Oma elämä on ollut pitkään hiljaiseloa, irtautumista monesta ja monista. Se on tapahtunut osin tarkoituksella, osin tahattomasti ja ollut sekä palkitsevaa että haastavaa. Vain jotkut läheisimmät tietävät, miksi näin on. En ole itsekään aina kovin selvillä, mutta etsin jatkuvasti vastauksia. Viime aikoina niitä on alkanut tulla. 

Tänään kuulin sanoja, jotka tulivat kohti. Ne puhuivat vahvasti asioista ja tuntemuksista, jotka sivuavat omaa elämää. Jaan ne omin sanoin tässä, jos ne ehkä puhuvat uutta ymmärrystä jollekin toisellekin, joka on pohtinut omaa paikkaansa sekä lähipiirissään että suuressa maailmankaikkeudessa.

 

* * *

Pitkä hiljainen elämänvaihe ei ole asioiden välttelyä tai tottelemattomuutta Jumalalle, vaan pikemminkin surua ja raskautta. Olemme taipuvaisia kantamaan enemmän kuin kykenemme myöntämään. Kun yrittää liian kauan olla vahva ja mennä vain eteenpäin, ei ehdi kiinnittää huomiota syntyneisiin säröihin oman sinnikkyytensä alla. 

Vaikka ei antaisi itselleen lupaa tunteisiin, keho rekisteröi kuitenkin kaiken. Sydän muistaa ja viisas sielu ymmärtää, ettei hiljaisuus ole heikkoutta vaan osoitus siitä, että kaiken suorittamisen alla on jotakin, mikä tarvitsee parantumista. Ei lisää aktiivisuutta vaan läsnäoloa. Jumala ei odota, että teemme Hänelle enemmän, vaan että olemme Hänen kannateltavinaan. 

Hän on nähnyt kaiken

Monesti kuvittelemme, että paraneminen on samaa kuin vahvuus. Että on palauduttava nopeasti. Että surua saa tuntea vain hetken. Mutta Jumala ei koskaan pyydä tukahduttamaan sitä, mikä on rikkonut meitä, teeskentelemään rauhaa tai kovettamaan itseään. Hän ei kehota ”pääsemään jo vähitellen yli” haavoista, joita on syntynyt. Sen sijaan Hän pyytää meitä tuomaan rikkoontuneet palaset Hänelle ja lähestymään Häntä, vaikka kykenisimme vain istumaan aloillamme rikki menneet palaset kädessä. 

Jeesus ymmärtää meidän taistelumme. Hän oli läsnä jo silloin, kun joku ensimmäisen kerran ohitti sinunkin kipusi. Tai kun sanoit jotain, mikä paljasti haavoittuvuutesi, ja vastineeksi kuului vain hiljaisuutta. Hän oli paikalla, kun ojensit kätesi eikä kukaan ojentanut kättään vastaan. Vaikka ne tilanteet eivät tuntuneetkaan erityisen merkittäviltä, ne saattoivat repiä pieniä haavoja.

Ajan mittaan haavat alkavat muovata sitä, miten näemme itsemme ja Jumalan. Herra haluaa käydä kanssamme ne hetket läpi – ei siksi, että joutuisimme elämään ne uudelleen tai joutuaksemme häpeään –, vaan parantaakseen kaiken sen, mikä jäi huomiotta. Hän haluaa kulkea mukanamme hetkiin, joissa äänemme vaimennettiin, ja koskettaa muistoja, jotka olemme sulkeneet mielestämme ajatellen, että ne pitää vain kestää ja unohtaa. Mutta meidän ei tarvitse esittää vahvaa. Sitä Jumala ei ole pyytänyt. 

Jumalan tahto on antaa enemmän

Moni on joutunut kokemaan, että oma syvällisyys on toisten mielissä liian syvää, tuska liian voimakasta, eletty tarina liian vaikea käsitellä. Niinpä emme enää pyydä, vaan vetäydymme hiljaisuuteen ja opettelemme kantamaan taakkamme yksin. Se ei ole uskon vähäisyyttä vaan oman sydämen suojelua toistuvilta hylkäyksiltä. Pettymystä, kun tarvitsemme turvapaikkaa emmekä saa sitä ihmisiltä. Mutta kun vetäytyminen alkaa määrittää meitä, Jumala haluaa rikkoa omaksumamme vääristyneen kuvan. Vähättelevät määritteet, joita käytämme itsestämme, eivät ole se kuva, joka Jumalalla on meistä. Olemme Jumalan lapsia, ja Hän määrittää meidän identiteettimme sellaiseksi kuin Hän itse on sen tarkoittanut.

Hiljaisuuteen vetäytyminen voi olla selviytymiskeino: tapa jatkaa eteenpäin, vaikka olisi halunnut vain sammua pois. Vaatii rohkeutta nousta ylös joka päivä ja ilmestyä paikalle tai kävellä huoneisiin, joissa kukaan ei osoita ymmärrystä ja tukea. Jumala tahtoo kuitenkin antaa meille enemmän kuin kyvyn selviytyä päivästä toiseen. Hän haluaa palauttaa kadonneen äänemme sekä rohkeuden tuntea aidosti, hengittää vapaasti, levätä ilman anteeksipyytelyä ja avautua ilman pelkoa. Jeesus tahtoo tulla sisimpämme lukituille alueille. Se ei kuitenkaan tapahdu kiireessä eikä pakolla. Paraneminen ei käynnisty väellä ja voimalla, vaan hiljaisessa luottamuksessa ja tietoisessa läsnäolossa sekä Jumalan kohtaamisessa, Hänen Hengessään (Sak. 4:6; 33/38). 

Henkiin herääminen

Kun henki herää eloon, alamme nähdä sen, mikä kuluttaa, ja tunnistaa sen, mikä turruttaa. Vähitellen opimme tekemään uudenlaisia, parempia valintoja. Ne ovat heräämisen merkkejä. Vaan entä jos emme enää koskaan ole, kuten ennen? 

Ei ole tarkoituskaan palata entiseen. Jumala luo uutta: aitoa, juurevaa ja elävää, joka perustuu enemmän rauhaan kuin suorittamiseen. Juuri rauhaa Jumala tahtoo meille antaa. Se hidastaa tahtia, kun tulee tuttu tarve kiirehtiä tai todistella jotakin. Se panee pysähtymään, kun keho jännittyy entiseen tapaan tai kun ajatukset alkavat kiertää vanhaa kehää. Emme ole enää sisäisessä sodankäynnissä, vaan uusi luomus. Läsnä itsemme ja Jumalan kanssa. 

On lupa sanoa valikoivasti ’kyllä’, puolustaa omia aikomuksiaan määrätietoisesti ja kohdella voimavarojaan hellävaroin. Ajatuksetkin tarvitsevat tilaa. Kaikkien mahdollisten ja mahdottomien vaihtoehtojen analysointi ei tuota lepoa, toisin kuin antautuminen Jumalan johdatettavaksi. On hyvä pysäyttää ajatusten kierre totuuden sanoilla pakottamatta positiivisuutta ja vaalimalla aitoutta. Emme ole yksin ajatuksinemme. Jeesus on kaikessa läsnä. Se on juurtumista totuuteen. 

Turvallista tunteiden ilmaisua

Kun vietämme aikaa Herran kanssa, opimme vähitellen, mitä on olla turvassa. Ei tarvitse todistella mitään. Jumala ei ole ensi sijassa jakamassa tehtäviä hoidettavaksemme, vaan iloitsee läsnäolostamme. Hän opettaa ilmaisemaan tunteet rehellisesti mutta lempeästi, ennen kuin paine kasvaa niin suureksi, että se räjähtää. Kun jokin herättää levottomuutta, suru palaa tai ilo yllättää, on lupa ilmaista se – puhumalla, kirjoittamalla tai jakamalla se jonkun luotettavan kanssa. 

Tunteita ei pidä pakata sisään, vaan antaa niiden hengittää vapaasti. Tunteiden ilmaisussa voi olla yhtä aikaa totuudellinen ja huomaavainen. Ja jos tunteet kuohahtavat, niin kuin välillä käy, se ei ole epäonnistumista. Se on merkki, että on elossa. Tunteet eivät ole hengellistä tasapainottomuutta. Ne ovat kutsuja yhteyteen, ja Jumala on kanssamme kaikissa tunteissa. Itke, jos siltä tuntuu; naura vapautuneesti; lepää pyytelemättä anteeksi.

Suojele omaa tilaasi, ei eristäytyen vaan viisaasti. Itseään ei tarvitse selittää kaikille. Jotkut ovat valmiita ottamaan meidät uudistuneina vastaan, toiset odottavat yhä, että kutistamme itsemme, jotta muilla on hyvä olla. Mukautuminen hyväksynnän kaipuussa on turhaa. Joskus voi rehellisesti ja hyvillä mielin lähteä pois, jos tarve niin vaatii. Se ei ole itsekkyyttä, vaan oman eheytymisen hengellistä hoitamista. 

Sulkeutuvia ja avautuvia ovia

Sisäinen muutos ei välttämättä tapahdu suurten rummutusten saattelemana, vaan sen seurauksena, että emme ole luovuttaneet ja väistäneet hiljaisuutta ja hiljentämistä, jota se on edellyttää. Kun olemme jatkaneet, vaikka sanoja ei ole ollut edes rukouksiin. 

Hengen maailmoissa mikään ei silti jää huomaamatta. Ovet eivät sulkeudu rangaistukseksi vaan suojaksi. On paikkoja, joihin ei enää voi mennä, koska olisi kutistettava itsensä mahtuakseen sisään. Ihmiset, jotka joskus olivat turvallisia, eivät enää vastaa tuntemaamme totuutta. Vanhat tavat tuntuvat nyt vierailta. Se on eteenpäin menemistä. 

Vaikka tuntisi epävarmuutta, toinen puoli tietää, että nyt on aika. Ei voi enää pysyä aloillaan. Ei ole kyse vain siitä, mikä sulkeutuu, vaan myös siitä, mikä avautuu. Tulee uusia ihmissuhteita, jotka eivät perustu sille, mitä olimme, vaan sille, mitä meistä tulee. Omaa arvoaan ei tarvitse enää todistella olemalla loputtomasti saatavilla. Ei tarvitse enää esittää rooleja, jotka vaientavat omat tarpeet. Jumala tahtoo uudistaa ihmissuhteemmekin niin, että voimme hengittää yhdessä muiden kanssa sen sijaan että hukkuisimme heidän joukkoonsa.