Lauantai 19.4.2025
Pääsiäisviikonloppu on sujunut toistaiseksi rauhallisesti kotoillen. Lupauduin huolehtimaan anopista, kun hänen läheisensä ovat matkoilla. Olemme siis jo parina päivänä syöneet yhdessä lampaanviulua, valkosipuliperunoita ja tyhjentäneet pullon tummanpunaista Bonpas Côtes du Rhônea vuodelta 2023.
Huolehtiminen tarkoittaa todellisuudessa lähinnä valmiin ruuan lämmittämistä ja mukana nauttimista, aamiaisen ja iltapalan valmistelua sekä pieniä askareita, joilla varmistan, että tietyt tarvikkeet ovat rollaattoria käyttävälle helposti saatavilla.
Muuten olen lähinnä viettänyt aikaa yksikseni ja lueskellut. En ole varsinaisesti tuntenut yksinäisyyttä, mutta olisin kyllä kaivannut vähän seuraa – muutakin kuin anopin, niin suloinen kuin hän onkin. Kahvihetket tai lounaat ystävien kanssa ovat aina kivoja kohokohtia. Mutta olen niin tottunut yksinoloon, että selviän kyllä. Keksin tekemistä, ja ellen keksi, olen vain.
Pääsiäinen neljässä evankeliumissa
Olen muistellut pääsiäisen tapahtumia lukemalla Jeesuksen maanpäällisen elämän viime hetkistä eri evankeliumeista: kiirastorstaina kiirastorstain tapahtumista, pitkänäperjantaina pitkänperjantain jne. Eri evankeliumit täydentävät toisiaan, joten luen aina tapahtumien kulun rinnan kaikista.
Maalaan tapahtumien kuvat mieleeni Raamatun kuvausten perusteella sekä muistellen käyntejäni oletetuilla tapahtumapaikoilla Jerusalemissa. Ne eivät vastaa kovin hyvin toisiaan. Getsemanen puutarha näyttää kuvitelmissani toisenlaiselta kuin miltä se näytti todellisuudessa. Marraskuinen Getsemane oli karu ja haalean harmaa eikä yhtään niin vehreä ja runsas kuin olin ajatellut. Muistan miettineeni, minne Jeesus täällä oli mahtanut polvistua rukoilemaan. En nähnyt sille sopivaa paikkaa. Mutta siellä Hän jossain oli.
Getsemanen puutarha oli todellisuudessa karumman näköinen kuin kuvitelmissani. Kuva vuodelta 2018.
Ulkopuolisuus seurakunnassa
Kiirastorstaina olisin halunnut mennä seurakuntaan ehtoolliselle. Mutta en saanut lähdetyksi. On vaikea mennä joukkoon, johon ei tunne kuuluvansa. En tiedä, löydänkö enää koskaan seurakuntaa, jossa voisin kokea olevani kotonani. Kun on tullut yksinäisyydessä uskoon ja kulkenut uskon matkaa pääosin yksin, on vaikea olla tuntematta ulkopuolisuutta seurakunnissa, joissa saattaa olla sukuja kolmessa polvessa eikä yhtymäkohtia omaan ehkä aika poikkeukselliseen uskonmatkaan ilman laajoja uskovia perheitä ja seurakuntatraditioita tunnu löytyvän.
Toisaalta on todettava, että en kauheasti kaipaa sitä seremoniallisuutta, mitä seurakuntaelämään liittyy. Siinä on paljon turhaa ihmisen luomaa ja välillä myös ihmistä korottavaa.
Onneksi olen saanut kuitenkin monia uskovia ystäviä, vaikkakin he ovat lähinnä puhelimen päässä toisilla paikkakunnilla. Heidän kanssaan voin jakaa asioita, rukoilla ja kokea uskovien yhteyttä, myös tämän pääsiäisen aikana. Kahdenkeskisissä keskusteluissa kaikki turha jää pois, mutta voi sen sijaan päästä hyvin syvälle mieltä askarruttavissa uskon ja myös kaikissa arjen kysymyksissä.
Nostalgisia muistoja Saksasta
Luettuani pari viikkoa sitten upean Itä-Saksaan sijoittuvan Sinun, Margot -kirjan, minuun iski nostalgia. On tullut muisteltua menneitä ja katseltua vanhoja valokuvia Frankfurt/Oderin ajoilta. Piti oikein googlata kuvia vanhalta kotikadulta Dresdener Straßelta sekä kaupungin ulkopuolella sijainneesta perus-DDR-tyylisestä Neuberesinchenin lähiöstä, jossa muutamat ystäväni silloin asuivat. Olisi kiva käydä Frankfurtissa pitkästä aikaa, sillä edellisestä vierailusta on jo 20 vuotta.
Kirkkaankeltaisen Wartburgin kyydissä pääsee kurkistamaan itäsaksalaisten muistoihin lapsuus- ja nuoruusvuosilta sekä vuosilta muurin murtumisen aikoihin ja sen jälkeen.
Juuri nyt luen toista itäsaksalaisten kokemuksia ja muistoja kuvaavaa kirjaa nimeltä Kirkkaankeltaisen Wartburgin kyydissä. Se on sekä muistoja herättävää että tavallaan karua luettavaa. Kertoo siitä, miten säännösteltyä ihmisten elämä oli ja miten suuri rooli salaisella poliisilla Stasilla maassa oli, mutta samalla siinä tulee ilmi myös ihmisten kaipuu juurilleen ja omaan identiteettiin, jotka revittiin irti ja korvattiin uudella lupaa ja tahtoa kysymättä. Vaikka menneisyys olisi ollut puutteellinen, sen pois pyyhkäiseminen noin vain ei ole ongelmatonta.
Verenvuodatusta
Tänään piipahdin myös Taidehallin näyttelyssä, joka kertoo Suomen sisällissodan vaietuista tarinoista. En ota kantaa siihen, oliko se sisällissota, vapaussota vai kansalaissota; näyttelyssä se oli nimellä sisällissota, joten sillä mennään.
Esillä oli valokuvia rakennuksista ja paikoista, jotka olivat olleet jollain tapaa sisällissodan näyttämönä. Harmittelin sitä, ettei paikoista kerrottu mitään, sillä en nimittäin tunnistanut suurinta osaa niistä. Niin ne jäivät pelkiksi kuviksi eri rakennuksista, kun ne olisi voinut kontekstoida hienosti historiallisiin tapahtumiin. Mutta punavalkoinen tekstiiliteos oli ajatuksia herättävä. Sen värit punainen ja valkoinen symboloivat sodan vastakkaisia puolia ja sen rusettien määrä – 36 000 – vuoden 1918 sisällissodan surullista verenvuodatusta ja uhrien määrää.
Johanna Lecklinin tekstiiliteoksessa on yhtä monta rusettia kuin oli kuolleita vuoden 1918 sisällissodassa ja sen jälkeisissä teloituksissa ja vankileireillä: 36 000.
Niinpä, verenvuodatusta. Siitähän tämä pääsiäisen aikakin omalla tarinallaan muistuttaa. Kirkkaanpunaisesta uhrista. Sitä juhlimme huomenna, mutta nyt palaan kuitenkin kirkkaankeltaisen Wartburgin kyytiin ja Leipzigiin.
