Pettymyksen päälle omenapiirasta
Viime aikoina on tullut osteltua tavallista enemmän sokeria, voita ja omenoita. Johtuu siitä, että olen leiponut yhden jos toisenkin omenapiiraan. Niitä on ollut kiva viedä tuliaisina tai kiitoksina ystäville. Sitä paitsi kotiin tulee sen myötä ihana leivonnaisten tuoksu. Niin kuin tänäänkin.
En vain ole edelleenkään varma siitä, miltä sokerin ja voin tulisi näyttää, kun se on vaahdotettu tai vatkattu vaahdoksi. En usko koskaan tehneeni sitä loppuun asti, sillä minusta vaahto näyttää aivan erilaiselta kuin se voi-sokeriseos, johon minulle on tapana lisätä muut ainekset. Aika loppuisi kesken, jos jäisin odottelemaan vaahtoa. Kermavaahto on aidosti vaahtoa, mutta voi ja sokeri – eikö se ole pikemminkin vain vatkattua seosta?
Pettymysviikko
Tänään olen jo melko lailla täydessä terässä, mutta pari päivää meni pettymyksestä palautuessa. Tai oikeastaan pettymyksessä rypiessä. Sain uutisen, jonka olisin toivonut olevan päinvastainen. Vaikka olin ehtinyt varautua siihen, putosin silti syvälle. Tuli tyhjyys ja lamaannus ja ajattelin, että lyön hanskat tiskiin kokonaan.
Onneksi aina löytyy edes joku, joka jaksaa kuunnella ja kannatella, kun ei itse jaksa. Oma uskokin oli koetteella tavalla, jota en ole aiemmin käynyt läpi. Toivottomuutta ja epäuskoa on ollut ennenkin, mutta menneellä viikolla tuli täydellinen tyhjyys.
Kun tulevaisuuden näkymä pimeni hetkeksi, tuntui kuin Jumala olisi kääntänyt selkänsä, niin että jäin yksin kylmään harmauteen. Niinhän ei todellisuudessa käy, mutta tunne voi puhua muuta. Jäsenet eivät liikkuneet, eikä niitä juuri huvittanut edes liikuttaa. Istuskelin pitkiä aikoja vain aloillani tuijottaen tyhjyyteen.
Omenapiiraista tulee kotiin NIIN hyvä tuoksu!
Lounasta Stockmannilla
Siksi olin iloinen, kun eilen oli pakko lähteä kotoa liikenteeseen, vaikka kyseessä olikin vain käynti anopin kanssa Stockmannilla asioilla. Hänelle pelkkä taksimatka kaupungin läpi on nykyään elämys. Kun pääsee ulos palvelutalosta ja näkee vanhoja tuttuja maisemia ja kaupunkikuvan jatkuvaa muutosta.
Sanoinkin hänelle, että jos minulla olisi auto, kuljettelisin häntä eri puolilla kaupunkia vaikka joka viikko. Jos nimittäin ihminen ilahtuu niin pienestä, se olisi sen arvoista.
Meillä oli tarkoitus syödä yhdessä lounasta, mutta anoppi oli jostain syystä päättänyt, ettei syökään. Arvelen hänen epäilleen, ettei paikka, jossa meillä oli tarkoitus syödä, vastaisi hänen odotuksiaan. Koska olin syönyt aamiaiseni poikkeuksellisesti jo viideltä, pidin kiinni lounaasta ja tilasin makoisan lohibowlin. Anoppi halusi katsella sivusta ja joi vain kupin espressoa.
Mutta en voinut olla näkemättä kulhoani kohtaan hapuilevia katseita ja tarjosin maistiaiset. Riisiä, reilusti lohta, avokadoa, punakaalta, kevätsipulia ja makoisaa kastiketta, ja kaikki pehmeää ja helposti syötävässä muodossa.
– Kylläpä olikin hyvää!
– Entä jos tilaisimme sinulle kuitenkin oman aterian?
– No pitäisikö? Ehkä me voitaisiin…
Enkä ole pitkään aikaan nähnyt hänen syövän niin hyvällä ruokahalulla.
