Teki mieli skonsseja (scones)! Tai vielä suomalaisemmin teeleipiä. Niinpä tein niitä. Edellisestä edes pienestä leipomiskerrasta on pitkä aika. Toissajouluinen piparkakkutalo Mian kanssa tehtynä taitaa olla edellinen leipomuksellinen aikaansaannos. Siitä kyllä tulikin oikeastaan aika hieno, vaikka itse sanonkin.
Tag Archive for: leivonta
On kolme hyvää syytä, miksi väsyneenä ei kannata leipoa. Kerron ne syyt heti tähän alkuun:
- Ei onnistu.
- Tulee kalliiksi.
- Ottaa päähän.
Kun leipuri testailee uusia reseptejä
Pari vuotta sitten vietettiin vähän jälkikäteen synttäreitä, kun kaikki koronasairaat oli saatu terveiksi. Edeltävänä iltana ajattelin sitten leipoa jotain pientä. En ole mikään superleipoja, mutta yleensä onnistun. Se ei johdu mistään erityisestä lahjakkuudesta, vaan siitä, että osaan lukea ja noudattaa ohjeita. Leipoessa ei tarvitse säveltää tai olla luova, mistä on etua vaikkapa ruuanlaitossa. Leipoessa riittää, kun tekee niin kuin käsketään.
Mutta jos on tehnyt jo jonkin aikaa vähän turhan pitkiä työpäiviä ja vastaavasti nukkunut liian lyhyitä yöunia, ei ehkä ole etenkään lauantai-iltana ihan parhaassa vedossa. Pienen kämpän siivous ja kaupassa käynti päivällä olivat vieneet voimat niin, että olisin mieluusti vain tuijotellut Netflixiä.
Iltasella tartuin kuitenkin toimeen. Yleensä leivonnan jälkeen on tyytyväinen olo ja asunto tulvii pehmeitä tuoksuja. Mutta tuolloin lopputuloksena oli täysi biojäteastia ja mieliala, jota kuvaa lähinnä kirjainyhdistelmä: #”/€&%&#?/)&. Jos ymmärrät, mitä tarkoitan.
En tajua, mikä vimma minulla on aina testailla uusia reseptejä silloin, kun on tulossa vieraita. Entä jos joskus tyytyisi vanhaan ja hyväksi koettuun? Tai kävisi suosiolla Alepassa.
Kuorrute pelastaa kaiken…?
Show alkoi sillä, että voiveitsi, jossa oli varteen saakka pehmeää voita, lensi kaaressa vastapestylle parketille.
Kun ensimmäinen kakku oli turvallisesti vuoassa ja uunissa, huomasin kattilassa liedellä sulatetun voin. Se oli tietenkin väärässä paikassa, sillä sen olisi oikeasti pitänyt olla taikinan seassa uunissa. Ei ihme, että taikina tuntui niin jähmeältä, kun latasin sitä vuokaan. Vedin siis äkkiä vuoan ulos uunista, kaadoin taikinan takaisin kulhoon ja sulatetun voin sekaan. Vähän meni joukkoon korppujauhoja vuoan reunoilta, mutta ajattelin rohkeasti, että tuleepa suutuntumaa.
Lopputuloksena oli sisältä hauras kakku, jolla oli kova kuori. Mistähän mahtoi johtua?
Lohduttelin itseäni sillä, että kuorrute pelastaa tilanteen!
Homma alkoi hyvin: tuorejuusto putosi alakaapista ulos vedetyn jätevaunun kiskoihin ja kaikkiin mahdollisiin väleihin. Kun hätäpäissäni kaivelin juustoa suunnilleen hammastikuilla kiskojen raoista, mietin vain, miksi jätevaunu ylipäänsä edes oli esillä. Varmaankin lauantai-illan ratoksi.
Yleensä kuorrutteissa ongelma on tomusokeri, joka tahtoo jäädä pahkuroiksi. Nyt sen teki kuorrutteeseen kuulunut voi. Ei tasoittunut ei sitten millään. Optimistisesti levitin kuitenkin kuorrutteen kakun päälle, joka näytti siltä kuin maanjäristys olisi iskenyt – halkeili sieltä täältä. Liimasin kakkua kasaan kuorrutteella, joka levitettynä muistutti vesirokkoa. Siinä vaiheessa taisin tirautella ensimmäisiä itkuja. Ketutti niin, etten viitsi sanoiksi pukea.
Kuva ei liity tapaukseen. Aidot kuvat olivat niin masentavia, että olen hävittänyt ne. Kuvituskuva: Unsplash / Toa Heftiba
Marjaisa kumi… murokakku
Toinen senkertainen uutuusleivonnainen oli marjaisa murokakku. Kun taikina oli valmis ja vuoka voideltu ja jauhotettu, luin ohjeen vielä kertaalleen, että varmasti olen tällä kertaa muistanut kaiken.
Täh! Ei vuokaa voidellakaan, vaan vuoka vuorataan leivinpaperilla. Jaa, kai sillä on jokin erityistarkoitus… Ja ei kai se haittaa, vaikka leivinpaperin laittaa tuohon voidellun ja jauhotetun vuoan päälle?
Ei haittaa, jos tekee albiinokakkuja. Puolen tunnin paistamisen jälkeen kakussa ei ollut edes yhtä ruskeaa pistettä. Muuten se näytti ”normaalilta”, joten jaksoin vielä uskoa, että maku korvaisi ulkonäön. Ei korvannut. Niin kumista kakkua en ole vielä eläissäni maistanut. Jätevaunulle tuli käyttöä.
Alepa ja anoppi lohduttaa
Aamulla itse juhlapäivänä olin ajatellut tehdä vielä suolaisen piiraan, mutta kun avasin jääkaapin oven ja biojäteastiassa lojuvaan marjaisaan kumikakkuun tarkoitetut pensasmustikat lensivät lattialle, syliini ja kaapin alaosassa olevan pakastimen tiivisteiden väliin, totesin, että leivonnat on tältä erää leivottu.
Iltapäivällä söimme kahvitellessa Alepan mutakakkua ja lihapasteijoita. Kerroin samalla onnetonta leivontatarinaani, johon anoppi sanoi osuvasti, että joskus pitää pysähtyä.
Niin pitääkin. Muuten ei tajua, että on repimässä itsestään irti jotain, mitä ei sillä hetkellä irtoa.
—
Joskus kuitenkin myös onnistuu. Lue vaikka blogitarina Kärsimättömän suklaakakku.
Kärsimättömän suklaakakku oli reseptikirjan välistä tehty löytö – kakkuohje, joka sopi tekijälleen kuin nenä päähän. Ei turhia vatkailuja, liivatteilla läträämistä tai kolmetoistaosaisia työstövaiheita. Kaikki mua vähänkin tuntevat tietävät, että olen toisinaan aavistuksen kärsimätön. Nopeasti valmista sopii minulle. Mutta ajatelkaa, olin leikannut reseptin Hesarista melkein tasan yhdeksän vuotta sitten ja nyt vasta testasin ensimmäisen kerran. Eikös se ole merkki, että onkin oikeastaan kärsivällinen – näin kauan jaksanut antaa reseptin maata kirjan välissä!
Kärsimättömän suklaakakku -resepti löytyi vanhan Hesarin välistä.
Leivoin siis eilen jo toisen kerran puolentoista viikon sisällä, mikä on minulle poikkeuksellista. Yksin elellessä kun ei hirveästi viitsi leipoa, sillä kaikki leivonnaiset jämähtää jostain syystä omiin reisiin, ja näin ikääntyessä myös vyötärölle. Plääh!
Meillä on näitä juhlan aiheita aina elokuussa, kun sekä tyttärellä että itselläni on synttärit, ja menneellä viikolla juhlittiin myös tupareita, valmistujaisia sekä rapukekkereitä. Tytär tietty juhlii vielä nuoruutta, minä enää lähinnä ikääntymistä. Ystävä muistutti kuitenkin tänään viestissään, että nuo ”omapäiset viivat poskien päissä” ovat naurunryppyjä, jotka vain hihkuvat vastaantulijoille: ”Olenpas elänyt! Olenpas iloinnut! Olenpas ollut jo kauan!”
Olenpas elänyt!
Olenpas iloinnut!
Olenpas ollut jo kauan!
Elämä siis on – suurta juhlaa kaiken kaaoksen, murheiden, kipujen ja väliin yksitoikkoisen arjen keskellä. Jos itse niin valitsemme. Menneet kuukaudet on olleet omassa elämässä pohdintojen aikaa, väliin pientä rauhattomuutta mutta ennen kaikkea levähtämistä ja irtiottoa kaikesta suorittamisesta, turhasta ja pakko myöntää, aika paljon tarpeellisestakin.
Tänä kesänä olen tavannut monia monia ystäviä ja tuttavia milloin aamiaisella ja aamu-uinnilla, milloin iltakävelyllä ja pullakahvien äärellä. On säikähdetty yhdessä käärmeitä tai stailattu kotia, istuttu hiljaa rukoillen tai puhuttu kolmatta tuntia puhelimessa, ihasteltu merta varvastossuissa sekä kaikkea siltä väliltä. Ja poskipäihin on syntynyt monta uutta viivaa – yhteisten muistojen naurunryppyä.
Kiitos vielä teille kaikille syntymäpäiväviesteistä! Kannattaa valita elämä ja juhlia sitä!