Tag Archive for: digitalisaatio

Kun mikään ei ole niin kuin ennen

Ei edes tulitikut. Joulun aikaan tuli polteltua enemmänkin kynttilöitä, ja huomasin, että tulitikutkin ovat nykyään askissa sikin sokin. Ennen tikkujen ”sytytyspäät” olivat aina kaikki siististi ruskeassa rivissä samaan suuntaan, vaan eivätpä ole enää. Ei ole järjestystä edes tulitikkuaskissa. Ja puukin taitaa Suomessa olla vähissä; niin ohuiksi ja heikoiksi ovat tikut entiseen verrattuna käyneet.

Palava tulitikku ja punaiset Iittalan tuikkukupit.

Tulitikutkaan eivät ole enää niin kuin ennen.

Maailmakaan ei ole järjestyksessä

Mutta maailmanjärjestys on muutenkin vinksallaan sieltä sun täältä. Onhan se nyt kumma, kun media kohkaa USA:n tuoreen presidentin ilmoituksesta, että jatkossa heidän maassaan on sitten enää kahta sukupuolta: naisia ja miehiä. On vaikea ymmärtää, että sellainen on oikein uutinen 2020-luvulla!

Itse lupaan harkita ajatteluani uusiksi, jos joku kykenee edes nimeämään, mikä on se mahdollinen kolmas, neljäs tai 20. sukupuoli. Mielellään kuulisin samalla myös, mikä on tämän uuden sukupuolen ero biologisesti suhteessa mieheen tai naiseen.

Digiruokaa

Entä sitten ravintolakäyttäytyminen? Minulle ulkona syöminen on ollut aina pientä luksusta, olipa sitten kyseessä pizza tai à la carte -annos, sillä se tarkoittaa, ettei itse tarvitse pilkkoa, paistella ja siivota roiskeita hellalta. Mutta ei ole sekään entisellään. Enää ei riitä, että jokaisen on ensin otettava valokuva omasta annoksestaan ja lähetettävä se kavereille. Ruuan tilaaminenkin on digitalisoitu. Kännykkä esiin vain ja tilailemaan, vaikka tarjoilijat seisoisivat viiden metrin päässä. Kohta varmaan tilataan kännykällä ensin raaka-aineet ja valmistetaan ruokakin itse.

Vaan eipä tässä ole itsekään enää niin kuin ennen. On joutunut huomaamaan, että kaikki mikä ennen oli vahvaa ja joustavaa, on muuttunut vähitellen heikoksi ja kireäksi. Pahinta ei ole enää lenkillä saatu nilkkavamma tai lihasvenähdys, vaan ihan peruskankeus, joka aamulla kivistää selkää ja sattuu polviin, vaikka ei ponnistele sen kummemmin kuin että nousee ylös sängystä.

Viime aikoina on tullut juteltua useamman kuuttakymppiä lähestyvän tai jo sen ylittäneen ystävän ja tuttavan kanssa siitä, miten virta vähenee ja illat ja viikonloput menevät hujahtaen palautuessa ja vain ollessa. 

Olen saanut olla mukana hirveän kauan ja olen nähnyt ja elänyt voimaini takaa ja se on ollut uskomatonta, kuulitko: uskomatonta, mutta nyt kaikki ikään kuin liukuu minulta pois enkä minä muista enkä välitä, ja kuitenkin tarvitsisin sitä juuri nyt!
– Isoäiti Tove Janssonin Kesäkirjassa

Kissanpäiviä odotellessa

Jos olisi tässä iässä työhaastattelussa ja haastattelija esittäisi perinteisen – aina suurta innostusta ja kunnianhimoista vastausta edellyttävän – kysymyksen siitä, missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua, monet ikäiseni vastaisivat ”mieluiten eläkkeellä”. Suuret ammatilliset intohimot ja tavoitteet eivät enää nouse päällimmäisiksi, vaikka työ ei varsin puulta maistuisikaan. Pikemminkin miettii, että otanpa tässä iisisti ja sinnittelen vielä muutaman vuoden, jotta pääsisin edes suht terveenä viettämään kissanpäiviä. 

Saisi lukea aamuisin rauhassa päivän lehden, jos niistä jokin on vielä hengissä. Voisi ehkä lähteä pidemmäksikin aikaa etelään lämmittelemään kivistäviä niveliä. Tai voisi käyttää aikansa vaikka järjestelemällä ne tulitikut oikein päin askissa, jos kaupoissa vielä siinä vaiheessa tiedetään, mitä tulitikut ovat. Tulitikkupuntti ei enää jokin aika sitten ollut nuorelle kassaneidille ymmärrettävä käsite.

Ikääntyminen on arvokasta

Suomalaisessa yksilökeskeisessä yhteiskunnassa ei ole ainakaan tänä päivänä enää kovin yleistä, että kolme sukupolvea asuu yhdessä. Moni lähtee koulun jälkeen opiskelemaan kauas lapsuudenkodistaan ja usein jää sinne, niin että jos on joskus perhettä, isovanhemmat saattaa asua satojen kilometrien päässä.

Kasvu vanhempien kunnioitukseen

Olen itse siinä mielessä poikkeus, että olen kasvanut maaseudulla maatalossa, jossa talon toisessa päässä asuivat myös isovanhemmat eli isäni vanhemmat. Samassa pihapiirissä asui myös isän setä, joka oli meille lapsille ehkä läheisempi kuin oma isoisä. Hän oli lapsenvahtina, näytti miten tehdä puutöitä, opetti uimaan, kuljetti talvella kelkalla lähikauppaan ja osti aina karkkia sekä pelaili meidän kanssamme monenlaisia lautapelejä. Siitä on jäänyt todella lämpimät muistot.

Minä kasvoin siihen, että isovanhempia autettiin ja heitä käytiin katsomassa. Ehkä sen takia ikäihmiset ovat yhä tänään lähellä sydäntäni. Tällä hetkellä saan olla 94-vuotiaan anoppini tukena ja seuralaisena, kun hän lyhyeksi kutistuneilla kävelymatkoillaan turvautuu mielellään käsivarteen ja kun hänen omanikäisiään ei enää juurikaan ole elossa.

Me tapaamme anopin kanssa viikoittain. Kahvittelemme ja juttelemme, käymme joskus ulkona syömässä ja joskus joissain tilaisuuksissa. Ja hoidamme yhdessä asioita,joihin tarvitaan tietokonetta. 

Tuskaa tuottava digitalisaatio

Tämän päivän diginatiiveille voi tuntua käsittämättömältä, että ihminen, joka on käyttänyt tietokonetta ensimmäisen kerran yli 80-vuotiaana, ei ymmärrä edes tietotekniikan peruskäsitteitä, kuten vaikka sitä, mikä on selain, kursori tai valikko. Hänelle asioista on puhuttava aivan toisenlaisilla selittävillä nimillä, ja omatoimiseen koneen käyttöön hän tarvitsee tarkat kirjalliset ohjeistukset. Pienikin poikkeama tai näytölle tuleva ylimääräinen ikkunaruutu saa pasmat sekaisin.

Anopin kanssa liikkuessani ja häntä auttaessani olen saanut nähdä, miten yhteiskunta ajaa monissa asioissa ikäihmisen ohi ja tekee ratkaisuja nuorten sukupolvien ehdoilla. 

Digitalisaatio ei tuota tuskaa vain ikäihmisille, jotka eivät selviä eri sovellusten, tunnusten ja päivitysten kanssa, vaan myös heidän läheisilleen, jotka toisinaan kaukaakin joutuvat ottamaan vastuuta asioiden hoidosta, joita ikäihminen ei enää voit tehdä esimerkiksi pankin konttorissa, vaan yksinomaan sähköisesti. 

Moni vanhus on hädissään, kun yrityksiltä tulee puhelimeen tekstiviesteinä tarjouksia tai tiedotteita, tai kun lääkäriasemalta tulee ajanvaraus, joka pitää joko vahvistaa tai se peruuntuu automaattisesti. Läheisenä on joutunut monesti rauhoittelemaan, kun milloin oma äiti, milloin anoppi tai joku iäkkäämpi ystävä soittaa hädissään, mitä hänen pitäisi jollekin viestille tehdä tai ettei hän ole varannut mitään tällaista aikaa.

Elämää ikäihmisen näkökulmasta

Nuorempien voi olla vaikea ymmärtää, miten pieni heilahdus raitiovaunussa tai nupukivi kadussa voi kaataa vanhan ihmisen, jonka lihakset ovat surkastuneet vähiin ja tasapainoa täytyy hakea jokaisen seisomaannousun jälkeen. Minunkin, vaikka en enää aivan nuori olekaan, on välillä vaikeaa muistaa, kuinka pieniä askelia voi rinnalla ottaa, ettei mennä liian lujaa. 

Ikäihmisille, joista monet elävät yksin, jokainen kontakti toiseen ihmiseen on tärkeä. Kauppojen itsepalvelukassat ohitetaan jo siitäkin yksinkertaisesta syystä, että ihmiskassan kanssa voi vaihtaa edes pari sanaa. Jollekin vanhukselle se voi olla päivän ainoa kontakti toiseen ihmiseen. 

Kun taannoin saattelin anoppini hammaslääkäriin, näin, miten otettu hän oli, kun hammaslääkäri muisti hänet, auttoi takin päälle hoidon jälkeen ja jopa saatteli käsikynkässä odotustilaan, jossa odottelin. Ja kerran eräs mummo, jonka kanssa pysähdyin juttelemaan puiston penkillä, sanoi erotessamme, että se oli hänen päivänsä paras hetki.

Seurakuntien rooli

En voi lakata korostamasta sitä, miten tärkeää on myös seurakuntien yhteydenpito ikäihmisiin, jotka kaipaavat toisen ihmisen huomiota. Meidän maassamme on paljon elämän viimeisiä vuosia eläviä, jotka eivät vielä tunne Jeesusta, mutta kenties jo miettivät, mitä tulee kaiken tämän jälkeen. Siinä on paikka paitsi seurakunnille, myös jokaiselle yksittäiselle kristitylle ottaa yhteyttä, tulla rinnalle ja kertoa ikuisen elämän toivosta ja pelastuksesta Jeesuksessa.

Viime viikolla olin anopin kanssa hänen seurakuntansa ikäkausisynttäreillä, joille kutsutaan paikallisseurakunnan jäseniä säännöllisesti 70 ikävuoden jälkeen. Siellä kirkon penkeissä istui paljon elämänkokemusta. 

Kuten juhlapuheen pitänyt pastori sanoi, ikääntyminen on arvokasta ja se on saavutus. Meitä ei siis turhaan kehoteta kunnioittamaan vanhempia ihmisiä. Oman nuoruutensa voiman huumassa on hyvä muistaa, että heillä on aina jotakin enemmän kuin meillä nuoremmilla. Heillä on vuosia ja elämänkokemusta, joita vain ikä voi tuoda mukanaan.

Ikä on kriisin aihe

Vaikka suomalaisten elinajan odote on noussut viime vuosisadan puoliväliin verrattuna parillakymmenellä vuodella ja on tänä vuonna syntyvillä keskimäärin 83 vuotta, nuoruutta ihannoidaan yhä enemmän ja välillä aina sairaalloisuuteen asti. Etenkin työelämässä osaamisensa huipulla olevia terveitä keski-ikäisiä saatetaan kohdella kuin loppu olisi jo lähellä. Eräs ystävä kertoi ammattirekrytoijan vinkanneen, että ainakaan 45-vuotiaalla naisella ei työmarkkinoilla ole enää suurtakaan vetovoimaa.

Itseäni surettaa se, kun vastaan tulee jopa alle 30-vuotiaita, joiden kasvot pullottavat täyteaineita, joilla pyritään estämään iän tuomat juonteet ja normaalin elämän paljastuminen kasvoilta. Eivätkös naururypyt kerro pikemminkin siitä, että elämässä on ollut ilon aiheita? Sanotaanhan, että ryppyjä syntyy sinne, missä on ollut naurua.

En silti kiellä, etteikö ikääntyminen olisi ihmiselle prosessi, johon sisältyy luopumista ja hyväksymistä. On käytävä läpi oman kehon joskus nopeakin rapistuminen, pienten ja välillä vähän isompienkin vaivojen syntyminen, hidastuminen, ja toisinaan väkinäisesti tapahtuva paikalleen pysähtyminen. Sisin on vielä virkeä, mutta keho ei enää tottele menohaluja. Harva selviää siitä ilman jonkinasteista kriisiä.

Turva Jumalassa

Mutta kun on luottamus Jumalaan ja kun me turvaamme yksin Häneen, voi katsella luottavaisesti kohti vanhuutta. Elämän kuluminen tai edes sen päättyminen ei ahdista, kun sydän ei ole kiinnittynyt tähän maailmaan ja aikaan, vaan kaiken elämän antajaan ja Jeesukseen Kristukseen, joka odottaa kerran jokaista, joka on pannut toivonsa Häneen.

Jumala on luvannut meille, että ”Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan; niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan, minä kannan ja pelastan.” (Jes. 46:4; 33/38)

Hän ei heitä ketään pois edes vanhalla iällä, eikä hylkää, kun voimat alkavat loppua, (Ps. 71:9; 33/38) vaan ojentaa kätensä, johon saa tarttua ja nojata silloinkin, kun ihmisapua ei ole lähellä. Eikä Jumala ole määrittänyt eläkeikää ihmisen arvolle tai palvelutyölle. Me olemme Hänen silmissään arvokkaita ja käyttökelpoisia loppuun asti. 

Ikääntyminen on arvokasta, ja se on lahja, josta me saamme kiittää Jumalaa.

—–

Tämä teksti on Radio Patmoksen Tänään torstaina -ohjelman puheblogi, joka on esitetty 31.10.2024 klo 8.50. Ohjelmia voi kuunnella jälkikäteen sivustolta patmos.fi luomalla sinne ilmaisen käyttäjätunnuksen.