Lauantai 1.11.2025
Kävin tänään pitkästä aikaa hautausmaalla, Malmilla. Veimme entisen apen haudalle kynttilän, kun on pyhäinpäiväkin. Samalla anoppi pääsi vähän ajelulle ja tuulettumaan, kun liikkuminen yksin kotoa ei nykyään rollaattorin kanssa enää onnistu.
Toisinaan tulee kesäaikaan kierreltyä ihan vain nimiä kivissä katsellen Hietaniemen hautausmaalla, koska siellä on kaunista ja rauhallista. Näen hautausmaat paikkoina, joissa on muistomerkkejä täällä eläneistä ihmisistä. He eivät enää ole täällä, mutta eivät he ole myöskään hautausmaalla. Siksi ajattelen, että voimme halutessamme muistella heitä missä vain, eikä kiven vieressä seisominen tee sitä merkityksellisemmäksi. Mutta sinällään kynttilöiden vieminen haudalle on kaunis tapa ja hautojen kynttilämeri iltapimeällä kaunis näky.
Syksy näkyy Malmin hautausmaallakin.
Malmilla pisti vähän silmään, miten laiskoiksi ihmiset ovat tulleet. Pieni kävely ei tunnu maittavan, vaan autolla on päästävä hyvä ettei hautakiveen kiinni. Ymmärrän sen, että iäkkäät ja liikuntaesteiset viedään autoilla lähelle omaisen hautaa, mutta kovin vireiltä näyttivät monet autoistaan ulos loikkivat, kun autoja pyöri siellä täällä hautausmaa-alueella.
Vanhoilla hoodeilla
Haudoilla käynnin jälkeen ajelutettiin vähän anoppia, kun nyt saatiin hänet ulos asunnosta. Kierreltiin sattumoisin useammalla alueella, jossa olen itse asunut Helsingissä: Vuosaaressa, Roihuvuoressa ja Marjaniemessä. Kaikkialle oli rakennettu paljon uutta ja purettu vanhaa, mukaan lukien talo, jossa asuimme perheenä Marjaniemessä. Siitä tulee aina vähän haikea olo, vaikka en sitä taloa tai mitään muutakaan entistä asuntoa sinänsä kaipaa. Jokaisesta olen aina muuttanut uuteen kohteeseen innoissani siitä, mikä on edessä ja erilaista.
Vuosaaren Kallahdessa kävimme söpössä Villa Ullaksen kahvilassa. Omenamurupulla maistui kahvin kanssa. Vain ne typerät Halloween-koristeet olisi tehnyt mieli repiä alas. En ymmärrä, miksi ihmiset haluavat ripustaa luurankoja, viikatemiehiä, pääkalloja ja noita-akkoja paikkaan kuin paikkaan. Vanhaan perinteisen punaiseen kahvitupaan ne sopivat kaikkein vähiten.
Rauhaisa Villa Ullaksen rantamaisema. Ihmettelimme vielä lahdenpoukamassa kelluvaa purjevenettä, kun monet on jo nostettu vesiltä.
Omien perinteiden arvostus
Hesarissakin oli juttua, miten joku Fiskarsista muuttanut äiti oli väen vängällä halunnut tuoda amerikkalaisen trick or treat -perinteen tähän lähikadulle. Miten sokea pitää olla halutessaan pukea omat lapsensa kuolemaa symboloiviin asuihin vain, jotta he pääsisivät kerjäämään karkkia kerrostaloalueella.
Suomalaiset ovat kummallista kansaa. Niin usein meillä halutaan pyyhkiä pöytää omilla perinteillä, jotta tilalle voidaan tuoda jotain muuta jostain muualta, ja mielellään vielä jotain täysin kaupallista ja omaan kulttuuriimme huonosti istuvaa. Oma on jostain syystä vanhanaikaista, liian harmaata ja ilotonta, joten tarvitaan väriä ja vauhtia, leipää ja sirkushuveja.
Tuloksena on sitten krääsäkauppojen halloweeneja ja rakastavaisten päivästä laimennettuja ystävänpäiviä vaaleanpunaisine sydänkortteineen. Vaan on pakko myöntää, että kaupallisuudestaan huolimatta ajatus ystävänpäivästä on hyvä. Se voisi olla useammankin kerran vuodessa.
