Sunnuntai 1.6.2025
Kuljeskelin tänään pitkin jokirantaa, jonka reunamilla kukkivat ja tuoksuivat jättimäiset tuomet. Liitän tuomien kukinnan aina kevään valmistujaisaikaan, sillä omana lakkiaispäivänäni 39 vuotta sitten tädin mies kuvasi minut juuri kukkivan tuomen edustalla.
Omassa lähipiirissä ei tänä vuonna ollut juhlia. Vietin siis helatorstai- ja valmistujaisviikonloppua Pohjanmaalla. Vierailin omalla synnyinpaikkakunnalla tapaamassa iäkästä kummitätiäni, joka asuu nykyään hoivakodissa.
Muuttunut synnyinkunta
Vanha synnyinkunta on muuttunut niin paljon, ettei sitä tahdo tuntea entisekseen. Keskusta tai sanoisin paremminkin kirkonkylä oli karun ja paljaan näköinen. Kaipasin sitä ilmettä, joka oli vielä lapsuudessa, ennen kuin Suomeen tuli 70-luvulla into muuttaa kaikki idylliset pienet kirkonkylät kauppaloiksi. Se tarkoitti uuden kauppalastatuksen ohella sitä, että keskustan läpi vedettiin leveämpi asfalttitie ja sen molemmin puolin jalkakäytävät tai pyörätiet. Kauniit vanhat rakennukset purettiin, puita kaadettiin ja tilalle rakennettiin rumat ja kolkot S- ja K-marketit. Kuvaus voi olla vähän liioiteltu, mutta se on vahva mielikuvani myös synnyinkuntani osalta.
Moni kauppala-aikaankin rakennettu rakennus oli sitten viime näkemän kadonnut katukuvasta. Jäljellä oli sorakasoja ja kylmää asfalttia. Kaupungintalo oli vedetty matalaksi, samoin linja-autoasema ja seurakuntatalo. Kaipasin kasveja ja istutuksia, sillä kaupungin ilme oli ankea. Pieni paikkakunta voisi näyttää toisenlaiseltakin.
Mutta jos ylioppilasvuodesta on aikaa 39 vuotta, yhtä kauan on aikaa siitä, kun lähdin synnyinkodistani. Ennen kotitalo näkyi maantielle asti, ja sinne johti kaunis koivukuja. Nyt talon ympäristö on niin metsittynyt, etten ollut tunnistaa entisen kodin tienhaaraa, kun ajoimme siitä ohi. Siitä tulee yhä vähän haikea olo, mutta niin se menee. Aika ajaa eri elämänvaiheiden ohi.
On kevät ja valmistujaisten aika, kun tuomi kukkii.
Elokuvissa tuomi kukkii
Tuomien kukinnasta tulee mieleen myös hauska tapaus noin kymmenen vuoden takaa. Äiti oli vierailulla luonani Helsingissä. Päätimme mennä elokuviin. Luulin varanneeni liput Kinopalatsiin, mutta elokuva olikin Tennispalatsissa.
Perillä virheen huomattuani lähdimme juoksemaan metrolle ja sieltä Tennispalatsiin, jossa leffa oli tietenkin ylimmässä kerroksessa kaukaisimmassa salissa. Ehdimme kuitenkin ajoissa, kun mainokset vielä pyörivät. Istahdimme hengästyneinä alas penkkeihin, jolloin äiti huokasi helpottuneena:
– Ihanaa istua, kun on oikeen pehemustetut penkit!
Aloin nauraa ja ihmettelin, mitä hän sitten mahtoi oikein odottaa, kunnes tajusin kysyä, koska äiti oli viimeksi ollut elokuvateatterissa.
– No se oli joskus 60-luvulla. Silloon oli puupenkit. Käytihin kattomas Kun tuomi kukkii.
