Presidentinvaalishow (kampanjat ja vaalikeskustelut) on ollut monen muun suomalaisen tapaan tiiviissä seurannassa sekä lehdissä, tv:ssä että sosiaalisessa mediassa. Alun maltillinen ja sovitteleva kampanjointi on vähitellen saanut tyypillistä poliittista lisäväriä, joka tarkoittaa usein sitä, että omaa erinomaisuutta korostetaan nostamalla esiin toisten virheitä, mielellään nimeltä mainiten.

Eilisen Ylen televisiotentin jälkeen ei ole ihme, että sosiaalinen media taas kerran kuohuu (= muutama X:n vaikuttaja on nostanut asian esiin). Olin erään ehdokkaan kanssa täysin samaa mieltä, kun hän kiitti toimittajaa tunnin asiaan kuulumattoman keskustelun jälkeen siitä, että päästiin vihdoin kysymyksiin, jotka liittyvät presidentin toimivaltaan. 

Presidentinvaalishow’ssa asiaa asian sivusta

Kun kansa ei tunnu muutenkaan tietävän, mitkä päätökset kuuluvat millekin instanssille, sitä ei helpota ollenkaan, että median järjestämissä vaalikeskusteluissa on alettu toistuvasti kysellä ehdokkaiden näkemyksiä asioista, joihin heillä ei ole hakemassaan asemassa päätäntävaltaa. Eilisessä debatissa ruodittiin nykyhallituksen talouspolitiikkaa ja työmarkkinatilannetta, vaikka presidentillä ei virkansa puolesta ole mahdollisuutta niihin vaikuttaa.

Ylen selitys oli, että ne ovat ”arvokysymyksiä”, vaikkakin vaalikoneiden arvokysymykset käsittelevät tänä päivänä lähinnä eutanasiaa, sukupuolten moninaisuutta ja sitä, saako presidentti toivottaa Jumalan siunausta.

Totta tietysti on, että meidän arvomme näkyvät kaikessa, mitä teemme ja puhumme. Silti toivoisi, että kun jokaiselle ehdokkaalle jää tenteissä kovin marginaalinen aika raottaa näkemyksiään, pysyttäisiin oikeasti presidentin tehtävään liittyvissä ydinkysymyksissä. Jos näin ei ole, vaan tentissä hiillostetaan tentittäviä hallituspolitiikasta, on selvää, että hallituksessa olevien puolueiden ehdokkaat joutuvat puolustusasemaan ja saadaan mahdollisesti näyttämään altavastaajilta. 

Osa ehdokkaista tosin tarttuu täkyyn puhua asian sivusta myös itse kampanjassaan. Eräskin mainostaa sometilillään, että jos hänet valitaan presidentiksi, hän panee kuntoon soten, talouden ja koulutuksen. Ongelma vain on se, että hän on tällöin hakemassa väärään tehtävään. Presidentti kun ei niitä asioita toiminnallaan kuntoon saa.

Some on jo vaikuttanut omaankin äänestämiseen

Oma äänestämiseni jää vaalipäivään, mutta pohdin vieläkin valintaa. Koska en ole puolueuskollinen enkä koskaan äänestä puoluetta vaan ihmistä, keskityn siihen, mitä sanotaan ja miten ymmärrän henkilön sen perusteella ajattelevan.

Haluan, että juuri hänen ajatus- ja arvomaailmansa haettavaan rooliin nähden on mahdollisimman samankaltainen kuin omani. Samanlainen se ei voi koskaan olla, ja selvää on tietenkin myös se, että ajattelutavat ja arvomaailma vaikuttavat jossain määrin siihen, mitä puolueita ehdokkaat edustavat.

Tällä vaalikerralla suosikkiehdokas on vaihtunut jo pariinkin otteeseen kampanjoinnin aikana. Somessa pääsee usein vähän lähemmäs ehdokkaan todellista minää. Siellä pitää kuitenkin olla tarkkana, milloin on oikeasti kyse henkilön omista ajatuksista ja postauksista ja milloin suusta tulee ennalta sanoitettua kampanjamateriaalia. 

Vaalien alla suurin osa somen lenkkitunnelmista ja perheotoksistakin on ennalta suunniteltuja, koska juuri sillä hetkellä on kampanjapäällikön suosituksesta tarpeen tehdä jotain vähän rennompaa tai ihmisiä lähelle tulevaa, vaikka sitten vähän väkinäisestikin.

Itse olen ollut niin paljon viestinnän kanssa tekemisissä, että ei ole kovin vaikeaa nähdä esitysten läpi. Ykkösehdokkaani vaihtui sen myötä, kun seurasin jonkin aikaa henkilön lopulta varsin imeläksi käyvää äänten kalastelua ja googlailin hänen meriittejään. Ei herättänyt luottamusta.

Kansanomaisuus ja syvien rivien tarinat vaalivälineinä

On jopa hieman huvittavaa, että viime aikoina useampikin presidenttiehdokas on muka ajellut metrolla, kun oransseja penkkejä näkyy kuvassa sun toisessa. Olen vuosia käyttänyt metroa päivittäin enkä vielä koskaan ole törmännyt siellä yhteenkään poliitikkoon, saati presidenttiehdokkaaseen. Sama pätee busseihin ja ratikoihin; ei ole politiikasta tuttuja naamoja juuri näkynyt.

On siis aika naiivia ja melkeinpä äänestäjien älykkyyden aliarviointia, kun ”Brysselin herrat” nyt yhtäkkiä köröttelevät julkisilla pitkin pääkaupunkiseutua. Se on niin harvinainen tapaus heillekin, että on oikein pitänyt kuva napsaista todistusaineistoksi. Kun ei vain olisi ensikosketus koko vehkeeseen.

Tarkoituksena on tietenkin osoittaa, miten tavallisia ihmisiä presidenttiehdokkaat ovat. Ihmisarvoltaan he toki ovat aivan samalla viivalla kuin kaikki muutkin, mutta on harhaa kuvitella, että täysin erilaisessa sosioekonomisessa asemassa oleva henkilö voisi ymmärtää vaikkapa sillä metrolla Itäkeskukseen ajelevan pienipalkkaisen yksineläjän, monisairaan tai yksinhuoltajan arkisia tilanteita, puhumattakaan elämästä, jota eletään vastaavassa asemassa haja-asutusalueella muualla Suomessa.

Harva presidenttiehdokas on ponnistanut asemaansa vastaavista oloista, ja vaikka olisikin, käytäntö on osoittanut, että turhan moni unohtaa valta-asemaan päästyään, millaista on, kun sitä valtaa ei ole. Kun työ ja elämä on pääosin pääkaupunkiseudulla tai ulkomailla, voi olla vaikeaa ymmärtää, millaista on elää Pudasjärvellä tai Kuusamossa. Se ei ole samanlaista kuin viikonloppu puoluekokouksessa Syötteen tai Rukan hiihtokeskuksessa.

Tenteissä kuulemme toistuvasti, miten tarkalla korvalla presidenttiehdokkaat ovat kuulleet kansan syvien rivien huolta ja arkitodellisuutta. Samat presidenttiehdokkaat ovat kuitenkin kampanjoineet poliittisella urallaan jo lukuisia kertoja aiemminkin ja kuulleet vastaavia tarinoita.

Tarinat eivät muutu; vain kuuntelijoiden roolit saattavat muuttua yhä kunnianhimoisempaan suuntaan. Yksittäisiä koskettavia tarinoita käytetään vaalivälineenä oman suosion nostattamiseen, mutta samat yksittäiset tarinat unohtuvat siinä vaiheessa, kun aletaan tehdä päätöksiä, sillä ne ovat kollektiivisia ja varsinkin presidentin tekemät päätökset koko kansaa koskevia, ei yksilöiden elämään pureutuvia.

Ehdokkaiden Pisa-tulokset eivät hurmaa illallispöydissä

Koululaisten kyselytunnit presidenttiehdokkaille ovat olleet oma lukunsa (Luokan edessä). Joku voi kuvitella, että kysymykset olivat lasten laatimia, mutta silloin henkilöllä ei juuri ole ymmärrystä siitä, miten televisio-ohjelmia tehdään.

Ei tarvitse katsoa kuin Pisa-tuloksiin, niin voi olla varma, etteivät Suomen ala-asteikäiset ole niin hyvin perillä kotimaan politiikasta, että olisivat osanneet laatia juuri ehdokkaan puoluekantaan tai kyseisen puolueen kiistanalaisiin teemoihin liittyviä kysymyksiä.

Sen paljasti jo esimerkiksi se, että eräässä insertissä haastatellut lapset eivät osanneet edes lausua ehdokkaan puolueen nimeä. Ja nämä lapset olivat kantasuomalaisia, eli kyseessä ei ollut kielipuolisuus, vaan se, että äänessä oli ikäisekseen aivan normaaleja, näistä asioista varsin tietämättömiä lapsia. Siksi oli hämmentävää, että lapset kuitenkin osasivat esittää puolueen edustajalle täsmäkysymyksiä, joista media haastaa kyseistä puoluetta toistuvasti.

Yllättävintä lasten vaalitentissä oli se, mitä se paljasti presidenttiehdokkaista. He tuskin pärjäisivät Pisa-testeissä paljon paremmin kuin nykykoululaisetkaan. Ei sujunut matematiikka sen paremmin kuin äidinkielen kysymyksetkään.

Meitä edustaa maailmalla suomalaispoliitikoita, joiden yleistieto on suoraan sanottuna ala-arvoista heidän asemaansa nähden. Ei siis ihme, jos osa ehdokkaista kallistuu mieluummin Eurooppaan ja globaaleihin kysymyksiin, kun oman maan kirjallisuuden tai maantieteen tuntemus on taaperotasoa.

Mieleen muistuivat toimittaja Helena Petäistön kirjoitukset, kun hän on vähintäänkin sivulauseissa tuonut esiin suomalaispoliitikkojen sosiaalisen kanssakäymisen puutteita eurooppalaisissa neuvottelu- ja illallispöydissä. Keski-Euroopassa yleistiedon ja oman kulttuurin tuntemus on yhä arvossaan ja tarpeen verkostoitumisessa.

Muistan itse, miten Saksassa joutui tiheään haastetuksi oman maan kulttuurin, yhteiskunnan ja historian ymmärtämisen osalta aivan tavallisissa arkikeskusteluissa. Jos ei niihin ole yhtään perehtynyt, saa helposti tönkön ja tietämättömän tuppisuun maineen.

Usko elää edustuskelpoisen presidentin saamiseksi

Muutamia poikkeushetkiä lukuun ottamatta olen kuitenkin pitänyt presidentinvaalikeskusteluja varsin sivistyneinä. Eduskuntavaaliväittelyiden huutaminen ja päälle puhuminen on onneksi loistanut pääosin poissaolollaan.

Pari räksyttäjää joukosta on löytynyt. Toinen heistä kaivelee toistuvasti erään ehdokkaan sanomisia ja rakentaa kampanjansa siihen liittyvien vastaväitteiden varaan. Ja toinen motkottaa ylipäänsä varsinkin kaikista eri hallitusten tekemistä talousratkaisuista, vaikka omakaan ura ei välttämättä sillä saralla kestä päivänvaloa tai ainakaan suurennuslasilla tarkastelua.

Ensimmäisen kierroksen lopputulos jännittää viime hetkiin saakka. Selvää on, että muutamien prosenttien kannatusennusteet eivät nosta ketään toiselle kierrokselle, vaikka Yle kuinka tarjoaisi debateissa enemmän puheaikaa kuin muille. Mielenkiintoista onkin, minne niiden prosenttien takana olevat äänet lopulta päätyvät.

Kuinka moni siirtyy taktiselle vaihteelle, ja kuinka moni pysyy todellisen suosikkiehdokkaansa takana riippumatta siitä, millaiset mahdollisuudet tällä on päästä jatkoon? Se nähdään sunnuntai-iltana. 

Haluan yhä uskoa, että valituksi tulee joka tapauksessa maamme etua ajava ja puolustava, edustuskelpoinen presidentti. Jos hän ei sitä vielä tai juuri nyt ole, uskon ja toivon, että hän tehtävässään siihen kasvaa. Niin on tapahtunut useimmille. Terävimmät särmät hioutuvat yleensä väkisinkin. Edellytyksenä kun tehtävässä on kyky yhteistyöhön ja kohtaamisiin moninaisten ihmisten kanssa, mielellään yhdistävänä tekijänä. Niin riippuvainen Suomen presidenttikin on muista omassa vaikutuspiirissään.