Minä lähden nyt maailmalle
Olen halunnut maailmalle pienestä pitäen. Mitä se sitten tarkoittaakin.
Lähipiirissä kulkee edelleen vitsinä tapaus, kun minä lähdin maailmalle. Olin alle kouluikäinen.
Meillä kävi usein kylässä naapurin Erkki, vanha mies, joka oli mukava, mutta tosi raivostuttava, kun nauroi. Käkätti, ja koko kitalaki loimotti, kun Erkki nauroi suu auki. Mutta niin tärkeä muisto hän on lapsuudesta, että aina kotipaikan hautausmaalla käydessäni vien hänellekin kynttilän.
Hetkestä, kun minä lähdin ensi kerran maailmalle, ei ole kuvatallenteita, joten tämä kertokoon tärkeimmän. Kuva: Pixabay
Erkki oli sitten kerran vahtimassa meitä lapsia, kun vanhemmat olivat asioilla. Suutahdin jostakin Erkille – varmaan siitä käkätyksestä – ja ilmoitin lähteväni maailmalle. Erkki taisi sanoa, että tervemenoa.
Kävelin pitkää koivukujaamme kohti isoa maantietä. Maantielle päästyäni marssin epäröiden tienhaarassa edestakaisin miettien, kumpaan suuntaan lähtisin. Uskaltaisin lähteä. Autot ajeli aika kovaa… Kuulin jälkikäteen, että Erkki oli seurannut touhujani kotitalon ikkunasta. Harmitti, kun lapasetkin jäi kiireessä kotiin ja käsiä paleli.
Sitten kotitieltä alkoi kuulua tuttu pötkötys. Erkki sieltä tuli oranssinruskealla mopuletillaan (kaupungiksi: Mobylette), baskeri päässä ja sinapinruskea poolopaita päällä, kuten aina. Muistan sen edelleen. Mukana hänellä olivat violetit lapaseni. Erkki sanoi hyväntahtoisesti:
– Ajattelin tuoda nämä, ettei sormia palele, jos kauaskin olet matkalla.
Sen enempää en keskustelusta muista, mutta sen muistan, miten Erkki nosti minut kärsivällisesti mopuletin tarakalle. Pientä tyttöä nolotti, mutta Erkki ei tehnyt asiasta suurta numeroa. Ajeltiin takaisin kotiin. Ensimmäiseltä maailmanmatkalta.
—
Lue myös ajatuksia siitä, kun omat lapset olivat lähdössä tai jo jossain päin maailmalla: Kun äiti ei saa itkeä ja Kaikki työ on arvokasta.
