Sydänvaivoja
Maanantai 19.1.2026
Sydän meinaa tykytellä turhan tiuhaan. En ole palavasti rakastunut, eikä minulla myöskään ole romantiikkaan liittyviä sydänsuruja. Ehkä on jotakin, mikä sydäntä surettaa, mutta romanttista se ei luonteeltaan ole. Stressiä voisi kuulemma yrittää välttää, mutta kun en oikeasti koe olevani stressaantunut – paitsi ehkä jatkuvasti naapurista kuuluvista äänistä.
Mutta joulun jälkeen on ollut poikkeavia tuntemuksia ja huonoa oloa. Kotikäyttöinen verenpainemittari näyttää ihan normaaleja verenpaineita, mutta vähän epäsäännöllistä sykettä. Ja tänään EKG:ssä näkyi myös jotain eteisperäistä lisälyöntiä. Näyttäisi kuitenkin olevan harmitonta. Vähän vielä tutkitaan, mutta lähinnä perusjuttuja.
Sydän sukurasitteena
Lähisuvussa on kuitenkin useitakin sydänvaivaisia. On ollut sydänkohtauksia ja pallolaajennuksia, kai ohitusleikkauksiakin. Verenpainetautia on useammallakin, ja äidin isä menehtyi aikanaan yhtäkkisesti sydänkohtaukseen. Se oli silloin järkytys, kun toinen pappa oli samaan aikaan sairaalassa heikossa hapessa. Vaarit lähtivät sitten lopulta kahden päivän välein.
Iltakävelyt tekevät hyvää, eivätkä sydämentykytykset haittaa.
Olen pitänyt itseäni suhteellisen hyväkuntoisena ja perusterveenä, mutta eipä tässä tietenkään enää mitään eilisen teeren poikia olla. Ikää kun tulee, riskit kasvavat väkisinkin, jos on vielä vähän sukurasitettakin. En vain ole kauheasti sellaisia pohdiskellut, vaikka niistä välillä ystävien kanssa vitsaillaankin.
Me ihmiset tahdomme olla sellaisia, että vakavat sairaudet, tapaturmat tai onnettomuudet eivät koskaan koske juuri meitä, vaan ehkä niitä muita. Tiedämme, mitä kaikkea maailmassa ja ympärillä tapahtuu, mutta suljemme itsemme helposti suojaisaan kuplaan, jonne ”paha” ei pääse, vaikka se todellisuudessa välillä pääseekin.
Kahvinjuonti koetuksella
Kukaan ei ole immuuni koetuksille, olipa kyse sitten sairauksista, pikkuvaivoista tai suuren luokan menetyksistä. Ratkaisevaa on sitten aina lopulta se, miten me koettelemuksiin suhtaudumme ja niiden kanssa elämme. Kukaan ei niitä itselleen halua, vaikka uskovina usein sanotaankin, että koetusten kautta on päästy siihen ja tuohon voittoon. Tai että koetukset ovat opettaneet niin paljon tai ovat juuri niitä asioita, joista eniten voi todistaa Jumalan suuruudesta. Ne ovat niitä jälkikäteispuheita, kun pahin kenties on helpottanut tai tilanne ei ainakaan juuri ole päällä. Mutta ei niitä koetuksia kukaan itselleen toivo, sillä ne ovat raastavia, olipa uskossa tai ei.
Siitä huolimatta totuus on, että koetukset opettavat, vetävät Jumalan läheisyyteen ja voivat kääntyä jopa suureksi iloksi. Niin on käynyt itsellekin.
Varmaan näillä sydämentykytyksilläkin jokin tarkoituksensa on. Jos ei muuta, niin ainakin kahvin juontia on pitänyt vähän hillitä, sillä sitä juodessa vasta tykyttääkin. Olen sanonut, että kahvi on ehkä ainoa todellinen addiktioni, josta en luovu, ellei ihan pakko ole. Saattaa olla, että pakko kolkuttelee jo ovella.
