Kirkon tutkimuskeskuksen teettämän tutkimuksen mukaan suomalaisten pääsiäisen vietto on lähinnä syömistä ja yhdessäoloa. Tänä vuonna todennäköisesti lähinnä syömistä, kun yhdessäolo on kielletty. Kolmanneksi yleisin pääsiäisen perinne on virpominen ja virpojien palkitseminen, mutta sekin taisi olla tänä vuonna heikossa hapessa, kun vieraat eivät viime aikoina ole olleet kovin tervetulleita. 

Kuulostaa aika ankealta. Väki lihoo lampaanpaistiensa ja mämmiensä ääressä, kun kaikki muu liikkuminen paitsi juoksu ja kävely alkaa olla kiellettyä. Tennishallitkin suljettiin, mikä sai matalat verenpaineeni kihahtamaan kattoon, mutta tulipahan edes jostakin punaa poskiin. Oma ajatuksenjuoksu taitaa olla ruosteessa, kun en mitenkään pysty ymmärtämään, mikä riski on saada tartunta toiselta pelaajalta (kenties oman perheen jäseneltä), kun kentällä on tilaa parisataa neliötä. Muistaakseni parin metrin turvavälin piti riittää. Täytyy olla hyvät keuhkot, että pystyy aivastamaan takarajalta verkon toiselle puolelle.

Onneksi on koti jossa olla

Mietin märkäpuvun hankintaa. En pääsiäisen viettoon, vaan jotta tarkenisin mennä jo mereen uimaan, kun uimahallit ovat ties monettako kuukautta kiinni. Sekin harrastus loppui. Kun seurakunnatkin ovat sulkeneet ovensa ja moni kaveri on ilmoittanut, että nähdään sitten joskus koronan jälkeen, oma vapaa-ajan elinpiiri on jäänyt aika pieneksi. Onneksi on koti, jossa on hyvä olla. Molemmat lapset ovat tällä hetkellä suunnillaan muuttopuuhissa, joten siitä innostuneena minäkin vähän muutin – sohvan ja ruokapöydän paikkaa, mattoja ja muuta pientä. Piristi kummasti, vähän kuin sitruunankeltainen Oiva Toikan lintu, jonka nostan aina pääsiäisen ajaksi pöydälle.

Kun työt menee, asunnot menee
ja mieli on maassa, sanotaan vain,
että koita kestää, talvisota oli paljon pahempi.

Lasten uudet asunnot ovat valtaisa kiitoksen aihe. Korona on koetellut molempia rajulla kädellä, mutta sellaisista koettelemuksista ei tässä yhteiskunnassa puhuta kuin ohimennen eikä sympatiaa juuri heru, toisin kuin altistuneille tai tartunnan saaneille, vaikka ei olisi yhtään eikä koskaan tulisi oireen oiretta. Kun työt menee, asunnot menee ja mieli on maassa, sanotaan vain, että koita kestää, talvisota oli paljon pahempi. Varmasti niin, mutta vertaus on turha ja vähättelee ihmisten kokemaa tuskaa, joka voi olla muutakin kuin koronaa ja kuolemaa.

Piinallinen vuosi on takana, mutta epäilen, että meillä on edessä vielä toisenlaiset piinalliset vuodet. Tyhjentyneet liiketilat, lastenpsykiatrien lausunnot, väestön kahtia jakautunut kilpahuuto ja miljardien tukipaketit sinne ja tänne näkyvät vielä joskus niidenkin elämässä, jotka tällä hetkellä nauttivat Woltin toimittamia sushejaan katkeamattoman palkkanauhan pyörteessä.

Tunnen suurta myötätuntoa yrittäjiä kohtaan, joilta on kielletty oman elinkeinon harjoittaminen; työntekijöitä kohtaan, jotka ovat menettäneet työnsä tai ovat lomautettuina ja säästöt on syöty jo aikoja sitten; vanhuksia kohtaan, jotka on eristetty läheisistä ehkä viimeisten elinkuukausiensa ajaksi ja lähtevät täältä näkemättä enää lastensa ja lastenlasten kasvoja; yksineläviä kohtaan, jotka pyörivät pienissä yksiöissään ihmetellen tsemppiviestejä, joissa kehotetaan pysymään nyt vain perhepiirissä ja lohdutetaan, että onneksi omalle mökille tai puutarhaan saa mennä nauttimaan luonnosta sekä niitä kohtaan, joilta vastoinkäymiset ovat vieneet elämänilon ja -halun ja sairastuttaneet vaikka lähipiirissä ei ole virusta lainkaan.

Hautausmaalla pyhyyden äärellä

Piinaviikko päättyi aikanaan Pääkallonpaikalle kahden ryövärin väliin pilkattavaksi. Jos siis uskoo satojen miljoonien ihmisten tapaan, että viaton uhrattiin meidän jokaisen ilkeyden, mokien, epäystävällisten tekojen ja niin monien tarpeellisten tekojen tekemättä jättämisten vuoksi. Suomessa kun pääsiäisen kristillinen sanoma on enää vähemmistön ajatuksissa. Tuon kirkon tutkimuksen mukaan vain kolmannes suomalaisista pitää pääsiäisen sanomaa Kristuksen ylösnousemuksesta edes jokseenkin tärkeänä. 15–29-vuotiaista naisista vain joka viides. Ei siis ihme, että tänään pitkäperjantaina – pyhäpäivänä – liikkeitä oli auki, hiuksia leikattiin ja vaatteita myytiin. Kaikille pyhä ei ole samalla tavalla Pyhää. 

Pitkällä lenkilläni kävelin Hietaniemen hautausmaalle. Siellä rivakka kävelytahti aina rauhoittuu kuin itsestään. En ole mitenkään erityisen hautauskollinen, eli en käy usein läheisten haudoilla, koska heitä voi mielestäni muistaa ja muistella missä vain. Mutta tänään koin olevani hautausmaalla kuin pyhyyden äärelle. Kuuntelin Bachin Matteus-passiota, joka on minulle musiikin aatelia niin säveliltään kuin tarinaltaankin. Nostattaa kylmiä väreitä ja väliin kyyneleitäkin, ja tänään erityisesti, kun lähestyin laajaa sankarihauta-aluetta, jossa pienet kivet lepäävät hiljaisina tasaisissa riveissä maata vasten, ja sankariaukiota, jolla seisoo valtava tumma risti. 

Kaikki pimeys väistyy aikanaan

Risti ei ole turhaan kristinuskon symboli, sillä siinä on voimaa, jonka voi kokea, jos päästää irti omasta voimastaan ja yrittämisestään. Aamupäivällä taivas oli pilvinen ja vaikkakin sankariaukion risti oli tyhjä, se oli pitkäperjantain surusta tummanpuhuva, sillä ”koko maan ylle tuli pimeys, – – sillä aurinko oli pimentynyt”, niin kuin Luukas kuvaa ristiinnaulitsemista ja Jeesuksen kuolemaa. 

On kuitenkin hyvä uskoa, että kaikki pimeys väistyy aikanaan. Murhe väistyy, vaikeudet väistyvät, tai me vain saamme voiman kestää niitä ja elää niiden kanssa ja niiden jälkeen. Tyhjä risti, jolta kuolema on riisuttu alas, on pääsiäissunnuntain merkki. Silloin kaikki on voitettu ja on ilojuhlan aika. Koskettava Matteus-passio päättyy kuitenkin vielä pitkäperjantain iltana sanoihin:

”Wir setzen uns mit Tränen nieder
und rufen dir im Grabe zu:
Ruhe sanfte, sanfte ruh!”
”Istuudumme kyynelin ja
huudamme sinulle hautaan:
Lepää rauhassa, rauhassa lepää!”

Hyvää pääsiäistä ja iloisia uusia alkuja kaikille!