Tag Archive for: rakkaus

Lauantai 30.8.2025

Mitä muuta voi tehdä silloin, kun vettä sataa tai ainakin tiheästi tihkuttaa, on vähän viluinen olo tukan ollessa suihkun jäljiltä vielä kostea, ja kun on lauantaikin ja laiskottaa? Enää pari yötä syksyyn, ja silloinhan se tapahtuu: otetaan kynttilät esiin ja loimutellaan niiden valossa.

Ikkunatkin on melkein pesty, niin että kynttilöiden savu saa taas talven mittaan heittää ohuen nokiverhon pintaan. Melkein pesty tarkoittaa sitä, että en ole päässyt olohuonetta pidemmälle. Ei ole ollut ajan eikä voimien puutetta, vaan pelkkää laiskuutta. 

Ikkunanpesun suurin vaiva kun on yleensä se, että kiskoo kaapeista esiin kaikki tarvikkeet – vadin, pesuaineet, rievut, lastan ja kuivausliinat – ja reivaa ikkunalaudoilta pois tavarat ja siirtelee tarvittaessa huonekalutkin. Siinä vaiheessa kun pesuvesi on valmiina ja ikkunat auki, niin pesu on enää melkeinpä muodollisuus.

Kaksi tuikkukynttilää palamassa sohvapöydällä.

Syksyn tullessa kynttilät sytytetään taas iltaisin palamaan.

Olenko laiska?

Mutta olen kyllä viime aikoina miettinyt tuota laiskuuttani. Olenko oikeasti laiska, vai onko tietty määrä tekemättömyyttä pikemminkin paranemista? Suorittamisen pakosta, aikaansaamisen vaatimuksesta, näyttämisen halusta, rauhattomuudesta joka herää eloon hiljaisuudessa ja paikalla ollen?

Olin joskus (aika kauan sitten) kunnianhimoinen ja tavoitteellinen. Elämässä tapahtui paljon, eivätkä vuorokauden tunnit tahtoneet riittää. Tänä päivänä koen olevani vähän paikalle pysähtynyt. Liian moni tekeminen tuntuu turhuudelta enkä saa itseäni enää tarttumaan moneenkaan asiaan, mitä olisi tarjolla. Suurelta osin se on tarkoituksellista ja harkittua valintaa, mutta pelkään aina välillä, että se on laiskuuttakin. 

Tarkoitukselliset ihmissuhteet

Se, mitä en kuitenkaan halua ohittaa, ovat ihmiset. Panostus ihmisiin ei silti tarkoita laajoja verkostoja, tuhansia someseuraajia tai vilkasta seuraelämää sen paremmin kuin sitäkään, että olisin ihmissuhteissa erityisen taitava tai suosittu. Liian usein huomaan olevan jotain aivan päinvastaista.

Ihmissuhteetkin ovat tarkoituksellisia ja harkittuja. Kaikkien kanssa ei voi olla ystävä, kaikkiin ei voi olla yhteydessä, eivätkä kaikki ihmiset ole hyvästä. Mutta sitten on niitä, joille haluaisin antaa aikaa, huomiota ja aitoutta, olipa se ystävyyden, sukulaisuuden, tuttavuuden tai vaikka someyhteyden tasolla.

Elämä pikakelauksena

Luin juuri kirjan kuolemanrajakokemuksista. Siinä käytiin läpi satojen ja tuhansien ihmisten kertomuksia hetkistä, jolloin he olivat kuoleman rajoilla, elvytettävinä tai syvässä tajuttomuuden tilassa. Kertomuksissa toistui säännönmukaisesti esim. ruumiista irtautumisen kokemus sekä matka valoon, jossa kohdattiin kirkas hahmo. Tuon hahmon ihmiset määrittivät omasta hengellisestä vakaumuksestaan riippumatta Jeesukseksi tai Jumalaksi. 

Jossain vaiheessa kyseinen hahmo näytti monille kuoleman rajalla käyneille heidän menneen elämänsä tapahtumat kuin pikakelauksena. Mutta hän ei suinkaan näyttänyt suurten saavutusten ja merkkitapahtumien hetkiä, vaan erilaisia kohtaamisia ihmisten kanssa. 

Elämänsä kertausta katsellessaan ihmiset näkivät erityisesti sen, miten heidän sanansa ja tekonsa olivat vaikuttaneet muihin ihmisiin. Moni joutui keskeyttämään katselun. Niin raskasta oli katsoa, kun omat sanat olivat satuttaneet jotakuta tai omat pahat teot taikka jatkuva poissaolo olivat vaikuttaneet jonkun toisen elämään pitkään. Moni ymmärsi ylireagoineensa mitättömiin tai merkityksettömiin asioihin tai arvostaneensa niitä turhaan.

Rakkaus muuttaa maailmaa

Olisiko siis niin, että lopulta vain ihmissuhteilla on merkitystä? Näin uskon. Jumalalle ei ole tärkeintä se, mitä kaikkea hienoa saavutamme tai hankimme omistukseemme elämässämme, kuinka monta mitalia voitamme tai millaisen tittelin ansaitsemme, vaan se, miten olemme eläneet yhteydessä muihin ihmisiin – miten olemme osoittaneet rakkautta toisille.

Moni haaveilee siitä, että voisi muuttaa maailmaa. Jumalan ajatus sen toteuttamiseksi on, että rakastamme Häntä, jotta voimme rakastaa myös lähimmäistämme niin kuin itseämme.

”Suurin niistä on rakkaus” (1. Kor. 13:13). Sen olen saanut huomata parin viime viikon ja etenkin parin viime päivän aikana. Rakkaudesta ihminen kykenee asioihin, joihin hänen luontaiset ominaisuutensa eivät pystyisi tai edes tahtoisi.

Kun olen ollut hoitamassa läheistäni, tuntuu kuin en itse tekisi niitä tekoja, joita teen. Olen todistanut lempeyttä, rauhallisuutta ja itsehillintää, jota en koe itsessäni olevan. Minussa ei ole mitään hoitajalle ominaista taipumusta, mutta silti olen hoivannut, pessyt ja rohkaissut levollisin mielin ja arastelematta. 

Luulen, että olen saanut elää todeksi sitä, kun Kristuksen rakkaus meissä tulee todeksi. En minä, vaan Kristus meissä. Se on uskomaton lahja ja voima, joka meille on annettu. Ja se on ollut myös konkreettinen vastaus kysymykseen, jota olen välillä pohtinut mielessäni: miksi kykyni rakastaa on niin vähäinen. Sitä se onkin itsestä puristettuna, mutta Herralta vastaanotettuna se kasvaa ja huokuu yli. Siksi on tärkeää ymmärtää olevansa Jumalan rakastama ja rakastettu.

Keltaiset tulppaanit ja hahmo taustalla.

Suurin niistä on rakkaus.

Se avuttomuus, mikä useimpia meistä kohtaa ikääntyessämme, on sydäntä särkevää. Meidän on hyvä tiedostaa, että se on edessä jossain vaiheessa. Voimat vähenevät hiljalleen, ja tietyssä iässä pienikin poikkeama voi haurastuttaa hetkessä.

Moderni ihminen halveksii ikääntyvää ja ruumiin rapistumista ja saattaa taistella kaikin keinoin sitä vastaan. Ikuinen nuoruus tai nuorekkuus on kuitenkin illuusio, johon joku voi tarttua, mutta josta joutuu jossain vaiheessa kuitenkin päästämään irti. Todellisuus on toisenlainen.

Vanheneminen on jotain, minkä voi nähdä haasteista huolimatta myös kauniina. Harvenevat hiukset, rypistynyt ja seitinohuena lähes läpikuultava iho tai vapisevat kädet eivät ole rumuutta vaan elämää. Niissä on vielä elämää, jota voi hieroa, harjata ja silittää. Ne ansaitsevat tulla silitetyiksi.

Rukoilen vain, että jokaisella ikäihmisellä voisi olla joku, joka joskus silittäisi.

More love, more power
More of You in my life
More love, more power
More of You in my life
– Michael W. Smith, 2001

Rakkaus on aina yhtä kutkuttava aihe. Usein ensimmäisenä siitä tulee mieleen rakkaus miehen ja naisen välillä, parisuhteessa. Juuri juhannuksen aikaan näitä parisuhteellisia rakkaustarinoita usein syntyy. Mutta se on vain yksi rakkauden muoto.

kaikki rakkaus ei ole rakkautta

Rakkaus on vaativaa, ja siksi se on myös niin väärin ymmärrettyä. Kaiken maailman tunteita ja ilmiöitä kutsutaan nykyään rakkaudeksi. Milloin läheisriippuvainen rakastaa niin, että toinen ei tahdo saada hengitettyä, milloin väkivaltainen vanhempi perustelee fyysistä kuritusta rakkaudella tai shoppailuaddikti sairaalloista rahankäyttöään rakkaudella kenkiin tai kaikkeen kauniiseen.

Jos parisuhteessa intohimo, hyvä seksi tai vaihtelunhalu sekoitetaan rakkauteen, rakkaudesta ei jää paljoakaan jäljelle, kun intohimo hiipuu, seksi lopahtaa ja uusia vaihtoehtoja tulee tarjolle.

Aika harva myöntää suoraan, ettei osaa rakastaa. Useimmat väittävät rakastavansa, osasivat tai eivät: puolisoa, lapsia, kotia, vanhempia, työtä, mitä kukakin. Ihmisen rakkaus vain ei ole kovin täydellistä. Se on vaillinaista, usein kovin itsekästä, omista lähtökohdista ja mukavuuksista alkunsa saavaa.

Monen rakkaus on vähintäänkin ehdollista. Rakastan sinua kuolemaan asti, kunhan et kasvata mahaa neljänkympin jälkeen tai jos mahdut samoihin housuihin vielä senkin jälkeen, kun olet synnyttänyt kolme lasta. Rakastaisin sinua kovasti, jos sinä olisit tai tekisit jotakin – sen sijaan että olet se, mikä olet.

ovatko vaaleanpunaiset lasit pahasta?

Joskus mietin, riittäisikö rakkautta toisille ihmisille piirun verran enemmän, jos emme olisi niin rakastuneita kaikkeen muuhun. Jos emme tuhlaisi rakkautta enemmän kaikkeen muuhun kuin ihmisiin. Omien lasten sijaan rakastamme enemmän työtä, timmiä vartaloa, venettä tai baari-iltoja. Alaistemme sijaan enemmän valtaa, mainetta ja omaa kunniaa. Kansalaisten hyvinvoinnin sijaan rahaa, valtaa ja maailmanmahtia.

Joskus parisuhderakkaudessa varoitetaan katselemasta maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi. Mitä jos se onkin huono neuvo? Ehkä meidän pitäisi katsella toinen toisiamme enemmän juuri vaaleanpunaisten lasien läpi, jotta emme koko ajan näkisi vain toistemme virheitä ja puutteita.

Pieni utuisuus muiden tarkkailussa ei aina ole pahasta. Sen sijaan joskus olisi tarpeen ottaa esiin suurennuslasi, kun tarkastelee omaa itseään, käytöstään ja motiivejaan. Liian usein oma täydellisyys häikäisee niin ettei näe paljoakaan tai sitä kaikkein tärkeintä.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. […] Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.
(1. Kor. 13:4–13)

Rakkauden ylistyslaulu on siteeratuimpia kirjoituksia maailmassa. Se on kaunis ja koskettava – aina hyvä elämänohje.

Viime viikonloppuna kuulin tästä raamatunkohdasta hienon puheen. Ajatuksia herätti puhujan kysymys siitä, kuinka moni meistä voisi korvata sanan ’rakkaus’ omalla nimellään. Tai kuinka monessa kohtaa?

Useimmilla juttu tyssäisi ensimmäiseen lauseeseen: ”Minä olen kärsivällinen…” Niin minullakin.

Puhe toi mieleeni oman kirjoitukseni, jonka olin ajatellut julkaista alkuvuodesta ystävänpäivänä. Tarinassa olin korvannut sanan ’rakkaus’ sanalla ’ystävä’. Jostain syystä en kyennyt tuolloin julkaisemaan kirjoitusta. Ajattelin, etten voi vaatia ystävältä sellaista, mihin en itse pystyisi.

Mutta julkaisen sen nyt kuitenkin, sillä epätäydellisyyttä emme pääse pakoon. Ja koska tahto on rakastamisessakin tärkeintä. Tämä teksti on kirjoitettu kaikille rakkaille ystävilleni ja läheisilleni – ystävältä, joka on omalaatuisuudessaan ja epätäydellisyydessään kuitenkin ystäväsi. <3

Forgive-teksti alikulkusillassa

Joku on ymmärtänyt ystävyyden tärkeimmän periaatteen.

Ylistyslaulu ystävilleni

Ystävä on kärsivällinen ja lempeä. Hän ei osoita mieltään tuhisemalla vieressä, kun valitsimme leffan, josta hän ei pidä. Ja jos hän nukahtaa saliin, kohteliaisuudesta hän pidättäytyy kuorsaamisesta. Kun kasaan Ikean kaapiston väärin eikä osia meinaa saada enää erilleen, hän ei hauku minua tolloksi, vaan lohduttaa ja kertoo olevansa yhtä surkea. Hän on aito eikä ylpeile sillä että on salaperäinen eikä jaa ajatuksiaan.

Ystävä ei kadehdi uutta sohvaani, vaan tulee kanssani sohvalle istumaan iltaa ja parantamaan maailmaa. Hän ei rehentele maratonjuoksuillaan ja kuittaile kovalla kunnollaan, kun sairaus on vienyt minulta voimat ja paraneminen on hidasta.

Ystävä ei käyttäydy sopimattomasti. Hänen seurassaan minun ei tarvitse kuunnella rivouksia, rasistisia vitsejä tai turhia juoruja. Hän ei katso muita alaspäin, vaikka olisi päätä pidempi. Hän ei etsi omaa etuaan, joten saan aina viimeisen kakkupalan, vaikka vatsani on jo täynnä.

Ystävä ei jankkaa menneitä, sillä hän osaa antaa anteeksi. Ystävä ei muistele kärsimäänsä pahaa, vaikka olisin mokannut kunnolla. Vaikka en olisi osannut olla mitään, mitä itse ystävältä odotan.

Ystävä kestää myös huonot päiväni, uskoo, kun sanon että haluan olla rauhassa, toivoo kanssani lottovoittoa, jos se on parasta, mitä luulen elämältä saavani. Ja kärsii kanssani sen, kun jään ilman lottovoittoa, sillä se oli maailman typerin toive ja alan itsekin vähitellen tajuta sen.

Ystävyys ei koskaan katoa, vaikka yhteinen aika tai yhteys katoaa. Ehkä ystävyys kestää vain hetken: yhteisen kouluajan, työtoveruuden ajan, yhteisen lomamatkan ajan. Mutta muistot eivät katoa minnekään.

Aihetta sivuaa myös teksti Onko elämäsi sellaista kuin haluat? Kuuntele myös podcastin Pari sanaa ja kuppi kahvia ystävyyttä käsittelevä jakso Mitä on ystävyys?