Yksineläjistä viis, kun päättäjillä oli perheet ympärillä. Silloin totesin, että on aika tehdä olonsa mukavaksi itsensä kanssa, sillä muita ei ole tarjolla nyt eikä kenties myöhemminkään. Arvaus ei mennyt ihan harhaan, sillä Tilastokeskus kertoi juuri, että ystävien ja sukulaisten kohtaamiset kasvokkain ovat vähentyneet huomattavasti verrattuna koronaa edeltävään aikaan. Näin sivumennen sanoen – mitä tuhlausta! 

Omat pinnistelyt ovat turhia, mutta tarpeellisia

Kaikki pinnistelyt ja ponnistelut ovat olleet välttämätön osa tätä omaa prosessia, mutta uskon myös, että kaikki olisi ollut mahdollista ilmankin. Jos vain olisin alusta asti osannut ymmärtää, että näin kuuluukin olla. Tämä on minulle tarkoitettu paikka elää, sillä juuri tässä voin täyttää sen kutsun, joka minulle on annettu. Juuri tässä voin tehdä kaikkea sitä, mihin minua on kaikki pitkät vuodet valmistettu.

Tämä on hyvä sanoa ääneen sellaisena päivänä, kun kaikki on kirkasta. Sillä välissä on myös sumuisia päiviä, jolloin ei näe, ymmärrä eikä halua. Kokee merkityksettömyyttä ja kyselee, vaikka tietää jo vastaukset kyseltyään samoja kysymyksiä niin monta kertaa.

Joulutähti ja tulilatva talvisen ikkunan ääressäkin ovat tuoneet yksinolon autuuden.

Koettelemustenkin kautta elämään on vähitellen tullut runsaasti tähtihetkiä.

Niin paljon suuremmat suunnitelmat

En koskaan nuorempana voinut kuvitella, että eläisin suuren osan aikuiselämääni yksin. Luulin olevani perheihminen, ja kun sain perheen, oletin elämäni olevan siinä. En usko Jumalan halunneen eroa elämääni; se on ollut omien virheiden ja valintojen tulosta. Mutta muuten Raamatun sanat ovat kohdallani totisinta totta: ”Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.” (Jes. 5:8–9)

En siis ole noussut maailman silmissä kovinkaan korkealle, mutta Jumala on vienyt korkeuksiin, joita en osannut kuvitellakaan. Siihen on vain tarvittu kulkemista yksin. Olen tänään kiitollinen nähdessäni, ettei sen tien tarvitse olla yksinäinen.

Uuusintajakso | Kosketus hellii sisintä

Lue lisää

Tänään on itsemurhan tehneiden muistopäivä

Jo pelkkä sana ”itsemurha” nostattaa useimmille kylmät väreet. Se on teko, joka aiheuttaa toteutuessaan kärsimystä, vihaa, pelkoa, syyllisyyttä, vaikenemista, häpeääkin. Se on ollut joskus tabu, josta ei kerrottu perheen ulkopuolelle, eikä se tänäkään päivänä ole mikään illalliskutsujen keskustelunaihe. Sitä ympäröi yhä vastaamattomien kysymysten rypäs, hyssyttely, välttely ja ahdistus, jonka kaikki siihen liittyvä kieltäminen aiheuttaa.

Kaikki tämä kuvaa lähinnä jälkeenjääneiden tunteita. Tietenkin, koska on mahdotonta tietää poismenneen tunteita ja ajatuksia. Mutta hänkin oli olemassa, ja hänellä oli ajatuksia, tunteita ja tarpeita, jotka mitä ilmeisimmin eivät täyttyneet hänen toivomallaan tavalla.

Olen itse ollut useaan kertaan niin syvissä vesissä, että olen kaivannut pois. En ole nähnyt toivoa – vain epäonnistumista, arvottomuutta ja yksinäistä merkityksettömyyttä. Eilen oli sellainen päivä, ja silloin mietin juuri näitä asioita tietämättä, että tänään vietetään itsemurhan tehneiden muistopäivää.

Ei yksi, vaan monta elämää

Minusta itsemurha on äärimmäisen surullinen ja lopullinen teko, ja toivon, ettei kukaan koskaan päätyisi siihen. Sitä ei saa tekemättömäksi. Se murskaa ei vain tekijänsä elämää, vaan elämän kokonaiselta joukolta ihmisiä. Ja ratkaiseeko se jotain? Tuoko se ihmiselle rauhan? Ehkä. Ehkä ei kuitenkaan. Mutta se heittää pimeän varjon monen ihmisen ylle pitkäksi aikaa.

Silti sanon, että voin ymmärtää tekijää. Voin ymmärtää sitä tunnetta, mikä ihmisen sisällä pyörii hetkellä, kun itsetuhoiset ajatukset valtaavat. Ja ne todella valtaavat; ne eivät vain pilkahda niin että niillä leikittelee, vaan ne hukuttavat alleen, niin että lyhistyy ja joutuu tekemään henkeä haukkoen töitä, että pääsisi ylös ja näkisi jälleen selvästi. Todellisuutta, joka usein tuollaisella hetkellä vääristyy.

Sanon lisäksi – haluamatta syyllistää ketään –, että ihmisellä on myös taito olla välinpitämätön. Tai kiireinen, väsynyt, menestyksensä pyörteissä huoleton tai toisaalta omien huoltensa taakoittama. On tyypillistä ihmetellä jälkikäteen, miksi hän ei sanonut mitään tai kun hänestä ei olisi aavistanut. Entä jos hän sanoikin? Entä jos hän yritti soittaa, tavata, lähestyä? 

Jospa käytös ja ulkoiset merkit eivät olekaan koko totuus 

Miten sinulla oikeasti menee, on oleellinen kysymys. Kun sen esittää ihmiselle, jolla on vaikeaa, tämä usein murtuu ja avautuu. Mm. tuhannet masentuneet voivat kertoa, että vyyhti alkoi purkautua, kun vaikkapa terveydenhoitaja tai lääkäri kysyi tuon kysymyksen. Sen lisäksi tarvitaan kuitenkin myös aikaa. Aikaa kuunnella, olla rinnalla, ja ennen kaikkea olla kestävästi rinnalla yrittämättä ratkoa tilannetta itsehoitomenetelmillä ja keittiöpsykologialla siinä hetkessä. Hiljaisuuskin voi hoitaa.

Kun olen itse itkenyt jollekulle pahaa oloani tai kertonut vaikkapa, miten jokin asia on minua satuttanut, olen monesti kuullut, ettei sinusta uskoisi, kun olet niin vahva ihminen, näytät niin itsevarmalta, olet (muka) niin menestynyt tai olet niin rohkea. Tai sitten, että älä ole niin negatiivinen, lähde, tee jotakin, ota itseäsi niskasta kiinni.

Tuikkukynntilät pöydällä sinisessä aamuvalossaSuomessa tehdään vuosittain noin 800 itsemurhaa. 75 prosenttia heistä on miehiä. Taustalla on usein masennusta, yksinäisyyttä, taloudellisia huolia, vakava sairaus tai muita elämää mullistavia tapahtumia, kuten läheisen kuolema tai avioero (surunauha.net). Jos muistamme, että jokaisella itsemurhan tehneellä on mahdollisesta yksinäisyydestä huolimatta perhettä, sukulaisia ja ystäviä tai työkavereita, ymmärrämme, miten monia ihmisiä tämä aihe joka vuosi – ja vuosia sen jälkeen – koskettaa.

Usein ajatellaan, että itsemurhasta puhuminen voi kannustaa itsemurhaan ja on siksi väärin. Mutta se ei pidä paikkaansa. Itsetuhoiset ajatukset eivät katoa puhumattomuuteen, mutta ne voivat hälvetä, kun niitä pohtiva saa perspektiiviä siihen, että muitakin vaihtoehtoja on.

Toivo kannattelee elämää

Vaikka minulla itselläni on hetkiä, jolloin en sitä näe, uskon kuitenkin, että elämässä on aina toivoa ja ulospääsytie, olipa tilanne mikä tahansa. Rukoilen jokaiselle tuhoisien ajatusten pyörittämälle ihmiselle, että hänen näköpiiriinsä nousisi aukko, josta näkyy valoa.  Sitä kohti kannattaa kulkea, ja toivon, että rinnalle löytyy joku silloin, kun omat jalat eivät kanna.

Alla olevan tekstin olen kirjoittanut vuonna 2007, masennukseni synkimpien hetkien lomassa, kun joku ojensi auttavan kätensä. Se joku oli silloin työterveyslääkärini, jolle olen ikuisesti kiitollinen. Ei ole liioittelua sanoa, että hän pelasti henkeni. Jokainen voi olla hengenpelastaja. Joskus yksi puhelinsoitto tai viesti riittää.

Se oli kuin metsäsuon silmäke.
Sinne se oli piilotettu
lietteisten oksien ja risujen alle
mutaan, joka oli hetteistä ja upottavaa, sameaa ja likaista.
Se oli jo hukkunut, kun se tuli puheeksi.
Ei se enää sanonut mitään.
Oli vain verhottu, lietteellä tahrittu muisto.

Oli sattumaa, että säie jäi näkyviin.
Kyyneleen kirkastamana se kiinnitti huomion.
Omin avuin se ei noussut pintaan.
Mutta oli viisaus ja oli pitkät anteliaat kädet,
nostavat ja kannattelevat kädet.
Ne eivät repineet väkisin irti oksista.
Ne raottivat niitä varovasti,
Auttoivat uutta pääsemään läpi pieninä kuplina.
Oksan murtuessa laskeutuivat varoen alle
kannatellen niin kauan, että pinta alkoi lähestyä.

Ja pinta oli kirkas ja raikas.
Ei ollenkaan sellainen kuin metsäsuossa.
Se oli pulppuava
aivan erilainen kuin metsäsuo.
Lähde se oli eikä suonsilmäke.
Ja siellä oli nuppuja ja valkoisia terälehtiä
ja vihreitä oksia, uusia ja tuoreita.
Tuoksuvia ja houkuttelevia.

Joskus joulu vetää hiljaiseksi

Kun olin pieni, meillä kävi aina joulupukki. Mutta se ei ollut mikään punainen, pyöreäposkinen ja valkopartainen Coca-Cola-pukki, vaan yleensä vanhan suomalaisen kansanperinteen mukaan vähän synkeän oloinen, käännettyyn turkkiin tai sarkatakkiin pukeutunut, huopatossuissa tai lapikkaissa kulkeva pukki, jonka naamari oli pitkänmallinen, ja siinä oli korkeat poskipäät ja viirut silmänaukot.

Pelottava nuuttipukki

Kansanperinteessä nuuttipukki saattoi myös pelotella lapsia ja olla humalassa, mutta se nyt vielä olisi puuttunut. Muutenkin jännitti, kun ei aina ollut varma, oliko ollut vuoden mittaan tarpeeksi kiltti.
Joulupukilla oli joka vuosi ongelmia matkanteon kanssa. Milloin ei ollut tarpeeksi lunta, milloin lunta oli liikaa, auto oli jättänyt välille tai reki jumissa. Isän piti aina lähteä varmistamaan, että pukki pääsee perille.
Yhtenä jouluna olin saanut vihiä, että joulupukki olisikin todellisuudessa naapurin Matti. Aattoiltana h-hetken lähestyessä isä lähti taas etsimään pukkia, joka hortoili jossain eksyksissä.

Kun ulkoeteisestä alkoi kuulua kolinaa, arvasimme, että pukki on tulossa. Pukin astuttua sisään tarkkailin tiiviisti etsien tuntomerkkejä ja yritin kurkistella naamarin taakse. Virnistelin tietäväisenä, kun olin saanut selville aikuisten salaisuuden. Tarina kertoo, että hypin joulupukkia vasten, revin parrasta ja hihkuin, että tiedän, kuka olet. Tarina kertoo myös, että naamani venähti ja hihkuminen hiljeni hetkessä, kun joulupukin perässä sisään astuivat myös isä ja naapurin Matti.

Hyviä ajatuksia

Joulu on yllätysten aikaa. Jos kuusen alle on ilmestynyt paketteja, koskaan ei voi tietää, mitä paketista löytyy. Mieleen on jäänyt joulu muutaman vuoden takaa, kun lapset olivat teini-ikäisiä eikä heillä mitä ilmeisimmin ollut kovin paljon rahaa joululahjoihin tai sitten mielikuvitus ei riittänyt Lindexiä pidemmälle. Tai voi tietysti olla, että olin maininnut tarpeistani; en mene vannomaan. Sain nimittäin lahjaksi yhden koon nailonpolvisukat – ja nekin liian pienet. Jos nyt olen ihan rehellinen, niin silloin taisin olla vähän pettynyt. Mutta tänä päivänä se vain naurattaa, sillä uskon aidosti, että ajatus on tärkein.
Ajatellaan tänä jouluna hyviä ajatuksia. Ajatellaan niitä, jotka ovat yksin; niitä, jotka ovat kaukana; niitä, joista välitämme ja niitä, joista emme aina välitä. Hyvillä ajatuksilla on taipumus muuttua hyviksi teoiksi.

Omissa ajatuksissa on aina myös joulun kristillinen sanoma. Voimme muistaa tallin seimeen syntynyttä lasta. Hänelle annettiin nimi Immanuel, joka merkitsee ’Jumala meidän kanssamme’. Se on suuri turva näinä aikoina.

Hyvää ja siunattua joulujuhlaa sinulle ystävä, tuttava tai sukulainen! ✨
PS. Soita tai lähetä viestiä sille, joka on joulunakin yksin. Se voi pelastaa hänen joulunsa.
—

Yksinäinen nainen metrossa

Saatoin äidin junalle viikonlopun jälkeen. Kotimatkalla istuin hiljaa metrossa omaan maailmaani sulkeutuneena ja kuuntelin musiikkia. Vähän kuin totutellen siihen, mihin olin taas matkalla. Omaan kotiin, aivan yksin, haikein mielin. 

Tänään tuntuu siltä, että haluan vain pois tästä kaupungista. Täällä minua ei odota mikään.

Sama tyhjyys ja tuska iski kesällä, kun palasin loman jälkeen maalta, missä elämä oli yksinkertaista ja rauhallista ja ympärillä sukulaisten piiri. Täällä on paljon ihmisiä, mutta ei ketään ympärillä.

Enkeli istahti vastapäätä

Sitten junaan nousi vanhempi nainen. 75-vuotias, kuten kohta kuulin. Vaaleaksi harmaantunut tukka, lempeät kasvot ja niin surulliset silmät. Nainen oli silmissäni hyvin kaunis. 

Hän näytti hyväkuntoiselta, mutta hänellä oli vaikeuksia päästä istumaan, kun metro liikkui. Kun hän lopulta istahti minua vastapäätä, hymyilin hänelle osoittaakseni, että olisin halunnut auttaa, mutta en oikein tiennyt miten. 

Nainen hymyili takaisin. Hän näytti aivan enkeliltä. Niin lempeä ja samalla surullinen hänen katseensa oli. 

Sinulla taitaa olla jotakin tosi kivaa odotettavaa,
kun olet niin hymyssä suin.

Hän näytti matkalippuaan ja kysyi jotain. Musiikki soi korvissani niin kovaa, etten kuullut. Nypin kuulokkeet nolona pois ja kysyin, mitä hän halusi tietää. ”Monesko päivä tänään on?” hän kysyi. Kyllä, 21. ja kyllä, lippu on voimassa. Hymyilimme.

Matka jatkui, ja hymy jäi karehtimaan suupieliin. Hetken kuluttua nainen kumartui puoleeni ja kuiskasi: ”Sinulla taitaa olla jotakin tosi kivaa odotettavaa, kun olet niin hymyssä suin.” Pala nousi kurkkuuni, kun yllätyin siitä, miten väärässä hän oli. ”Ei minulla itse asiassa ole, mutta on kiva jutella jonkun kanssa.” Hymyilimme taas.

Yksinäinen kaipaa eniten kohtaamista

Ja sitten hän alkoi kertoa yksinäisyydestään. Kädessä oli torilta puolison haudalle ostettu kukka. Kaksi vuotta sitten hän jäi yksin 40 vuoden jälkeen. He olivat juuri rakentaneet ihanan kesäpaikan kauas Helsingistä. Nyt hän ei sinne enää pääse, kun ei uskalla yksin ajaa. Siellä on niin pimeääkin. Hänellä on poika, mutta poika on kiireinen. Nainen paljastaa, että on tavannut miniänkin vain kerran. 

Hän lisää, että joskus on tarve purkaa asioita. Niin on, vastaan.

Henkilö katsoo ulos junan ikkunasta.

Liian moni jää yksin, ikään katsomatta. Suomessa joka viides kokee ainakin ajoittain yksinäisyyttä ja jatkuvasti joka kymmenes. Kuva: Pixabay

Kun jään metrosta, puristamme toistemme käsiä. Toivotan hänelle kaikkea hyvää ja siunausta elämään. Kohtaaminen jää aivan liian lyhyeksi. Olisin halunnut ryhtyä hänelle kaveriksi. Vilkutamme vielä.

Bussissa itkettää. Ei enää oma yksinäisyyteni, vaan naisen. Samalla itkettää se, miten Jumala näkee sisimpämme, itkumme ja kaipauksemme. Uskon, että Hän järjestää näitä kohtaamisia, jotta jaksaisimme. Lyhyitä hetkiä, jotka saavat omat surut tuntumaan sivuseikoilta ja muistuttavat pienten hetkien suuruudesta.

—

Kuuntele myös podcastin Pari sanaa ja kuppi kahvia jaksot yksinäisyydestä: Yksinäisyys – kuin kupla josta ei pääse ulos ja Yksinäisyys – kokemuksia omasta elämästä. Samankaltaista aihetta koskettaa myös teksti Vanha mies lumituiskussa.

Vanha mies lumituiskussa

Pari päivää sitten kotikadulla laahusti lumituiskussa vanha mies. Lunta oli puolisääreen. Ei lakkia, ei käsineitä, päällä college-housut ja huppari, kesäkengät. Mumisi itsekseen.

Vanha yksinäinen mies

Vanha mies lumituiskussa herätti huolta. Kuvituskuva: Pixabay

Lähdin ensin lenkilleni toiseen suuntaan, mutta kiersin kuitenkin takaisin katsomaan, miten mies pärjää. Oli istahtanut lumiselle penkille. Sanoin, että olet kovin vähissä vaatteissa näin kylmällä. Tarjouduin hakemaan lapaset ja päähineen kotoani. Joskin samalla mietin, mistä ne hänelle kehittäisin…

Sanoin, että olet kovin
vähissä vaatteissa näin kylmällä.

Mutta mies nousi ja jatkoi hitaasti matkaansa. Oli kuulemma baariin menossa. Vielä selvin päin. 

Meno näytti niin lohduttomalta, että soitin hätäkeskukseen. Pyysivät seuraamaan, ja ellei mies pääsisi sisätiloihin, soittamaan uudelleen.

Ukko oli sillä välin istahtanut lepäämään bussipysäkille. Kumarruin kohdalla häntä kohden ja kysyin, voisinko soittaa apua. Ei tarvitse. Koskin hänen sinertävää kämmenselkäänsä ja sanoin, että olen huolissani hänestä. Mies käänsi kylmänlaihat kasvonsa kohti. Hän naurahti, ja silmätkin vähän hymyilivät. Jatkoi kuitenkin matkaansa ja pääsi baariinsa. 

Jäi tunne, ettei kukaan ollut ollut hetkeen hänestä huolissaan.

—

Samankaltaista aihetta käsittelee myös teksti Yksinäinen nainen metrossa.

Huom! Apua yksinäisyyteen voi saada mm. Punaisen Ristin ystävävälityksestä.

Avioerossa kuolee kokonainen perhe

Kaveri vinkkasi kerran lounaalla käydessämme, että voisit joskus kirjoittaa avioerosta – sillä tavalla hauskasti. Kun kaikki avioerotarinat ovat aina yhtä nyyhkytystä ja valitusta. Ymmärsin hänen pointtinsa, mutta en silti kyennyt. Se olisi vähän kuin kertoisi hauskana juttuna, että velipoika kuoli just eilen.

Usein kuulee sanottavan, että avioero on pieni kuolema. Se on.

Avioerossa kuolee kokonainen perhe. Jäljelle jää murusia, joita sitten kasaillaan yhteen erinäisiksi kokonaisuuksiksi. Mutta koskaan ei ole enää sitä samaa perhettä, jossa lapsilla on kaksi omaa vanhempaa, kaikilla omat tavarat saman katon alla, yhteinen historia, yhteiset muistot, joulut, juhannukset ja lomamatkat.

Se perhe joka jää jäljelle, on olemassa vain joka toinen viikko tai ehkä jopa vain joka toinen viikonloppu. Kun ennen haaveilin, että saisin olla edes hetken yksin kotona omassa rauhassa, eron jälkeen istuin usein tyhjässä kodissa miettimässä, mitä ihmettä tekisin kaikella käsissäni olevalla ajalla.

Eron jälkeen olisi hyvä olla ainakin kaksi vuotta
itsekseen ennen mahdollista uutta suhdetta.

Toiset löytävät niin nopeasti uuteen suhteeseen

Joskus hämmästyn, miten nopeasti muut löytävät uuden kumppanin, ja elämä on taas eron jälkeen hyvin. En tarkoita, että kaikki olisi ongelmatonta, mutta monet muut vain tuntuvat luiskahtavan niin helposti uudelleen vanhaan (tai pikemminkin uuteen) parisuhderytmiin ja perhe-elämään. Itse seisoskelen edelleen juhlilla yksin kuohuviinilasini kanssa ja pohdin, ettei tämä parikymmentä vuotta sitten kuvitelmissani ihan näin mennyt.

Tuttu terapeutti ohjeisti, että eron jälkeen olisi hyvä olla ainakin kaksi vuotta itsekseen ennen mahdollista uutta suhdetta. Käydä läpi omia ajatuksia, tunteita ja surua. 

Minulla meni kolme vuotta. Sitten meni kolme vuotta, kun yritin löytää uutta suhdetta. Ja viimeisin, eli seitsemäs vuosi eron jälkeen, on mennyt sen tajuamiseen, etten löydä, en tarvitse enkä edes taida haluta. Joskus ehkä kaipaan, mutta se on eri asia. Mutta että pitäisi sovitella aikatauluja ja sitä mitä tänään syödään, olla hiljaa kun toinen haluaa nukkua, yrittää nukkua kun toinen haluaa herätä, katsella A-studiota vaikka haluaisi katsoa Solsidania ja mitä muuta lie. Ruuan maiskutusta tai kynsien leikkuuta karvalankamatolle. En taitaisi enää jaksaa.

Ero tuo mukanaan myös yksinäisyyttä

En silti varmasti ole ainoa, joka on eron jälkeen käynyt läpi pohjattomalta tuntuvan yksinäisyyden. Yksinäisyys kun ei ole vain sitä, että istuu yksin kotona eikä ole ketään, joka tulisi käymään, jolle soittaa tai jonka kanssa jakaa ajatuksiaan. Yksinäisyys on myös yksinäistä vastuuta kaikesta, minkä ennen pystyi jakamaan. Raskautta tehdä päätöksiä ja turvattomuuden tunnetta, kun turvaverkko on revennyt. Pahimmillaan yksinäisyyttä, vaikka ympärillä olisi ihmisiä.

Vielä pari vuotta sitten ajattelin, että vaikka olin toipunut erosta, yksinäisyydestä en selviä koskaan. Onneksi olin väärässä. 

Yksinäisyys on kipua, ja kivusta on mahdollista toipua, kunhan löytää itselleen sopivat lääkkeet. Yksin oleminen taas on tapa elää. Eikä totta puhuen yhtään hassumpi tapa. 

—

Kuuntele myös podcastin Pari sanaa ja kuppi kahvia jaksot yksinäisyydestä: Yksinäisyys – kuin kupla josta ei pääse ulos ja Yksinäisyys – kokemuksia omasta elämästä. Aihetta sivuaa myös teksti Onko elämäsi sellaista kuin haluat?

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen