Sisään vain pyhäpuvussa?

Menetkö sinä aina seurakuntaan pyhäpuvussa? Puet päällesi jotain vähän arjesta poikkeavaa, siistimpää, jotta näytät hyvältä? 

Entä pukeudutko myös henkisesti pyhäpukuun, kun menet seurakuntaan? Kätket hymyn ja reippauden taakse senhetkisen tuskan ja kivun, jonka syynä voi olla vaikea elämäntilanne, ihmissuhdeongelmat, rahavaikeudet, sairaus tai läheisen kärsimys? Saatat ajatella, että ei pidä rasittaa muita omilla ongelmillaan, tilaisuus ei ole sopiva omien huolien esiin tuomiseen tai että haluat vain näyttää sinulla menevän yhtä hyvin kuin kaikilla muillakin (ainakin ulkoapäin katsoen).

Turha ja tarpeellinen pyhäpuku

Molemmat ovat turhaa pukeutumista, vaikka sinänsä onkin ihan ok laittaa päälleen jotain vähän parempaa, kun haluaa osoittaa kunnioitusta tilaisuutta, muita ihmisiä tai erityisesti Jumalaa kohtaan. Mutta Jumala ei edellytä meiltä tiettyä ulkoista olemusta tai tietyn roolin ottamista, jotta voisimme lähestyä, kunnioittaa ja palvoa Häntä. Hän on nähnyt meidät kaikessa – jokaisessa meille epäedullisimmassakin tilanteessa, sillä Häneltä mikään ei ole salassa. Seurakuntaan ei myydä pääsylippuja, joiden edellytyksenä on pukukoodi.

Mutta Raamattu kertoo kylläkin tapauksesta, jossa juhliin tulija heitettiin ulos, koska hänellä ei ollut yllään ”pyhäpukua”. Kuninkaan pojan häissä kuningas löysi pöytävieraan, joka ei ollut pukeutunut häävaatteisiin ja ihmetteli, miten tämä oli ylipäänsä päässyt sisään. Sen seurauksena miehen jalat sidottiin ja hänet heitettiin uloimpaan pimeyteen (Matt. 22:11–14).

Kyse ei kuitenkaan ollut vääränlaisesta smokista, frakista tai pikkutakista, vaan vaatteesta, jonka ihminen saa uudestisyntymän yhteydessä Herraltaan. Silloin meidän päällemme tulee Jeesuksen puhdas vanhurskaus. Se tekee meistä uusia luomuksia, joka korvaa vanhan ihmisen ja synnin häpeän. Tulevalle Karitsan hääaterialle on siis olemassa ”pukukoodi”, jonka voi täyttää vain, jos uskoo Jeesukseen. Muille ovet pysyvät kiinni.

Kasvoille puettu naamio

Entä sitten se naamio, jonka ihminen niin usein vetää kasvojensa peitteeksi mennessään seurakuntaan? Se se vasta turha on. Rooli, jota kuvittelemme meiltä edellytettävän. Ei Jeesus tullut parantamaan terveitä vaan sairaita. Siksi on myös turhaa ja surullista, että niin moni kantaa yksin taakkojaan seurassa, jonka pitäisi olla heijastumaa Jeesuksen rakkaudesta.

Moni on kuitenkin joutunut kokemaan, että omalle surulle, epävarmuuksille, epäilyille ja vaikeuksille ei ole seurakunnassa tilaa tai tilaisuutta, jossa niitä jakaa. Jostain syystä ei löydykään niitä, jotka antaisivat syödä kun on nälkä, juoda kun on jano, vaatettaisivat, kun on alaston tai tulisivat käymään, kun on sairas. Aito veljeys ja sisaruus jää taputukseksi olalle ja lupaukseksi rukoilla, että jospa sinulla kohta helpottaisi. Siksi voi olla helpompi olla hiljaa ja hymyillä kysyttäessä, aivan kuin kaikki olisi hyvin.

Seurauksena on, että pahimmillaan seurakunta näyttäytyy hyvinvoivien ja alati hyväntuulisten yhteisöltä, jonka uumenissa kuitenkin kytee ahdistusta, teennäisyyttä, kyräilyä ja pelkoja. Valkeuden ulkokuori, jonka sisällä on jotain aivan muuta, aiheuttaa suorituspaineita ja luo ilmapiirin, jossa heikkoutta ei katsota hyvällä kuin korkeintaan juhlapuheissa.

Meitä on kuitenkin ohjeistettu kantamaan toistemme kuormia, jotta täyttäisimme Kristuksen lain (Gal. 6:2; 33/38). Se edellyttää sekä rohkeutta tunnustaa avuntarpeensa että valmiutta uhrata omaa aikaa ja voimavaroja rinnalla kulkemiseen ei vain iltarukouksissa, vaan myös konkreettisesti läsnä ollen.

Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.
(Matt. 11:28–30; 33/38)