Tag Archive for: anoppi

Tänään oli juhlapäivä. Anoppi täytti 92 vuotta. Emme tyytyneet tällä kertaa vain kuohuviiniin, vaan joimme oikein samppanjaa, kristallilaseista. 

En ollut varma, jaksaako hän ottaa vastaan, kun hän juhlii perheensä kanssa huomenna ja kun parina edeltävänä päivänä on ollut mieltä rasittavaa ohjelmaa: huoltomiehen tekemää hormien tarkastusta, vesikatkosta ja sen sellaista. Mutta hänen tyttärensä vinkkasi, että kyllä hän minua odottaa.

Anoppi samppanjalasin kanssa.

Tänään juhlittiin pitkää ikää ja nautittiin samppanjaa.

Kun opimme tuntemaan toisemme

Anopista on tullut viime vuosien aikana rakas. Välillä käy mielessä, että tulee iso suru, jos hänestä aika jättää ennen minua. Mutta en ajattele sitä, vaikka puhumme kyllä hänen kanssaan myös kuolemasta. Hän ymmärtää ikänsä tuoman rajallisuuden ja on käynyt viime aikoina läpi valokuviaan ja tavaroitaan luopuakseen turhasta, etteivät ne jäisi perillisten vaivoiksi. Miettinyt, kuka saa hopeiset aterimet, kuka vihki- ja kihlasormuksen.

Olemme anopin kanssa tutustuneet toisiimme kunnolla vasta eroni jälkeen. Välissä ei ole ollut muita, puolisoa tai poikaa, josta pitäisi olla mustasukkainen tai jonka puolelle pitäisi mennä, jos ollaan eri mieltä. Olen saanut nähdä hänen pehmenevän hyvällä tavalla. Vaikka hänellä on omat vankat näkemyksensä vaikkapa siitä, että homejuusto on kauheaa tai että kurkku ei tee hyvää vatsalle, olen saanut nähdä myös sovittelevan, huumorintajuisen ja lempeän luonteen, jota en oikein muista niiltä ajoilta, kun olin vielä naimisissa.

Tärkeät ihmiset

Kun asuin pari vuotta Seinäjoella, yövyin Helsingissä käydessäni yleensä aina hänen luonaan. Se oli häneltä valtava askel, sillä tiedän, ettei hän koskaan ota yövieraita kotiinsa. Niihin aikoihin aloin miettiä, että jos vielä joskus palaan Helsinkiin, haluaisin asua kantakaupungissa, kuten hänkin. Tänään ymmärsin, että kenties on aivan johdatusta, että tosiaan asun nykyään kantakaupungissa, sillä se on mahdollistanut sen, että näemme usein ja pääsen nopeastikin avuksi, jos on hätätila, kuten taannoin, kun jääkaappi oli aivan lämmin. Olin aika otettu, kun hän ilmoitti pojalleen, ettei tarvitse apua; Tuija auttaa minua uuden jääkaapin ostossa.

En tarvitse edes kymmentä sormea laskeakseni ne ihmiset, joille tiedän olevani tärkeä, mutta tiedän, että anoppi on yksi heistä. Hän ei ole koskaan sitä minulle sanonut, mutta jotkut asiat ihminen vain tietää ilman sanojakin. Yhteisistä hetkistä, lohileivistä tai vaikka siitä puhelinsoitosta, kun Google-ikkuna ei aukea.

Lue myös Leidien harvinaiset herkut tai Ystävyyden ylistyslaulu.

Herkuttelen aika harvoin hummerilla. Mutta tänään oli sellainen päivä. Edellinen kerta oli varmaankin 24 vuotta sitten maaliskuussa, kun odotin tytärtäni ja oltiin anopin kanssa Lontoossa.
Hummeri lautasella on harvinaista herkkua

Käytiin muuten silloin katsomassa Cats-musikaali, ja siellä tunsin esikoiseni ensimmäisen kerran liikkuvan kohdussa. Se oli vain pientä kutinaa – kuin popcornit olisivat hyppineet sisuksissa – mutta siellä tyttö jammaili, joten ei ihme, että hän on musikaalisesti lahjakas ja harrasti pitkään tanssia. Harmittelen kyllä vähän, ettei hän ole yhtään sitä tyyppiä, joka antaisi lahjojensa kuulua ja muidenkin nauttia niistä, sillä häneltä on turha toivoa edes kissanpolkkaa pianolla. Hyvä, kun kuitenkin soittelee edes itsekseen.

Mutta tänään siis taas nautittiin hummeria yhdessä anopin kanssa. Taisi olla myöhästynyt syntymäpäivälahjani, sillä seuraavakin alkaa olla jo ovella.

Viikkotapaamisissa on selkeä rutiini

Paljon enemmän pitäisi juhlia anoppia ja hänen ikäänsä. Koronan takia 90-vuotisjuhlat jäivät viime vuonna väliin. Kävin silloin vain kadulla hänen ikkunansa alla soittamassa puhelun, ja hän vilkutteli iloisena ikkunasta ja totesi, että tämähän on ihan kuin näköpuhelu.

Pian kuitenkin alettiin taas tavata normaalisti kerran viikossa. Hänelle tapaamiset ovat olleet henkireikä sulkeutuneen yhteiskunnan keskellä; hän kun kävi iästään huolimatta vielä ennen koronaa konserteissa, teatterissa, keskiviikkokerhossa ja Sortavala-seurassa. Aktiivinen ikäihminen, jolta kaikki toiminta on nyt loppunut. Kuinka moni onkaan jäänyt kokonaan yksin ja menettänyt elämänhalunsa tämän totaalipysähdyksen seurauksena…
Meillä on tapaamisissa jo tuttu rutiini. Hän on tehnyt lohivoileivät valmiiksi, sillä joulun jälkeen keksin, etten enää syö pullaa enkä leivoksia. Vähitellen olemme yhdessä liukuneet tästä hölmöksi osoittautuneesta päähänpistosta: hän on alkanut kerta toisensa jälkeen tarjota yhä suostuttelevammin macaron-leivoksia tai konjakkikakkua, ja minä olen jossain vaiheessa tajunnut, että vatsamakkara ei katoa enää, vaikka kuinka kidutan itseäni kahvipöydän ääressä sanoen muka terveystietoisesti ”kiitos, mutta minä en käytä lainkaan näkyvää sokeria”.

”White Lady” yllätti

Vien siis lohileivät (ja leivokset) pöytään, ja hän napsauttaa kahvin tulemaan. Hän valitsee kukkaservietit ja minä kaadan kahvit. Sitten on aika kertoa viikon tapahtumat: Stockalla käynnit, yöheräilyt, ystävien puhelut ja aavistuksen hassun tuttavan toilailut. Anoppi panttaa tarinoitaan aina, kunnes päästään pöytään istumaan. Se on jotenkin hellyyttävää, mutta hyviä juttuja ei pidä paljastaa liian aikaisin.
Kun kahvit on juotu, istumme olohuoneeseen ja hän kysyy, haluaisinko juoda jotain. Joskus ei erityisesti maistuisi, mutta juomme silti aina lasilliset kuohuviiniä. Kesällä niiden kanssa on mansikoita. Joskus otamme White Ladyt. Kun hän ensimmäisen kerran tarjosi leidit, odotin jotain mietoa ikänaisen likööriä, mutta juoma saikin kulmakarvat hyppäämään pari senttiä taivasta kohti. Tyylikäs ja kauniisti tehty cocktail, jossa oli sokerireunukset maljamaisessa lasissa ja kaikki, osoittautui melkein 40-volttiseksi alkoholiksi. Mutta sitä otetaan ihan vähän vain.
Yhteiset hetkemme ovat tärkeitä meille molemmille. Saan olla apuna, kun lamput pitää vaihtaa, silmätipat eivät tahdo osua, roskiksen edusta on jäästä liukas eikä ulos uskalla mennä, tai kun kännykän valo vilkkuu merkkinä vastaamattomasta puhelusta eikä sitä saa millään pois. Kuuntelen, kun hän kertoo tarinoita elämästään ja matkoiltaan, sillä ne ovat yhä hyvin eläviä ja tarkkanäköisiä.
Ystävyydet eivät katso ikää
eivätkä varsinkaan ikäeroa.
Pari viikkoa sitten olimme hotellimatkalla Turussa poikaani tapaamassa. Anoppi oli myöhemmin soittanut pojalle ja kertonut, että se oli hänen kesänsä kohokohta. Matkalla näin toki, miten maailmaa ei ole rakennettu ikäihmisiä varten ja miten lyhyeksi ihmisen kävelymatkat kutistuvat, kun ikää on lähemmäs sata vuotta. Mutta me matkustimme niillä ehdoilla. Nauroimme kyllä yhdessä sille, kun anoppi jo menomatkalla junassa ennen Karjaata sanoi, että onpa ihanaa päästä taas kotiin! Muistutin, että käydään nyt kuitenkin ensin siellä Turussa.
Ystävyydet eivät katso ikää eivätkä varsinkaan ikäeroa. Olen oppinut anopilta paljon, mm. lohen graavauksen ja hummerin syönnin. Viime aikoina olen miettinyt paljon myös sitä, miten jokainen hetki on kallis – ja yli 90-vuotiaan kanssa erityisen kallis.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen