77-vuotias eläköitynyt nainen viettää päivittäin pari tuntia työpöytänsä ääressä kirjoitellen kirjeitä. Hän käy kirjeenvaihtoa niin lastensa, ystävien, naapureiden ja entisten kollegoiden kanssa kuin viranomaisten, kirjailijoiden tai muiden hänelle henkilökohtaisesti tuntemattomien kanssa. Hän kirjoittaa vain harvoin ja pakosta sähköpostiviestejä, sillä käsin kirjoitettu kirje on hänen ilmaisumuotonsa, ajattelipa digimaailma ympärillä siitä mitä tahansa.
Kirjoitetut sanat ovat kuolemattomia
Tämä palava kirjoittaja saattaa jakaa kirjeissä muistikuvia oman lapsensa menetyksestä tai toistaa vaatimuksensa päästä yliopiston kirjallisuuskurssille, vaikka tiedekunnan dekaani on antanut kieltävän vastauksen toistuvasti jo kuukausien ajan. Hän purkaa sanoin turhautumistaan ja pettymystään yhtä lailla kuin osoittaa katumustaankin. Kirjeistä löytyy sekä lähestyvää kuolemaa että syntymää tai sen kaipausta. Nainen on innokas lukija ja kertoo usein kirjeissään, minkä kirjan parissa on viimeksi viettänyt aikaansa.
Kirjeet jättävät jäljen, sillä kuten nainen toteaa: Sanat ovat kuolemattomia, varsinkin kirjoitettuina. Jonain päivänä ne voivat merkitä jollekin jotakin – vaikka vähänkin.
Kirjeenvaihtajat
Nainen on kirjan The Correspondent päähenkilö, Sybil. Kirja koostuu pelkästään hänen kirjeenvaihdostaan eri ihmisten kanssa. Rinnalla, joskin aluksi kovin piilossa, kulkee kuitenkin taustatarina sekä nimettömälle vastaanottajalle kirjoitetut kirjeet, jotka selittävät lopulta monia Sybilin elämän valintoja ja käänteitä.
Tänä päivänä ei juurikaan enää kirjoiteta kirjeitä, toisin kuin Virginia Evansin kirjassa The Correspondent.
Kirja sai ajattelemaan omaa kirjeenvaihtoani. 80-luvulla ja vielä 90-luvullakin yhteydenpito ulkomaille perustui juuri kirjeiden kirjoittamiseen. Ei tullut mieleenkään soittaa kalliita puheluita, ja sähköpostikin yleistyi vasta myöhemmin.
Yhteydenpito ulkomaisten kirjekavereiden kanssa jäi kuitenkin usein varsin lyhyeen, sillä yhdistävänä tekijänä saattoi olla vain yhdessä vietetty viikko, kaksi tai kuukausi. Kun se oli kulutettu kirjeissä loppuun, ajatusten vaihto ei tuntunut enää tarkoituksenmukaiselta. Yhteinen kosketuspinta oli lopulta niin ohut.
Enemmän kuin harmaata lyijykynätekstiä
Toisaalta, ehkä emme vain siinä iässä alle tai vähän yli parikymppisinä vielä osanneet jakaa ajatuksiamme syvemmin, jotta kirjeet olisivat kantaneet kuukausista toiseen. Oma (lähinnä saksan) kielitaitokin oli tuohon aikaan vielä kovin rajoittunutta. Itseilmaisu kirjoittamalla vaatii laajaa sanavarastoa, kykyä yhdistellä sanoja ymmärrettäviksi lauseiksi, ja jossain vaiheessa myös kielen vaihtelevan värikkyyden hallintaa, kun kyllästyy kirjoittamaan vain harmaata lyijykynätekstiä.
Koska olet viimeksi kirjoittanut kirjeen käsin?
Isn’t there something wonderful in that, to think that a story of one’s life is preserved in some way?
– Virginia Evans: The Correspondent
Tänä päivänä, kun ainakin itse voisi ja haluaisikin pureutua syvempäänkin vuoropuheluun, juuri kukaan ei enää kirjoita kirjeitä. Ehkä siinä on yksi syy, miksi kirjoitan blogia. Kun on lukenut jotakin ajatuksia herättelevää, kun jokin mielipide, elokuva tai lausahdus on tehnyt vaikutuksen tai kutkutellut aivonystyröitä, kirjoittaminen on mahdollisuus pohtia ja tuulettaa tunnelmia ja ajatuksia. Voi ilmaista ne jollekin, joka haluaa lukea, vaikka se joku ei koskaan vastaisikaan.
Ehkä ne kirjoitetut sanat voivat jonain päivänä merkitä jollekin jotakin. Vaikka vähänkin.