Lauantai 13.7.2024
Kun on ollut kaksi viikkoa seurassa ja usein pitkin päivää liikenteessä, yksinolo kotona tuntuukin yhtäkkiä oudolta. Ei pahalta, sillä viihdyn nykyään hyvin yksinkin ja usein parhaiten juuri yksin, mutta oudolta.
Täytyy oikein miettiä, mitä tekisin ja miten itseäni viihdyttäisin, kun ympärillä ei ole ihmisiä, joiden kanssa keskustella tai tehdä yhdessä jotakin. Muuttopuuhaa ja siivoilua uudessa asunnossa tietysti vielä riittäisi, mutta en malta pakata aivan kaikkia tavaroita vielä, ettei tarvitse reilua viikkoa istua ontossa asunnossa, jossa on vain huonekalut ja täysinäisiä banaanilaatikoita. Sitä paitsi olin päättänyt laskeutua levossa kotioloihin ja pyhittää loppuviikon oleiluun.
Paluu arjen rytmiin
Aamu-uinnit aloitin taas heti. Eilen vain meressä oli sinilevää, joten uinti jäi vajaaksi, kun ei voinut kastella kasvoja tai upottaa päätä veteen. Pelkkä pää korkealla veden pinnalla uiminen ei virkistä samalla tavalla.
Viime yön aikana mereltä tulevat virtaukset olivat onneksi vieneet levät mennessään ja tuoneet tilalle melkoisen kylmää, mutta kirkasta vettä. Käsiä vähän paleli vedessä, mutta kesällä en suostu pukemaan käteen uimahanskoja, vaikka asteita ei olisi kuin alle kymmenen.
Omiin tuntemuksiin sopi oikeastaan varsin hyvin Amos Rexin näyttely nimeltä Musta tuntuu, toistaiseksi. Uskon nimittäin, että omat yksinolon outouden tunteet ovat voimassa vain toistaiseksi, kunnes pääsen taas tavalliseen arjen rytmiin. Keksin kyllä itselleni ajankulua.
Musta tuntuu, etten halua makoilla
Tänään kuitenkin täytin tyhjää aikaa Amoksen näyttelyllä, joka oli tosi mieluinen. Kameraan jäi monta muistoa, jotka halusin säilyttää. Mustavalkoinen kauneus on aina viehättänyt minua, joten mieleen jäi aivan erityisesti tumma pimeä huone, jossa teoksiin kohdistettu valo nosti ne vahvasti esiin mustaa seinää vasten. Yksinkertaisuudessaan ne osuivat, sillä minä jos joku tykkään yksinkertaisuudesta.
Yksi näyttelyn suosikeistani oli tämä teos nimeltä Seinäkonstruktio. Kovin yksinkertainen, mutta valaistuna tummaa taustaa vasten minusta upea.
Naureskelimme näyttelyseurani kanssa sitä, miten erilaisia olemme. Hän oli jo nähnyt kyseisen näyttelyn, mutta ei ollut ehtinyt verhojen takana olevaan kokemukselliseen tilaan, jossa makoiltiin vuoteilla ja joku toi vatsan päälle painon, joka osoittautui väriseväksi ”kohduksi”.
Kun katselin verhojen takaa sitä, miten joutuisin makoilemaan vuoteella, jossa kuka ja kuinka moni lie oli makoillut ennen minua, kenties haistelemaan niitä ihmistuoksuja, kun jokainen joutuu riisumaan kenkänsä kesken hikisen kesäpäivän, ja sitten vielä joku ventovieras tulisi koskettelemaan ja asettelemaan päälleni painoja, totesin, ettei se ole minua varten. Sellaisia yhteisöllisen makoilun kokemuksia ja ventovieraan herättelyhöpinöitä makoilun jälkeen en kaivannut enkä kaipaa. Ystävä jäi jonottamaan sisäänpääsyä verhojen taa, ja minä lähdin kiertelemään muuta näyttelyä.
Värikkäistä teoksista tämä teknisesti hieno akvarellityö Bye bye oli lemppareitani.
Tässä näyttelyseurassani parasta on se, että me saamme olla reilusti erilaisia. Uskallamme irtautua toisistamme, eikä se vähennä kokemustemme iloa, sillä kummankaan ei tarvitse jäädä paitsi. Toinen ei menetä mitään, ja toinen ei joudu siihen, mitä ei halua. Aitoa yhdessäoloa ja aitoa erillisyyttä, joihin sujahdamme vaivatta.
