Tag Archive for: tasa-arvo

Maanantai 19.5.2025

Aamusella syöksyin kaupassa vapaalle kassalle, johon kulman takaa tulikin yhtä aikaa iäkäs herra. Pahoittelin ryntäystäni ja annoin hänelle tilaa, että hän voisi mennä ensin. Mutta ei, herra kieltäytyi kunniasta todeten iloisesti hymyillen: ”Naiset ensin!”

Kiittelin ystävällisyydestä jo kauniisti harmaantunutta miestä. Olisi pitänyt muistuttaa, että herrasmies on aina herrasmies, vaikka olisi vähän vanhempikin. Tai ehkä etenkin, koska hän on vähän vanhempi. Tämä ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta, kun itseäni huomattavasti vanhempi mieshenkilö ei suinkaan vetoa ikäänsä etuoikeutena, vaan huomioi minua nuorempaa naiseuteni tähden: päästää edellään bussiin, auttaa takin päälle, avaa oven jne.

Otan tällaiset kohteliaisuudet aina ilomielin vastaan. Minusta ne ovat jotain, minkä toivoisin säilyvän ikuisesti kaiken tasa-arvorummutuksen keskellä.

Itselliset nykynaiset jäävät kauniista paitsi

Ajattelen välillä surumielin niitä nykynaisia, jotka kieltäytyvät kohteliaista huomionosoituksista, koska osaavat itsekin laittaa takkinsa päälle, avata ovensa tai kykenevät maksamaan ravintolalaskunsa. He jäävät paitsi paljosta kauniista ihmisten välisessä yhteydessä. Samalla he riistävät miehiltä mahdollisuuden usein varsin yksinkertaisiin huomionosoituksiin. Tai siis niiltä miehiltä, jotka lasken herrasmiehiksi.

Aamusella olin nimittäin myös pitkästä aikaa metrossa ruuhka-aikaan, kun vaunut ovat täynnä eikä istumapaikkoja riitä kaikille. Kun paikka sitten vapautui, näin käytävällä seisoneen naisen astuvan sitä kohti, mutta eipä onnistunut; keski-ikäinen mies ryntäsi vauhdilla hänen edestään vapautuneelle istumapaikalle.

Raitiovaunu Bio Rexin edustalla Helsingissä.

Olen huomannut, että täydessä metrossa istumapaikan luovuttaminen esim. vanhemmalle ihmiselle, saatika naiselle, on harvinaista. Itse muistan muutaman vuoden takaa, etten saanut ruuhkametrossa paikkaa silloinkaan, kun kuljin kyynärsauvojen kanssa.

Se on tietenkin ymmärrettävää, kun suurin osa matkustajista tuijottaa vain herkeämättä kännykkäänsä. 

Harvassa ovat ne ihmiset, jotka julkisissa liikennevälineissä vielä katselevat vain maisemia, toisia ihmisiä tai vaikkapa lukevat kirjaa. Koska olen ollut aina pieni kapinallinen, teen aina yleensä jotakin niistä kolmesta sen sijaan että tuijottelisin kännykkääni.

Kun eräs nykypäivän toimittaja esitteli somessa kotinsa, kuvat saivat somekansan puhkeamaan kiitoksiin ja ylistykseen. 

Seuraajia ei säväyttänyt se, että koti olisi ollut kauniisti sisustettu tai vaikkapa hyvin persoonallinen, vaan koska kämppä oli kuin hävityksen kauhistus. Tänä päivänä aikuinen, hyvin toimeen tuleva ihminen, joka ei vaivaudu siivoamaan tai siivouttamaan kotiaan ja laittamaan tavaroita paikoilleen on ihailun kohde, rohkea ja rehellinen.

Tavaran paikka on siinä, mihin se putoaa

Koti näytti siltä, että siellä ei ollut sen paremmin vaatekaappeja kuin muitakaan säilytystiloja. Vaatteet perheessä oli mitä ilmeisimmin tapana jättää siihen, mihin ne itse kukin sattui riisumaan. Kenkiä lojui niin olo- kuin kylpyhuoneessakin – käytettyjen pyyhkeiden, huonekasvien ja säärisuojusten seassa. 

Olohuoneessa istuma- tai laskutilaa olisi vieraan ollut vaikea löytää, sillä kaikki tasot olivat tupaten täynnä tavaraa: niitä vaatteita, laatikoita, hammastahnaa, lehtiä, sankoja, muovikasseja ja mitä nyt kodista sattuu löytymään. Nukkumaan mennessä valmiiksi petaamaton sänky piti ensin raivata tavaroista – paitsi jos tykkää nukkua pahvilaatikoiden, korien ja erilaisen pikkuroinan keskellä.

Kolmen kodin kaaos

Muutama kuukausi sitten joku media (muistaakseni Yle) esitteli kolmen 30–40-vuotiaan perheenäidin koteja. Ne olivat siinä kunnossa, etten ihmettele koulujen ja päiväkotien syyhy-, täi- ja kihomatoepidemioita, vaikka niillä ei väitteiden mukaan olekaan mitään tekemistä puhtauden kanssa. Jostain niitä vain tupsahtelee – ilmeisesti sitten puhtaista kodeista.

Nuorten äitien mottona oli, ettei siivouksesta pidä ottaa stressiä; heillä kun on tähellisempääkin tekemistä, kuten vaikka oma ura. 

Vaatteet päällä nukkumaan

Rouvien tiskipöydät olivat sellaisessa likaisten astioiden lastissa, etten kyennyt päässäni laskemaan, kuinka monta perheateriaa on täytynyt mennä tiskaamatta, ennen kuin keittiö saadaan siihen kuntoon. Ja ellen väärin arvaa, astianpesukonekin olisi ollut käytettävissä. Kaappien ovet olivat auki ja vaatteita pitkin lattioita huoneesta riippumatta. 

Kammottavin esimerkki oli yhden perheenäidin tehokkuuskikka. Sen sijaan, että aamulla olisi käytetty aikaa pukeutumiseen, lapset pantiin nukkumaan seuraavan päivän vaatteissa. Näin he olivat nopsasti valmiita päiväkotiin, eikä perheessä tarvinnut tuhlailla rahaa yöasuihin tai aikaa niiden pesemiseen.

Nuhjuisuus on tulevaisuuden trendi

Vuoden takainen Kotilieden otsikko oli osuva. Lehti otsikoi silloin, että ”Kohta se loppuu, kotien jatkuva järjesteleminen – nuhjuisuudesta tulee seuraava trendi”. 

Todellisuudessa otsikko oli kuitenkin enemmän klikkiotsikko kuin kuvaus sisällöstä. Se nimittäin viittasi lähinnä siihen, että enää suomalaisten siivousta ei ohjaile kulkutautien pelko (ehkä pitäisi!), vaan ilmastonmuutoksen pelko. Maapallon lämpenemistä kauhulla odottavalle ihmiselle kun alkaa trendin mukaan kelvata myös vähän kuluneemmat maalipinnat ja vanhat käytetyt tavarat.

Ymmärrän toki, että ihmiset ja siisteyskäsitykset ovat erilaiset. On ruuhkavuosia ja pikkulapsiaikoja, kiireisiä työviikkoja, sairastumisia ja elämän haasteita. Mutta median esimerkeissä ei ollut kyse mistään sellaisesta. Vain pelkästä siivottomuudesta, joka nyt sitten on ainakin somekansan mielestä ”ihanaa”, ”voimaannuttavaa” ja ”vapauttavaa”.

Tätäkö Minna Canth ajoi?

Liekö tämä sitten sitä naisten oikeuksien ajamista ja tasa-arvoa, jonka puolesta viime viikolla juhlittu ja liputettu Minna Canthkin taisteli. Mietin vain, ovatkohan kaikki nykynaiset ymmärtäneet hänen oppinsa aivan oikein. 

Jälkipolville jääneet kuvat todistavat, että Minna Canthin koti saattoi olla runsas, mutta ei siellä lattialla lojunut viikkojen vaatekasoja eikä petaamista jätetty tekemättä pölypunkkiselitysten varjolla. 

Minna Canthin salonki eli olohuone 1800-luvulta.

”Minnan salonki” oli Minna Canthin olohuone, joka oli samalla hänen työhuoneensa sekä kirjallinen ja aatteellinen kohtauspaikka. Kuva: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Minnakin oli toimittaja

Vertailun vuoksi: Minnakin oli toimittaja – ensimmäinen suomenkielinen itsenäisesti toimivat naispuolinen sellainen. Minna Canth oli myös leski, seitsemän lapsen yksinhuoltaja, kirjailija, yrittäjä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Ja mukavuudet olivat 1800-luvun tasoa.

Tässä tapauksessa vertailu kertoo paljon, jos uskaltaa olla oikeasti rehellinen.

En pääse naistenpäivän tunnelmaan, vaikka kuinka yritän. En edes tarkalleen tiedä, mikä on päivän päätarkoitus, sillä se on vaihdellut eri kulttuureissa, instituutioissa ja historian eri vaiheissa. Se on ollut mm. kunnioitusta naisia ja heidän saavutuksiaan kohtaan, naisten oikeuksien ja mahdollisuuksien parantamista sosiaalisissa, poliittisissa ja taloudellisissa yhteyksissä tai naisten äänioikeuden ja naisasialiikkeen edistämistä. Kaikki varmaankin oleellisia asioita, ja joissakin maissa ajankohtaisempia kuin toisissa.

Tänä vuonna naistenpäivän teema on ”innovaatioiden ja teknologian hyödyntäminen sukupuolten tasa-arvossa” (IS, 8.3.2023). Aihe on niin etäällä omasta naisena olemisestani ja naiseuteni ilmentymästä, että en saa siitä kiinni juhlistaakseni sitä sen kummemmin. Se ei pääse edes kärkikymmenikköön oman elämän prioriteeteissa naisena. Toki kyse ei olekaan vain minun naiseudestani, vaan yleismaailmallisesti, mutta siltikin. Tuotako me naisina kaipaamme ja edustamme?

Mitä tasa-arvo oikein tarkoittaa?

Sivumakuna vuosittain juhlitussa naistenpäivässä ja tasa-arvokysymyksissä tulee paljon sellaista, mihin en voi yhtyä. Onko haluttu tasa-arvo ylipäänsä enää tasa-arvoa, vaan pikemminkin naisten niskalenkkiä miehistä, joiden on katsottu hallinneen maailmaa vuosisatoja? 

Meillä on kuluvan kauden toiminut hallitus, jossa kärkiviisikko on koostunut yksinomaan naisista – ja hekin keskenään suunnilleen samaa ikäluokkaa ja samankaltaisessa elämäntilanteessa. Sosiaali- ja terveysministeriön tasa-arvoyksikössä lukemat ovat vielä kärjekkäämpiä. Yksikön 14 työntekijästä vain yksi on nimen perusteella mies. 

Kuvastavatko nämä tasa-arvoa? Minusta eivät – edes naisen näkökulmasta.

Ja mitä tasa-arvo oikein edes tarkoittaa? Sitäkö, että on yhdentekevää, onko mies vai nainen, sillä molemmat haluavat sukupuoleen katsomatta samoja asioita, kykenevät täysin samaan, ja siksi heidän myös pitää toimia ja elää samalla tavalla? Heissä kun ei eroa ole.

Erilaisuus täydentää

Minulle nainen on hyvin erilainen kuin mies. Molempia yhdistää ihmisyys, mutta erottaa hyvin erilainen fysiikka, pitkälti erilaiset taipumukset ja mielenkiinnon kohteet, hormonitoiminta, vahvuudet ja heikkoudet. Ei poikkeuksetta, mutta pääsääntöisesti. Parhaimmillaan mies ja nainen täydentävät toisiaan; heillä on erilaiset roolit ja tehtävät yhteiskunnassa ja vanhempina. Ne voivat toki olla myös limittäin, päällekkäin tai samanlaisia, mutta toivottavasti ainakin vuorovaikutteisia.

Mies ei välttämättä odota naiselta samoja asioita kuin nainen mieheltä. Harva mies toivoo vaimolta kukkia työviikon päätteeksi, mutta moni nainen ilahtuu ruusukimpusta. Harva nainen odottaa pääsevänsä moottorisaha- tai klapikoneostoksille, mutta moni mies on innoissaan, kun vihdoin saa kunnon laitteen takakonttiin ja pääsee hommiin.

Pohjoismainen yhteiskunta, jossa naisten tasa-arvo suhteessa miehiin työelämässä on kenties pisimmällä maailmassa, on hyvä esimerkki miesten ja naisten ohjailemattomista eroavaisuuksista. Näissä yhteiskunnissa, joissa naisilla on suurin mahdollinen vapaus valita mikä tahansa opin- ja toimiala, lopputulema on kuitenkin, että naiset hakeutuvat enemmän esim. hoitoalalle ja vastavuoroisesti miehet teknisille aloille. Tasa-arvon nimissä voidaan ohjailla ihmisiä, mutta se ei poista miehen ja naisen luontaisia eroja ja taipumuksia.

Patriarkaalinen ylivalta – Suomessa?

Suomessakin tuntuu kuitenkin olevan yhä enemmän etenkin nuoria naisia, jotka kärsivät ”patriarkaalisen yhteiskunnan” painostuksesta. Oman kaupunginosan someryhmässä joku oli sitä mieltä, että kohtaa sitä jopa jalkakäytävillä, kun miehet kävelevät väistämättä päin. Minulle samaa tekevät myös nuoret naiset, joten en laittaisi kyseistä ilmiötä miesten syyksi, saati patriarkaalisen yhteiskuntarakenteen. 

Eroan kuitenkin monesta nuoresta itsenäisestä naisesta myös siinä, että en pahastu, kun mies avaa oven tai maksaa juomamme kahvit pullineen, vaan pidän sitä kohteliaisuutena ja hyvänä käytöksenä. Olin enemmän kuin otettu, kun taannoin erään tilaisuuden jälkeen yli 90-vuotias herra auttoi takin päälleni. En kaipaa sellaisen ”patriarkaatin” alasajoa taikka tasa-arvoa, jossa en voi ottaa mieheltä vastaan apua tai kohteliaisuuksia. 

Tämän päivän tasa-arvokeskustelu erityisesti länsimaissa tuntuu kuitenkin takertuvan liian usein tällaisiin yksityiskohtiin. Tai palkkakeskusteluun, jossa todetaan vain yleisellä tasolla miesten ja naisten palkkojen välinen kuilu huomioimatta lainkaan tehtyjä työtunteja, toteutuneita työvuosia tai naisten vapaaseen tahtoon perustuvia valintoja, jotka ovat vaikuttaneet heidän palkkatasoonsa.

Epäkohtia löytyy aina puolin ja toisin

En tietenkään tarkoita, ettei yhteiskunnassa ja varsinkaan työelämässä olisi lainkaan epäkohtia miesten ja naisten rooleissa. Lähimenneisyydestä muistuu mieleen, miten naisvaltaisen hoitoalan työntekijöitä ylistettiin uupumattomasta työpanoksesta koronan viedessä väkeä sairaaloihin. Some oli tulvillaan sydämiä ja tsemppiviestejä hoitajille, mutta kun tuli palkkaneuvottelujen aika, niin hoitajien vaatimukset palkankorotuksista ja työolojen parantamisista leimattiin ahneudeksi ja työtaistelu potilaiden heitteillejätöksi. Mutta kun miehinen kuljetusala tai ahtaajat esittävät vaatimuksensa ja laittavat harva se vuosi lakoillaan hiihtolomailevat suomalaiset ja ulkomaankaupan polvilleen, kyse on oikeutetusta työtaistelusta.  

Matkan varrella olen naisena kuullut sovinistisia ja likaisia vitsejä, pelännyt iltapimeällä, kun yksinäisellä kadulla vastaan on tullut mies tai miesjoukko, ja saanut  työelämässä sopimattomia ehdotuksia valta-asemassa olevilta miehiltä. Mutta aivan samalla tavalla olen tullut naisen yliajamaksi työyhteisössä, saanut kuulla naisen mustamaalaavan minua selkäni takana tai pelännyt humalassa riehuvan naisen läheisyydessä. 

En osaa kantaa sen enempää kaunaa miehille kuin naisillekaan enkä pidä Suomea patriarkaalisena yhteiskuntana, vaan rakenteiltaan varsin kelpona maana sekä naisille että miehille. Siksi en kaipaa erityistä naistenpäivää, mutta pidän toki kauniina jokaista huomionosoitusta silloinkin ja kiitän niistä tänäänkin.

Miehissä ja naisissa on eroja. Lue vaikka huumorilla kirjoitettu: Miehen kanssa kävelylenkillä.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen