On aika palata takaisin kotiseudulle. Johdatuksessa olen matkaa viime vuodet tehnyt, ja tämä iloinen askelmerkki tuli suunnaksi elämään viime viikolla – aivan kalkkiviivoilla, kun muutto on kahden viikon kuluttua.
Suunta selkeni vasta viime sunnuntaina. Sydän oli vetänyt maalle jo vuosia, pois Helsingin vilinästä ja vilskeestä. Mutta myin asuntoni tietämättä, minne olen muuttamassa. Sunnuntaina silmien eteen nousi syy, miksi, ja suunta mihin olen lähdössä. Hän asuu siellä, minne olen menossa, ja minun tehtäväni on olla lähempänä häntä kuin nyt olen. Mutta siellä on myös monta muuta läheistä, perhettä ja sukua, joita lähempänä tahdon olla.
Jos joku nyt luulee, että hän on mies, niin joku on oikeassa. Mutta hän ei ole potentiaalinen mieheni, ei mikään kumppaniehdokas – ei sinne päinkään, vaan isäni.
Olin saanut ymmärryksen, että asuntoasiani järjestyy niin kuin koripallo menee sukkana koriin. Ja niin kaikki myös torstaipäivänä järjestyi. Sain kuvia tulevasta asunnosta ja näin, että siihen asuntoon voin luoda itselleni kodin. Sitten kerroin lähtöpäätökseni töissä ja löin vuokrasopimuksen lukkoon.
Alkoi hyvästien jättö. Kuulostaa suureelliselta.
Mutta olen jo sen ikäinen, että tiedän, mitä etäisyys tuo mukanaan. On ihmisiä, joita en enää tapaa, tai tapaan heitä vain sattumalta. Ja niitä ihmisiä, joita jatkossakin tapaan, en enää näe niin usein kuin ennen.
Olen jo sen ikäinen, että tiedän,
mitä etäisyys tuo mukanaan.
Torstai-ilta meni tunteiden sekamelskassa ja läheisille uutista viestitellen. Perjantaiaamun valjetessa tulivat kyyneleet. Tunsin kai helpotusta, kun vihdoin tiedän, minne olen menossa. Mutta tunsin myös suurta surua ja kaipausta, kun ymmärsin miten suuri muutos on edessä. Kaikki ne ihmiset, jotka jäävät taakse. En minä asunnosta tai kaupungista – mutta ihmiset ovat minulle rakkaita ja tärkeitä. Olen kuitenkin asunut täällä yli 20 vuotta.
Jäähyväiset ovat kaipausta ja ikävää menneestä, mutta myös iloa ja odotuksen riemua tulevasta, siitä mikä odottaa.
Perjantai-iltana sanoin ensimmäiset hyvästit. Ne olivat suurenmoiset – täynnä iloa ja riemua hassusta, haastavasta ja opettavaisesta ystävyydestä. Ihmisestä, joka säteilee valoa ja joka on opettanut minulle – osin kivunkin kautta – paljon.
Eilen kahvittelin toisen ystävän kanssa. Me näemme vielä. Hänen käynnistään jäi sydämeen tulevaisuus ja toivo: jälleennäkeminen, mutta eri olosuhteissa.
Toiset jäähyväiset ovat vaikeampia kuin toiset
Mutta tämänpäiväisissä hyvästeissä sydämeni särkyi. Pelkäsin jo etukäteen kertoa lähdöstäni iäkkäälle ex-anopille, joka kuumeisesti odotti uutisia uudesta asunnostani. Otimme tavan mukaan rohkaisevat Limoncello-drinkit, tällä kertaa ei muuten vain, vaan vaimentamaan iskua. Mutta ei se auttanut.
En ole 20 vuoden aikana nähnyt anoppini itkevän kertaakaan, edes puolisonsa hautajaisissa. Ja kun hänen kasvonsa vääristyivät ja hän murtui itkuun kerrottuani niin mitättömän uutisen kuin että muutan Pohjanmaalle… Itkimme molemmat.
Pidätkö minustakin huolta,
sitten kun en enää jaksa?
Vakuutin, että hän on minulle rakas ja etten häntä jätä. Kun muutama vuosi sitten olin poissa työelämästä ja sinä aikana ulkoilutin ja hoivasin vanhainkodin mummoja, anoppini kysyi, pitäisinkö hänestäkin huolta, kun hän ei enää jaksa. Lupasin pitää. Ei se lupaus petä. Sitä yritin hänelle vakuuttaa.
Mutta isoihin päätöksiin liittyy isoja tunteita. Jää kaipausta ja ikävää menneestä, siitä mikä jää taakse. Ja on iloa ja odotuksen riemua tulevasta, siitä mikä odottaa.
—
Lue myös, mikä odotti: Paluu kotiin Pohjanmaalle.
