Tag Archive for: Amos Rex

Lauantai 13.7.2024

Kun on ollut kaksi viikkoa seurassa ja usein pitkin päivää liikenteessä, yksinolo kotona tuntuukin yhtäkkiä oudolta. Ei pahalta, sillä viihdyn nykyään hyvin yksinkin ja usein parhaiten juuri yksin, mutta oudolta. 

Täytyy oikein miettiä, mitä tekisin ja miten itseäni viihdyttäisin, kun ympärillä ei ole ihmisiä, joiden kanssa keskustella tai tehdä yhdessä jotakin. Muuttopuuhaa ja siivoilua uudessa asunnossa tietysti vielä riittäisi, mutta en malta pakata aivan kaikkia tavaroita vielä, ettei tarvitse reilua viikkoa istua ontossa asunnossa, jossa on vain huonekalut ja täysinäisiä banaanilaatikoita. Sitä paitsi olin päättänyt laskeutua levossa kotioloihin ja pyhittää loppuviikon oleiluun.

Paluu arjen rytmiin

Aamu-uinnit aloitin taas heti. Eilen vain meressä oli sinilevää, joten uinti jäi vajaaksi, kun ei voinut kastella kasvoja tai upottaa päätä veteen. Pelkkä pää korkealla veden pinnalla uiminen ei virkistä samalla tavalla.

Viime yön aikana mereltä tulevat virtaukset olivat onneksi vieneet levät mennessään ja tuoneet tilalle melkoisen kylmää, mutta kirkasta vettä. Käsiä vähän paleli vedessä, mutta kesällä en suostu pukemaan käteen uimahanskoja, vaikka asteita ei olisi kuin alle kymmenen.

Omiin tuntemuksiin sopi oikeastaan varsin hyvin Amos Rexin näyttely nimeltä Musta tuntuu, toistaiseksi. Uskon nimittäin, että omat yksinolon outouden tunteet ovat voimassa vain toistaiseksi, kunnes pääsen taas tavalliseen arjen rytmiin. Keksin kyllä itselleni ajankulua.

Musta tuntuu, etten halua makoilla

Tänään kuitenkin täytin tyhjää aikaa Amoksen näyttelyllä, joka oli tosi mieluinen. Kameraan jäi monta muistoa, jotka halusin säilyttää. Mustavalkoinen kauneus on aina viehättänyt minua, joten mieleen jäi aivan erityisesti tumma pimeä huone, jossa teoksiin kohdistettu valo nosti ne vahvasti esiin mustaa seinää vasten. Yksinkertaisuudessaan ne osuivat, sillä minä jos joku tykkään yksinkertaisuudesta.

Teos nimeltä Seinäkonstruktio Amos Rexin taidenäyttelyssä.

Yksi näyttelyn suosikeistani oli tämä teos nimeltä Seinäkonstruktio. Kovin yksinkertainen, mutta valaistuna tummaa taustaa vasten minusta upea.

Naureskelimme näyttelyseurani kanssa sitä, miten erilaisia olemme. Hän oli jo nähnyt kyseisen näyttelyn, mutta ei ollut ehtinyt verhojen takana olevaan kokemukselliseen tilaan, jossa makoiltiin vuoteilla ja joku toi vatsan päälle painon, joka osoittautui väriseväksi ”kohduksi”. 

Kun katselin verhojen takaa sitä, miten joutuisin makoilemaan vuoteella, jossa kuka ja kuinka moni lie oli makoillut ennen minua, kenties haistelemaan niitä ihmistuoksuja, kun jokainen joutuu riisumaan kenkänsä kesken hikisen kesäpäivän, ja sitten vielä joku ventovieras tulisi koskettelemaan ja asettelemaan päälleni painoja, totesin, ettei se ole minua varten. Sellaisia yhteisöllisen makoilun kokemuksia ja ventovieraan herättelyhöpinöitä makoilun jälkeen en kaivannut enkä kaipaa. Ystävä jäi jonottamaan sisäänpääsyä verhojen taa, ja minä lähdin kiertelemään muuta näyttelyä. 

Amos Rexin näyttelyn teos nimeltä Bye bye.

Värikkäistä teoksista tämä teknisesti hieno akvarellityö Bye bye oli lemppareitani.

Tässä näyttelyseurassani parasta on se, että me saamme olla reilusti erilaisia. Uskallamme irtautua toisistamme, eikä se vähennä kokemustemme iloa, sillä kummankaan ei tarvitse jäädä paitsi. Toinen ei menetä mitään, ja toinen ei joudu siihen, mitä ei halua. Aitoa yhdessäoloa ja aitoa erillisyyttä, joihin sujahdamme vaivatta.

Pitkän kotona vietetyn ”mökkiintymisvaiheen” jälkeen Museokortti on ollut virkistävä kesäostos. Kun vielä tarjouksesta halvalla sai, vähän niin kuin Vilénin Sulo. On tehnyt hyvää lähteä hakemaan tunkkaisiksi käyneille aivoille ja ajatuksille uusia virikkeitä.

Olen saanut enemmän kuin vain virikkeitä. Käynnit ovat olleet elämyksiä. Ne ovat minulle juhlahetkiä, joihin yhdistän usein myös pientä herkuttelua. Lasi kuohuvaa, maa-artisokkakeitto, vadelma-lakritsileivos, grillattuja jättikatkarapuja, cappuccino, ihan tavallinen kahvi, mitä milloinkin. Suon sen itselleni, sillä en tällä hetkellä käytä rahaa matkusteluun (paitsi ystävien luo Suomessa), en tilaa lehtiä, en shoppaile enkä maksa urheiluharrastuksista. Uinti meressä ja pyörälenkit Hakaniemen, Linnunlaulun ja Baanan kautta kotiin kun ovat ilmaisia. Tosin 25 vuotta palvellut pyörä meni juuri vaihtoon, kun vaihteet levisivät, mutta kulunut mikä kulunut. Jo reilut viisi vuotta sitten silloinen pyörähuollon mies sanoi, että voisit vähitellen kirjoittaa joulupukille…

Pieni herkuttelu yhdistettynä museokäyntiin tekee elämyksestä TOSI elämyksen.

 

Parasta on taide

Toistaiseksi olen käynyt Museokortilla vain taidemuseoissa, mutta ne ovatkin suosikkejani. Niissä viipyilen kaikessa rauhassa, kun näen jotain erityisen kaunista, kekseliästä tai työstötekniikan, joka ihmetyttää ja ihastuttaa. Yhtä rennosti kävelen myös ohi, jos jään vakavissani miettimään, että olisin itsekin osannut vedellä samanlaisia viivoja, tai jos en jaksa tuijottaa videota, jossa kaljupäinen nainen hakkaa päätään seinään. En jaksa esittää näkeväni taidetta siellä, missä en sitä näe, eikä minun tarvitse tuijottaa maalausta minuuttitolkulla ymmärtääkseni, mitä se esittää. Puhumattakaan, että minulla olisi tarve tulkita, millaisia taiteilijan tunnetiloja abstrakti teos esittää. Taide ei ole minulle sitä. Taide on ahaa-elämyksiä ja sisäisiä huokauksia, jotka syntyvät hetkessä, puristamatta mutta melkeinpä puristavat rinnasta, koska ovat niin – aah!

Taide on ahaa-elämyksiä
ja sisäisiä huokauksia,
jotka syntyvät hetkessä, puristamatta.

Helsingissä on, mistä valita. Siinä mielessä olen etuoikeutetussa asemassa. Olen nyt nähnyt lyhyessä ajassa vanhoja öljyvärimaalauksia, moderneja videoinstallaatioita, valokuvia, pronssiveistoksia, ja sitten huomenna Edelfeltiä anopin kanssa.

Alexander Lauréuksen tulen hehkua Sinebrychoffin taidemuseossa. #sinebrychoffartmuseum #sinebrychoffintaidemuseo

Nuorten taiteilijoiden Generation 2023 Amos Rexissä. #amoskonst #amosrex

Saara Ekströmin Grotesque & Arabesque Taidehallissa. Vau! #taidehalli_helsinki #helsingintaidehalli

Huikea maailmanmatkaaja

Tänään ihastelimme ystävän kanssa aivan Helsingin ytimessä valokuvia ja matkamuistoja, joita löytyi Jörn Donnerin kuoleman jälkeen hänen sukutalostaan Pohjoisrannasta. Nuorena itselleni tuli Donnerista mieleen lähinnä pornahtavissa elokuvissa esiintynyt surkeahko näyttelijä, mutta tiedän toki tänä päivänä, että hän oli paljon muuta. Paljon enemmän, paljon monipuolisempaa ja paljon lahjakkaampaa.

Donner on kuulemma itse pitänyt itseään lähinnä kirjailijana, eikä se ihmetyttänyt, kun luki hänen matkoilla kirjoittamiaan kirjeitä. Niissä oli väriä ja tunnelmaa. Tavallinen kynäilijä kirjoittaa: ”Terveisiä Wienistä. Sacherkakku on hyvää ja sääkin on suosinut. Ensi viikolla kotiin. Terveisin Jörkka.” Mutta Jörn Donner kirjoittaa vuonna 1959: ”Hej. Jag lovade ju skriva, men det har varit lite si och så med hela Jörn. (…) Jag är också helt förvirrad av mina upplevelser, ömsom förbannad på mej själv, ömsom helt nykter och normal. Någon stor själ är jag inte, närmast en lus, och oftast ber jag Jörn Donner dra så långt pepparn växer, vilket vore alla parter till gagn.”

Jos tekstit olivatkin värikkäitä, 50–60-lukujen valokuvat olivat mustavalkoisia, mutta sitäkin sisällökkäämpiä. Niiden perässä kun kulki, sai kiertää maailman ympäri mantereelta toiselle. Ihastellen, jopa vähän kadehtien. Niin paljon näkemistä ja kokemista niiden taakse kätkeytyi.

Kuva 50-luvun Italiasta oli oma suosikkini Donnerin kuvien joukossa. Elävää elämää! #hakasalmenhuvila

Donner on todellakin kiertänyt maailman ympäri ja vähän ylikin.

Oma matkailu on ollut siihen nähden pientä, mutta kun katseli Donnerin moninaisia muistoja – passikopioita, kaupunkien karttoja, tulitikkurasioita – jäi miettimään, miksi on tullut heitettyä pois niin monia omia muistoja, vaikka niitä onkin alun perin keräillyt säilytysmielessä. Kartonkisia Bierdeckeleitä eli olutbrändien lasinalusiakin oli joskus pussillinen sekä karttoja, juna- ja bussilippuja eri kaupungeista ja maista. Jotain olen toki säilyttänyt, mutta monessa muutossa on iskenyt turhautuminen, ja lippuset ja lappuset ovat saaneet lähteä. Vähän kuin kirjat tai omat vanhat piirustukset – ja pikkuruisen on kaduttanut, kun on joskus jälkikäteen sortunut pohdiskelemaan.

Kauniilla sanoilla elää pitkään

Meitä suomalaisia pidetään yhä vieläkin joskus jöröinä, mutta museotyöntekijöiden osalta se ei pidä paikkaansa yhtään. Olen kohdannut upeita asiakaspalvelijoita ja uskomattoman osaavia oppaita.

Amos Rex vei sydämen jo siksi, että ensin lippuluukulla nuori mies ihasteli kaulassani roikkuvaa, tädin tekemää ristikorua ja sen kaunista lukkoa, ja heti perään vieressä ollut nuori nainen kirkkaanväristä kesämekkoani. Sanoin, että elän heidän kauniilla sanoillaan kokonaisen viikon, sillä sanat tuntuivat oikeasti tulevan sydämestä. Kaiken huippuna tuo nuori mies bongasi nimeni Museokortista ja kun törmäsimme toisiimme tekemäni museokierroksen jälkeen, hän huudahti: ”No Tuija, mitä tykkäsit näyttelystä?” Se, että hän oli painanut nimeni mieleensä tai ylipäänsä bongasi sen kortista, teki suuren vaikutuksen, sillä en suinkaan ollut päivän ainoa vieras tai museokorttilainen. Mutta melkeinpä tunsin itseni sellaiseksi.