Tag Archive for: seurakunta

Sisään vain pyhäpuvussa?

Menetkö sinä aina seurakuntaan pyhäpuvussa? Puet päällesi jotain vähän arjesta poikkeavaa, siistimpää, jotta näytät hyvältä? 

Entä pukeudutko myös henkisesti pyhäpukuun, kun menet seurakuntaan? Kätket hymyn ja reippauden taakse senhetkisen tuskan ja kivun, jonka syynä voi olla vaikea elämäntilanne, ihmissuhdeongelmat, rahavaikeudet, sairaus tai läheisen kärsimys? Saatat ajatella, että ei pidä rasittaa muita omilla ongelmillaan, tilaisuus ei ole sopiva omien huolien esiin tuomiseen tai että haluat vain näyttää sinulla menevän yhtä hyvin kuin kaikilla muillakin (ainakin ulkoapäin katsoen).

Turha ja tarpeellinen pyhäpuku

Molemmat ovat turhaa pukeutumista, vaikka sinänsä onkin ihan ok laittaa päälleen jotain vähän parempaa, kun haluaa osoittaa kunnioitusta tilaisuutta, muita ihmisiä tai erityisesti Jumalaa kohtaan. Mutta Jumala ei edellytä meiltä tiettyä ulkoista olemusta tai tietyn roolin ottamista, jotta voisimme lähestyä, kunnioittaa ja palvoa Häntä. Hän on nähnyt meidät kaikessa – jokaisessa meille epäedullisimmassakin tilanteessa, sillä Häneltä mikään ei ole salassa. Seurakuntaan ei myydä pääsylippuja, joiden edellytyksenä on pukukoodi.

Mutta Raamattu kertoo kylläkin tapauksesta, jossa juhliin tulija heitettiin ulos, koska hänellä ei ollut yllään ”pyhäpukua”. Kuninkaan pojan häissä kuningas löysi pöytävieraan, joka ei ollut pukeutunut häävaatteisiin ja ihmetteli, miten tämä oli ylipäänsä päässyt sisään. Sen seurauksena miehen jalat sidottiin ja hänet heitettiin uloimpaan pimeyteen (Matt. 22:11–14).

Kyse ei kuitenkaan ollut vääränlaisesta smokista, frakista tai pikkutakista, vaan vaatteesta, jonka ihminen saa uudestisyntymän yhteydessä Herraltaan. Silloin meidän päällemme tulee Jeesuksen puhdas vanhurskaus. Se tekee meistä uusia luomuksia, joka korvaa vanhan ihmisen ja synnin häpeän. Tulevalle Karitsan hääaterialle on siis olemassa ”pukukoodi”, jonka voi täyttää vain, jos uskoo Jeesukseen. Muille ovet pysyvät kiinni.

Kasvoille puettu naamio

Entä sitten se naamio, jonka ihminen niin usein vetää kasvojensa peitteeksi mennessään seurakuntaan? Se se vasta turha on. Rooli, jota kuvittelemme meiltä edellytettävän. Ei Jeesus tullut parantamaan terveitä vaan sairaita. Siksi on myös turhaa ja surullista, että niin moni kantaa yksin taakkojaan seurassa, jonka pitäisi olla heijastumaa Jeesuksen rakkaudesta.

Moni on kuitenkin joutunut kokemaan, että omalle surulle, epävarmuuksille, epäilyille ja vaikeuksille ei ole seurakunnassa tilaa tai tilaisuutta, jossa niitä jakaa. Jostain syystä ei löydykään niitä, jotka antaisivat syödä kun on nälkä, juoda kun on jano, vaatettaisivat, kun on alaston tai tulisivat käymään, kun on sairas. Aito veljeys ja sisaruus jää taputukseksi olalle ja lupaukseksi rukoilla, että jospa sinulla kohta helpottaisi. Siksi voi olla helpompi olla hiljaa ja hymyillä kysyttäessä, aivan kuin kaikki olisi hyvin.

Seurauksena on, että pahimmillaan seurakunta näyttäytyy hyvinvoivien ja alati hyväntuulisten yhteisöltä, jonka uumenissa kuitenkin kytee ahdistusta, teennäisyyttä, kyräilyä ja pelkoja. Valkeuden ulkokuori, jonka sisällä on jotain aivan muuta, aiheuttaa suorituspaineita ja luo ilmapiirin, jossa heikkoutta ei katsota hyvällä kuin korkeintaan juhlapuheissa.

Meitä on kuitenkin ohjeistettu kantamaan toistemme kuormia, jotta täyttäisimme Kristuksen lain (Gal. 6:2; 33/38). Se edellyttää sekä rohkeutta tunnustaa avuntarpeensa että valmiutta uhrata omaa aikaa ja voimavaroja rinnalla kulkemiseen ei vain iltarukouksissa, vaan myös konkreettisesti läsnä ollen.

Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.
(Matt. 11:28–30; 33/38)

Twitter-huumorilla ei pelastu

Heitän nyt heti alkuun vastuuvapauslausekkeen eli hienommin sanottuna disclaimerin, ettei kenenkään tarvitse ajatella, että tyrkytän omia uskomuksiani, kun väitän, että ei ihminen Twitter-huumorilla pelastu. En tyrkytä, jokaisella on oikeus tehdä omat valintansa ja uskoa, mihin uskoo.

Kun Popedan keulahahmo Pate Mustajärvi ilmoitti marraskuussa jättävänsä bändin, eräs helsinkiläinen seurakunta twiittasi humoristisesti, miten ”Jeesus viihtyi tien päällä 3 vuotta, Pate 15 kertaa kauemmin”. Seurakunta lupasi ”tukea ja keskusteluapua kaikille twitteristeille tämänkin kriisin keskellä” (Twitter, 8.11.2022).

Viestinnällisesti voisin todeta, että twiitti oli mitä mainioin: osuvaa huumoria ja taattu huomioarvo. Hesarikin kirjoitti aiheesta artikkelin. Ilmaista mainosta, jossa seurakunnan Twitter-tiliä hoitava pappi saattoi todeta tyytyväisenä twiitin tuoneen sata uutta seuraajaa. Herää vain kysymys, miten humoristinen Twitter-viestintä edistää seurakunnan todellista tehtävää.

Totuus on joskus raskasta kuultavaa

Seurakunta ei papin mukaan halua ”raskauttaa ihmisten elämää”. Se olisi ilmeisimmin odotettavissa, jos pappi nostaisi esiin ihmisten syntielämän ja sen tosiasian, että kristinuskon ydin on Jeesus, Jumalan Poika. Syntinen ihminen voi pelastua ikuiseen elämään taivaassa vain tekemällä parannuksen ja uskomalla syntinsä anteeksi annetuiksi Jeesuksen antaman uhrin tähden. 

Joka ei tätä usko kuin lapsi ja lähde seuraamaan Jeesusta,
voi seurata hamaan loppuun asti seurakunnan Twitter-tiliä
ja sen kevyitä heittoja, mutta se ei häntä pelasta.

Joka ei tätä usko kuin lapsi ja lähde seuraamaan Jeesusta, voi seurata hamaan loppuun asti seurakunnan Twitter-tiliä ja sen kevyitä heittoja, mutta se ei häntä pelasta. Pelkällä huumorilla seurakunta ei täytä tehtäväänsä. Se myös vastaa ajallaan siitä, että on kenties saanut ihmiset uskomaan, että Jumalan armo riittää, kun vain on yhdessä kivaa eikä niin kovin ”raskauttavaa”.

Tyttö istuu tuskaisena kädet ristissä tietokoneen ääressä

Joka ei usko kuin lapsi ja lähde seuraamaan Jeesusta, voi seurata hamaan loppuun asti seurakunnan Twitter-tiliä ja sen kevyitä heittoja, mutta se ei häntä pelasta.

Sekulaari maailma Jumalan asialla

Raamatussa puhutaan siitä, miten ”kivetkin huutavat”. Kun seurakunnan pitäisi olla paikka, josta kantautuu Pyhän Hengen ääni, sekulaarin iltapäivälehden kolumnisti puhuu enemmän Jumalan asiaa kuin julkisuudessa ääneen pääsevät papit (Jyrki Lehtola, IS 11.11.2022). Lehtola kirjoittaa osuvasti, miten voisi olettaa, että kun kirkkoherralta kysytään, mikä on hänelle J-kirjaimeen liittyvä tärkeä asia, vastauksena tulisi jotain muuta kuin ’jalkapallo’.

On tietenkin hyvin humaania korostaa ihmisille Jumalan armoa ja rakkautta, mutta ei pidä unohtaa, että armo on aina kulkenut käsi kädessä Jumalan lain ja käskyjen kanssa. Toki jokainen voi elää elämäänsä kuten parhaaksi katsoo ja muokata uskosta itselleen sopivan mukavuustripin tai olla kokonaan uskomatta, mutta silloin on hyvä varautua myös siihen, että kerran taivaan porteilla kuulee sanat: ”Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät.” (Matt. 7:23, 1933/38.) 

Kun ihminen kuolee, moni toivottaa hänelle ”hyvää taivasmatkaa”. Kristinuskon mukaan on kuitenkin olemassa toinenkin matkakohde, ja valinta tehdään jo elinaikana. Lähtöportti on kapea.

Tarua vai totta?

Mutta kuten sanoin, ihmiselle on annettu vapaus valita. On oma valinta pitää Jumalaa aikuisten joulupukkina ja Raamattua satukirjana. En lähde haastamaan ketään, mutta itse uskon toisin. Olen tietysti joskus miettinyt, että entä jos olenkin väärässä. Jos kaikki onkin tarua. Ja olen todennut, että enpä häviä mitään. Silloinhan kaikki päättyy aikanaan tyhjyyteen, jokaisen kohdalla. 

Mutta entä jos olenkin oikeassa? Jos kolmiyhteinen Jumala, Raamatun Sana, taivas ja helvetti onkin totta? Silloinkaan minulla ei ole uskovana hätää. Mutta joidenkin kohdalla asiat ovat toisin, enkä haluaisi olla heidän tilallaan.

Kestävä ilo ei kikkailuja kaipaa

Koska joku nyt mieluusti saa käsityksen, että onpa tuo usko ankeaa, ilotonta ja ihme pelottelua, niin lisään vielä, että ei ole. Sen sijaan sitä kautta voi vapautua elämäänsä taakoittavista synneistä ja virheistä rauhaan ja iloon, joka ei tule ulkoisista tekijöistä, menestyksestä ja vauraudesta. Se ilo ja rauha ei katoa, vaikka kaikki muu katoaisi. 

Ei tarvita sambakarnevaaleja kirkon käytävillä tai lätkämatseja alttaritaulun peittävältä valkokankaalta, vaan kirkoissa tai missä nyt kokoonnutaankin Jumalan sanan äärelle, voi keskittyä ihan siihen ydinasiaan. Hengellisellä ravinnolla elää sitten varsin normaalia elämää, tekee työtä, käy shoppailemassa ja tapahtumissa, tapaa ystäviä, urheilee, pulahtaa kenties kylmään mereen. Mutta ne eivät ole elämämme kivijalka, joka kannattelee nykyisyyttä ja tulevaisuutta ja joihin meidän tulisi kiinnittää sydämemme. Sen sijaan meidän tulisi lukea ”kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla.” (Fil. 3:8, 1933/38.)