Joulunvieton perinteitä ja haasteita

Suomalaisten suosituimmat jouluperinteet ovat haudoilla käyminen, joulurauhan julistus ja joulukeräyksiin lahjoittaminen. Tämä ilmeni vastikään lokakuussa Suomen lähetysseuran Taloustutkimuksella teettämästä kyselystä. Haudoilla käy jouluna noin 70 prosenttia suomalaisista, ja noin puolet suomalaisista kuuntelee joulurauhan julistuksen ja lahjoittaa erilaisiin joulukeräyksiin.

Kristillisiä perinteitä ei monenkaan suomalaisen jouluun kuulu. Joulukirkossa käy noin neljännes ja jouluevankeliumin lukee vain 15 prosenttia suomalaisista. Kauneimpia joululauluja käydään kuuntelemassa vähän innokkaammin, eli noin kolmasosa suomalaisista astuu joulun aikaan kirkkoon lauluja kuuntelemaan tai laulamaan. Moni tosin saattaa olla paikalla enemmän jouluisen tunnelman kuin hengellisen sanoman takia, sillä tunnelma nostetaan usein esiin kysyttäessä, mikä joulussa on parasta. 

Suosituimmat joululaulut

Joulun aikaan kaupallisilla radiokanavilla ja suoratoistona soitettavissa joululauluissa ei juuri kristillistä sanomaa kuulla sen paremmin Suomessa kuin kansainvälisestikään. Listojen kärjessä pyörivät vuodesta toiseen sellaiset laulut kuin Mariah Careyn All I want for Christmas ja Whamin 80-luvun hittibiisi Last Christmas. Muutama vuosi sitten esimerkiksi Yhdysvalloissa ensimmäinen joululaulu, jossa mainittiin Jeesus, oli hittilistoilla vasta sijalla 71.

Evankelis-luterilaisen kirkon ylläpitämän Jouluradion suosikkilistoilla tilanne on vähän toinen. Siellä on enemmän kristillistäkin joulumusiikkia. Viime vuonna ykkösenä oli Vesa-Matti Loirin laulama Sydämeeni joulun teet, jossa Jeesus-lapsi mainitaan, vaikkei laulu sinällään olekaan kovin hengellinen.

Kieltäytyminen jouluperinteistä

Joulun kristillinen tausta ja Jeesuksen syntymän ajankohta on ollut kautta aikojen kiistanalainen, ja osa uudestisyntyneistä kristityistä kieltäytyy kokonaan joulun vietosta tai ainakin sen pakanallisista perinteistä. Esimerkiksi Italiassa monet uudestisyntyneet evankeliset kristityt haluavat erottautua katolisen kirkon menoista ja ovat riisuneet seurakunnistaan pois kaikki jouluperinteet kuusineen, joulupukkeineen ja seimiasetelmineen. He haluavat korostaa identiteettiä, joka pohjaa maallisten kulttuuriperinteiden sijaan puhtaaseen evankeliumiin.

Puusta kaiverrettu jouluseimiasetelma.

Kaikki kristityt eivät halua jouluunsa edes jouluseimeä.

Myös Suomessa vastaavaa keskustelua käydään hengellisissä piireissä toistuvasti varsinkin joulun alla. Tänäkin vuonna somessa on pohdittu sitä, saako tonttuja käyttää koristelussa tai saako uskova tuoda sisään joulukuusta, koska, kuten eräs keskustelija perusteli: Herra muistuttaa Jeremian kirjassa, ettei pidä totutella itseään pakanain menoon ja noudattaa turhia jumalia, jotka ovat puuta, metsästä hakattuja ja koristetaan hopealla ja kullalla. 

Olen itsekin käynyt uskonelämän alkuvaiheissa läpi prosessin, jossa mietin joulun vieton juuria ja merkitystä kristitylle, mutta en osaa nähdä joulukuusta jumalana, jonka kristityt tuovat kotiinsa palvoakseen sitä, vaan näen sen koristeena, jolla juhlistetaan joulun aikaa samalla tavoin kuin kynttilöillä tai jouluhimmelillä. 

Jeesus on enemmän kuin seimen lapsi

Jeesuksen jumaluus on muuttumatonta, sillä Jumala on muuttumaton. Jouluna muistellaan Jeesuksen syntymää, mutta pieni Jeesus-vauva ei ole perimmäinen syy, vaan se, miksi Jeesus syntyi ihmiseksi maailmaan. Hän tuli suorittamaan tehtävää, joka oli ristinkuolema, syntien kantaminen meidän puolesta sekä ylösnousemus ja myötä tullut ikuisen elämän toivo kaikille Jeesuksen seuraajille.

Pelkkä Jeesuksen muistaminen vain seimen lapsena on helposti lähinnä sentimentaalisuutta, jossa unohtuu Jeesuksen maanpäällisen elämän syvin merkitys. Mainitsemani Italian evankeliset kristityt on perustelleet kieltäytymistä joulunvietosta myös mm. sillä, että jouluna tekopyhyys nostaa päätään. Heidän silmissään ihmiset pudistelevat pölyä kristityn vaatteistaan ja yrittävät näyttää, että välittävät Jeesuksen syntymästä. Voi nousta kerran vuodessa näyttämölle ja esittää hartaan kristityn osansa.

Joulu ainainen välipäiviin saakka

Ymmärrän heidän pointtinsa. Samaa saattaa nähdä myös meillä Suomessa. Jouluviikon verran on ”hyvä lämmin hellä, mieli jokaisen” ja toivotaan, että olisi ”joulu ainainen”. Mutta kun välipäivät koittavat, vähäosaisten auttaminen, joululaulut ja sopuisa yhteiselo usein unohtuvat, Jeesuksesta puhumattakaan, kun alennusmyynnit alkavat ja ihmiset rynnistävät kauppakeskuksiin hamstraamaan lisää tavaraa. Uutisotsikoihin palaavat taas tutut vastakkainasettelut ja poliittiset kiistat, ja joulun soittolistat säilötään odottamaan seuraavaa joulua.

Viime jouluna kävin kotini lähimmässä luterilaisessa kirkossa jouluaaton hartaudessa ja ihmetytti hiukan, eivätkö ihmiset enää osaa käyttäytyä kirkossa, vai oliko kyse vain siitä, että pakolliset kuviot oli hoidettu ja oli kiire seuraavaan näytökseen. Tilaisuudessa nimittäin alkoi vasta kaunis loppumusiikki, jota ainakin itse olisin mielelläni kuunnellut rauhassa penkissä, kun suuri osa seurakuntalaisista nousi ylös, veti takin päällensä jos oli sen riisunut ja lähti kohisten valumaan ulos kirkosta. Se siis siitä hartaudesta.

Kun tunteet ohjailevat joulunviettoa

Muutama vuosi sitten eräs ystävä totesi, että nykyään joulussa parasta on sen odotus. Odotukseen liittyy valmistelun iloa ja pientä jännitystä, mutta varsinainen odotettu päivä saattaa tuottaa pettymyksen. Siihen ladatut toiveet eivät toteudukaan, vaan päivä muuttuu suorittamiseksi ja ohjelmanumeroksi, jossa yritetään miellyttää kaikkien erilaisia vaatimuksia. Osa istuu puoli joulua autossa siirtyen paikasta toiseen, ja jos joulua on edeltänyt kiire, se ei sammukaan rauhaan, vaan aiheuttaa jännitteitä ja pahimmassa tapauksessa räjähtelee kuin sädetikku.

Niin voi käydä, jos tunteet ja tunnelmat ohjailevat joulun viettoa. Todellinen Jeesus ei kuitenkaan ole vain tunnetta ja epärealistisia toiveita. Usko Jeesukseen on luja luottamus siihen, mitä toivotaan ja ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy (Hepr. 11:1). Se on kantava voima tyynessä ja myrskyssä sekä Jeesuksen toiseen tulemiseen pohjautuvaa odotuksen iloa, joka ei elä vain jouluna, vaan joka päivä. Jouluna me voimme kuitenkin juhlistaa sitäkin, kukin omalla tavallamme. Toivottavasti levosta ja ilosta käsin ja sopuisasti.

—–

Tämä teksti on Radio Patmoksen Tänään torstaina -ohjelman puheblogi, joka on esitetty 19.12.2024 klo 8.50. Ohjelmia voi kuunnella jälkikäteen sivustolta patmos.fi luomalla sinne ilmaisen käyttäjätunnuksen.

Jeesuksen nimen hinta

Jeesuksen nimen hinta on arvioitu Suomessa noin 1 500 euron arvoiseksi. Sen verran lapsi kärsii, jos joutuu kuulemaan Jeesuksesta. Nämä linjaukset, joilla uskonnottomia perheitä hyvitellään sen vuoksi, että lapsi joutuu tahtomattaan tilaisuuksiin, joissa on viitteitä kristinuskoon, vie meidät surulliselle polulle ja loputtomaan suohon. Odotettavissa ei ole, että lumipallo alas kieriessään pienenisi, vaan kyllä se todennäköisesti kasvaa ja voi aiheuttaa kokonaisen lumivyöryn. 

Kohta näitä hyvityskorvauksia haetaan pienimmästäkin erimielisyydestä tai vastenmielisyyden tunteesta. Tai sitten käy niin kuin Kirkkonummen barokkikonsertin peruminen enteili, että ylipäänsä kristillisyyteen pohjaava kulttuuriperimä joutuu vähitellen kiellettyjen listalle. 

Mitä meistä tulee tällä menolla? Hajuttomia ja mauttomia irtolaisia, joilla ei ole enää lupaa tunnustaa omia juuriaan ja jotka eivät kohta enää edes tunne niitä. Tai vähintäänkin suomalaisia, joille kulttuuri tarkoittaa Käärijää ja jääkiekkoa. 

Emme edes ymmärrä kristinuskon vaikutusta

Kristillinen perimä ja kristilliset arvot on kudottu meihin niin tiiviisti, että moni jumalankieltäjä tai itseään uskonnottomana pitävä – tai jopa itsensä kristityksi määrittelevä – ei edes tunnista, missä kaikessa kristinuskon vaikutus meidän elämässämme ilmenee. Ei ymmärretä tai haluta myöntää, että kristinusko on vaikuttanut suuresti mm. siihen, millä tasolla meillä on koulutus, naisten asema, kansantalous tai vähäosaisista ja sairaista huolehtiminen. Ellei tätä usko, on hyvä lukea vähän historiaa ja vertailla tilastojen valossa valtaosin kristittyjen ja vaikkapa islamilaisten maiden lukuja ja saavutuksia näillä osa-alueilla.

Suomen kieli vilisee sanontoja ja sananparsia, joissa viitataan Jumalan olemassaoloon tai jotka saattavat olla jopa suoraan Raamatusta, ilman että niiden käyttäjä edes huomaa tai tajuaa sitä. Monelle on luojan lykky, kun jotain hyvää tapahtuu, pidetään asioita aataminaikaisina tai muistutetaan ystävää, ettei pidä antaa auringon laskea vihan ylle. Ja entä sitten sapattivuosi? Pitäisikö työelämän sapattivuosi jättää nyt yksinomaan kristittyjen tai juutalaisten mahdollisuudeksi, ettei sapatin taustalla oleva uskonnollisuus loukkaa niitä, jotka eivät niistä taustoista halua kuulla?

Kristillisyys kirjallisuudessa ja taiteessa

Monet maailmankirjallisuuden klassikot ovat rakentuneet kristillisten pohdintojen ympärille tai kertovat jopa sellaisia huikeita uskoontulotarinoita kuin Leo Tolstoin romaanissa Anna Karenina. Minä tulin itse uskoon samoihin aikoihin, kun luin tuota romaania ja muistan yhä, miten hyvin kykenin samaistumaan kirjassa uskoon tulleen Kostjan ajatuksiin hänen prosessissaan sekä siihen rauhaan ja levollisuuteen, mitä hänen sitten kuvattiin kokevan, kun hän ymmärsi, että Jeesus oli tullut hänen sydämeensä.

Se, että olin ylipäänsä ennen uskoontuloani yrittänyt lukea Raamattua, johtui puolestaan maalaustaiteesta, joka sekin on käyttänyt vuosisatojen ajan kristillisiä motiiveja. Vietin nuorena paljon aikaa Saksassa ja pääsin moniin taidenäyttelyihin, joissa oppaat kertoivat maalausten yksityiskohdista ja niiden esittämistä tarinoista ja tilanteista. Ne liittyivät todella usein Raamatun henkilöihin tai tapahtumiin, tai ellei niissä suoranaisesti kuvattu jotain raamatullista, niin niihin oli saatettu upottaa symboliikkaa, jonka merkitys oli kristillinen. 

Se, että en kyennyt Raamattua tuntemattomana saamaan kaikkea irti noista opaskierroksista, harmitti niin paljon, että yritin lukea Raamattua ymmärtääkseni paremmin ja tietääkseni, kenestä milloinkin puhutaan. Raamattu on kuitenkin haastava kirja, jos sitä yrittää lukea niin kuin tavallista tietokirjaa alusta loppuun, eikä se siis siinä vaiheessa avannut minulle maalaustaiteen saloja. Mutta kun Pyhä Henki tuli mukaan, alkoi paitsi Raamatun sana, myös taiteessa käytetyt hahmot ja kuvaukset aueta aivan uudella tavalla. 

Kristinuskosta nouseva musiikki

No entä sitten musiikki? Jokainen, joka kuuntelee vähänkin klassista musiikkia, tietää miten paljolti se pohjautuu kirkkomusiikkiin ja hengellisiin vaikutteisiin. Jos me nyt lähdemme riisumaan pois koulusta ja yhteiskunnasta kaikki viittaukset kristinuskoon, niin silloin voidaan heittää samaan romukoppaan Händelin Messias-oratorion kanssa myös valtava määrä upeaa Bachin musiikkia, gregoriaaniset laulut kuoroineen ja tietysti suuri osa joululauluista.

Meillä on Suomessa myös perinteisesti monia kirkollisia juhlapyhiä, jotka vaikuttavat työssä käyvien ihmisten elämään. Voisiko ajatella, että uskonnoton, joka ei vietä joulua tai pääsiäistä, jäisikin silloin töihin niin kuin normaalina arkipäivänä ilman mahdollisia sunnuntailisiä? Jos nimittäin ryhdytään pikkumaisiksi, joudutaan huomaamaan, että jotkut haluavat vain napsia rusinat pullasta, vaikka itse pulla ei maistu ollenkaan.

Korvaavaa opetusta myös kristityille?

Kristittyinä meidän on hyvä muistaa, että meillä on perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan oikeus vaatia myös meidän lapsillemme korvaavaa opetusta, jos kouluissa opetetaan esimerkiksi sukupuoli-ideologista sisältöä, joka ei perustu biologiaan tai kristilliseen ihmiskäsitykseen. Omaa lastaan ei tarvitse altistaa näkemyksille lukuisista sukupuolista, henkilökohtaisesta sukupuolen valinnasta tai sukupuolen korjauksista, vaan sen voi kieltää. 

Jos me alkaisimme kristittyinä vaatia korvauksia altistuksesta oman vakaumuksen vastaiselle sisällölle, lista olisi loputon. Mutta se ei ole meidän osamme. Me elämme maailmassa, mutta emme maailmasta. Niin on ollut ennen, ja niin on nyt. Me emme pääse pakoon kaikkea sitä Jumalan tahdon vastaista, mitä maailmaa syytää meidän silmillemme ja korvillemme. Mutta me voimme kääntää katseemme pois kohti Kristusta. Keskittyä siihen, mikä on olennaista. 

Kristinuskossa meillä on muuttumaton arvopohja, moraalinen koodisto ja totuus, jota ihminen voi yrittää ravistella ja rikkoa maailmanajan loppuun asti, mutta se on silti muuttumaton: ”A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu”. (Ilm. 22:13; 33/38)

Sanalle altistuminen vaikuttaa

Uskonnottomien varovaisuutta kristillisen sanoman suhteen meidän on tietysti hyvä ymmärtää siksi, että jos ihminen altistuu Jumalan sanalle, siinä todellakin on olemassa se vaara, että se koskettaa ja muuttaa elämää. 

”Sillä niinkuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan, tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin.”
(Jes. 55:10–11)

Jos ihminen ymmärtäisi, mitä se tarkoittaa ja miten suuri on se vapaus ja rauha, jonka ihminen saa, kun Jeesus pelastaa, niin hän olisi valmis maksamaan sen 1 500 euroa, että saisi kokea sen. Sen sijaan, että vaatisi sitä itselleen korvauksena pahasta mielestä.

Mutta maailma ei ole sellainen. Ei siis mitään uutta auringon alla. Sekin muuten sanonta, joka on suoraan Raamatusta, vaikkei moni, joka sitä käyttää, ehkä sitä tiedä.

—–

Tämä teksti on Radio Patmoksen Tänään torstaina -ohjelman puheblogi, joka on esitetty 22.11.2024 klo 8.50. Ohjelmia voi kuunnella jälkikäteen sivustolta patmos.fi luomalla sinne ilmaisen käyttäjätunnuksen.

Ikääntyminen on arvokasta

Suomalaisessa yksilökeskeisessä yhteiskunnassa ei ole ainakaan tänä päivänä enää kovin yleistä, että kolme sukupolvea asuu yhdessä. Moni lähtee koulun jälkeen opiskelemaan kauas lapsuudenkodistaan ja usein jää sinne, niin että jos on joskus perhettä, isovanhemmat saattaa asua satojen kilometrien päässä.

Kasvu vanhempien kunnioitukseen

Olen itse siinä mielessä poikkeus, että olen kasvanut maaseudulla maatalossa, jossa talon toisessa päässä asuivat myös isovanhemmat eli isäni vanhemmat. Samassa pihapiirissä asui myös isän setä, joka oli meille lapsille ehkä läheisempi kuin oma isoisä. Hän oli lapsenvahtina, näytti miten tehdä puutöitä, opetti uimaan, kuljetti talvella kelkalla lähikauppaan ja osti aina karkkia sekä pelaili meidän kanssamme monenlaisia lautapelejä. Siitä on jäänyt todella lämpimät muistot.

Minä kasvoin siihen, että isovanhempia autettiin ja heitä käytiin katsomassa. Ehkä sen takia ikäihmiset ovat yhä tänään lähellä sydäntäni. Tällä hetkellä saan olla 94-vuotiaan anoppini tukena ja seuralaisena, kun hän lyhyeksi kutistuneilla kävelymatkoillaan turvautuu mielellään käsivarteen ja kun hänen omanikäisiään ei enää juurikaan ole elossa.

Me tapaamme anopin kanssa viikoittain. Kahvittelemme ja juttelemme, käymme joskus ulkona syömässä ja joskus joissain tilaisuuksissa. Ja hoidamme yhdessä asioita,joihin tarvitaan tietokonetta. 

Tuskaa tuottava digitalisaatio

Tämän päivän diginatiiveille voi tuntua käsittämättömältä, että ihminen, joka on käyttänyt tietokonetta ensimmäisen kerran yli 80-vuotiaana, ei ymmärrä edes tietotekniikan peruskäsitteitä, kuten vaikka sitä, mikä on selain, kursori tai valikko. Hänelle asioista on puhuttava aivan toisenlaisilla selittävillä nimillä, ja omatoimiseen koneen käyttöön hän tarvitsee tarkat kirjalliset ohjeistukset. Pienikin poikkeama tai näytölle tuleva ylimääräinen ikkunaruutu saa pasmat sekaisin.

Anopin kanssa liikkuessani ja häntä auttaessani olen saanut nähdä, miten yhteiskunta ajaa monissa asioissa ikäihmisen ohi ja tekee ratkaisuja nuorten sukupolvien ehdoilla. 

Digitalisaatio ei tuota tuskaa vain ikäihmisille, jotka eivät selviä eri sovellusten, tunnusten ja päivitysten kanssa, vaan myös heidän läheisilleen, jotka toisinaan kaukaakin joutuvat ottamaan vastuuta asioiden hoidosta, joita ikäihminen ei enää voit tehdä esimerkiksi pankin konttorissa, vaan yksinomaan sähköisesti. 

Moni vanhus on hädissään, kun yrityksiltä tulee puhelimeen tekstiviesteinä tarjouksia tai tiedotteita, tai kun lääkäriasemalta tulee ajanvaraus, joka pitää joko vahvistaa tai se peruuntuu automaattisesti. Läheisenä on joutunut monesti rauhoittelemaan, kun milloin oma äiti, milloin anoppi tai joku iäkkäämpi ystävä soittaa hädissään, mitä hänen pitäisi jollekin viestille tehdä tai ettei hän ole varannut mitään tällaista aikaa.

Elämää ikäihmisen näkökulmasta

Nuorempien voi olla vaikea ymmärtää, miten pieni heilahdus raitiovaunussa tai nupukivi kadussa voi kaataa vanhan ihmisen, jonka lihakset ovat surkastuneet vähiin ja tasapainoa täytyy hakea jokaisen seisomaannousun jälkeen. Minunkin, vaikka en enää aivan nuori olekaan, on välillä vaikeaa muistaa, kuinka pieniä askelia voi rinnalla ottaa, ettei mennä liian lujaa. 

Ikäihmisille, joista monet elävät yksin, jokainen kontakti toiseen ihmiseen on tärkeä. Kauppojen itsepalvelukassat ohitetaan jo siitäkin yksinkertaisesta syystä, että ihmiskassan kanssa voi vaihtaa edes pari sanaa. Jollekin vanhukselle se voi olla päivän ainoa kontakti toiseen ihmiseen. 

Kun taannoin saattelin anoppini hammaslääkäriin, näin, miten otettu hän oli, kun hammaslääkäri muisti hänet, auttoi takin päälle hoidon jälkeen ja jopa saatteli käsikynkässä odotustilaan, jossa odottelin. Ja kerran eräs mummo, jonka kanssa pysähdyin juttelemaan puiston penkillä, sanoi erotessamme, että se oli hänen päivänsä paras hetki.

Seurakuntien rooli

En voi lakata korostamasta sitä, miten tärkeää on myös seurakuntien yhteydenpito ikäihmisiin, jotka kaipaavat toisen ihmisen huomiota. Meidän maassamme on paljon elämän viimeisiä vuosia eläviä, jotka eivät vielä tunne Jeesusta, mutta kenties jo miettivät, mitä tulee kaiken tämän jälkeen. Siinä on paikka paitsi seurakunnille, myös jokaiselle yksittäiselle kristitylle ottaa yhteyttä, tulla rinnalle ja kertoa ikuisen elämän toivosta ja pelastuksesta Jeesuksessa.

Viime viikolla olin anopin kanssa hänen seurakuntansa ikäkausisynttäreillä, joille kutsutaan paikallisseurakunnan jäseniä säännöllisesti 70 ikävuoden jälkeen. Siellä kirkon penkeissä istui paljon elämänkokemusta. 

Kuten juhlapuheen pitänyt pastori sanoi, ikääntyminen on arvokasta ja se on saavutus. Meitä ei siis turhaan kehoteta kunnioittamaan vanhempia ihmisiä. Oman nuoruutensa voiman huumassa on hyvä muistaa, että heillä on aina jotakin enemmän kuin meillä nuoremmilla. Heillä on vuosia ja elämänkokemusta, joita vain ikä voi tuoda mukanaan.

Ikä on kriisin aihe

Vaikka suomalaisten elinajan odote on noussut viime vuosisadan puoliväliin verrattuna parillakymmenellä vuodella ja on tänä vuonna syntyvillä keskimäärin 83 vuotta, nuoruutta ihannoidaan yhä enemmän ja välillä aina sairaalloisuuteen asti. Etenkin työelämässä osaamisensa huipulla olevia terveitä keski-ikäisiä saatetaan kohdella kuin loppu olisi jo lähellä. Eräs ystävä kertoi ammattirekrytoijan vinkanneen, että ainakaan 45-vuotiaalla naisella ei työmarkkinoilla ole enää suurtakaan vetovoimaa.

Itseäni surettaa se, kun vastaan tulee jopa alle 30-vuotiaita, joiden kasvot pullottavat täyteaineita, joilla pyritään estämään iän tuomat juonteet ja normaalin elämän paljastuminen kasvoilta. Eivätkös naururypyt kerro pikemminkin siitä, että elämässä on ollut ilon aiheita? Sanotaanhan, että ryppyjä syntyy sinne, missä on ollut naurua.

En silti kiellä, etteikö ikääntyminen olisi ihmiselle prosessi, johon sisältyy luopumista ja hyväksymistä. On käytävä läpi oman kehon joskus nopeakin rapistuminen, pienten ja välillä vähän isompienkin vaivojen syntyminen, hidastuminen, ja toisinaan väkinäisesti tapahtuva paikalleen pysähtyminen. Sisin on vielä virkeä, mutta keho ei enää tottele menohaluja. Harva selviää siitä ilman jonkinasteista kriisiä.

Turva Jumalassa

Mutta kun on luottamus Jumalaan ja kun me turvaamme yksin Häneen, voi katsella luottavaisesti kohti vanhuutta. Elämän kuluminen tai edes sen päättyminen ei ahdista, kun sydän ei ole kiinnittynyt tähän maailmaan ja aikaan, vaan kaiken elämän antajaan ja Jeesukseen Kristukseen, joka odottaa kerran jokaista, joka on pannut toivonsa Häneen.

Jumala on luvannut meille, että ”Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan; niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan, minä kannan ja pelastan.” (Jes. 46:4; 33/38)

Hän ei heitä ketään pois edes vanhalla iällä, eikä hylkää, kun voimat alkavat loppua, (Ps. 71:9; 33/38) vaan ojentaa kätensä, johon saa tarttua ja nojata silloinkin, kun ihmisapua ei ole lähellä. Eikä Jumala ole määrittänyt eläkeikää ihmisen arvolle tai palvelutyölle. Me olemme Hänen silmissään arvokkaita ja käyttökelpoisia loppuun asti. 

Ikääntyminen on arvokasta, ja se on lahja, josta me saamme kiittää Jumalaa.

—–

Tämä teksti on Radio Patmoksen Tänään torstaina -ohjelman puheblogi, joka on esitetty 31.10.2024 klo 8.50. Ohjelmia voi kuunnella jälkikäteen sivustolta patmos.fi luomalla sinne ilmaisen käyttäjätunnuksen.

Kokonaisvaltaisen paranemisen tiellä

Matteuksen evankeliumissa kerrotaan, että Jeesus koski Pietarin anoppia, joka makasi kuumeisena, ja kuume lähti hänestä. Ja tuona iltana Jeesus paransi kaikki sairaat, jotka tulivat Hänen luokseen. Siis todellakin – kaikki sairaat. Jeesusta ei turhaan kutsuta Parantajaksi, sillä Hän ei koskaan jättänyt sairasta kipujensa ja vaivojensa riivaamaksi, vaan paransi jokaisen.

Nainen, joka oli sairastanut 12 vuotta verenvuototautia ja käyttänyt kaikki varansa lääkäreihin apua saadakseen, parani vain koskettamalla Jeesuksen viitan tupsua. Hänen uskonsa oli hänet parantanut. Aivan kuten kävi sadanpäällikölle. Hänellekin tapahtui niin kuin hän uskoi – ja hänen palvelijansa parani.

Jumala parantaa, mutta ei minua

Minäkin olen aina ollut vakuuttunut siitä, että Jumala voi parantaa silloinkin, kun se on ihmiselle mahdotonta. Mutta jostain syystä olen aina sulkenut itseni pois parantuvien joukosta. Olen kärsinyt selkäkivuista melkein 30 vuotta, ja viime vuosina kivut ovat olleet välillä sietämättömiä. Ne eivät enää ole olleet se risti, joka on pitänyt minut riippuvaisena tai lähempänä Jumalaa, kuten olen itselleni selittänyt, vaan ne ovat ajoittain vieneet kaiken huomion itseensä ja invalidisoineet paitsi arkielämää, myös hengen yhteyttä Jumalaan.

Loppukesästä olin taas tilanteessa, jossa elämä keskittyi lähinnä kivun sietämiseen ja selviämiseen. Aivan kuten tuo verenvuototautia sairastanut nainen, minäkin olen vuosien mittaan käyttänyt valtavat summat rahaa käynteihin eri asiantuntijoilla saamatta pysyvää apua tai välillä edes ymmärrystä. Olen tietysti myös rukoillut ja saanut rukoustukea, mutta toden sanoakseni, sisimmässäni minulla on aina ollut epäilys, ettei tämä minun vammani ja kipuni tästä parane.

Mitä Raamattu kertoo parantumisesta?

Mutta tällä kertaa kipujen keskellä Jumala alkoi puhua parantumisesta. Aihe ei ole koskaan aiemmin puhuttanut minua. Aloin kysellä, mitä Jumala Sanassaan oikein opettaa asiasta. Onko minulla oikeutta pyytää parantumista? Ja mistä minä voin tietää Jumalan tahdon tässä asiassa? Monet meistä kuolevat lopulta sairauksiin, joten miksi minä olisin sellainen tapaus, jonka Jumala haluaisi parantaa?

Ei liene sattumaa, että eteeni tuli kirja, joka opettaa Pyhän Hengen parantavasta voimasta (Murray, Andrew: Divine Healing). Kyseisestä kirjasta löysin raamatunkohtia, jotka riisuivat pois epäilykseni. Ehkä tärkein niistä oli Jaakobin kirjeen viidennen luvun kohta, jossa sanotaan, että ”uskon rukous parantaa sairaan, ja Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, se annetaan hänelle anteeksi” (Jaak. 5:15). Sen takia meidän tulee tunnustaa synnit toinen toisillemme ja rukoilla toistemme puolesta, jotta me parantuisimme.

Paraneminen voi olla prosessi

Kirjassa muistutettiin myös siitä, että Jeesus paransi aina sairaat, kun Hän kohtasi heitä. Ja toden totta, evankeliumeissa tulee toistuvasti vastaan kohtia, joissa Jeesus paransi kaikenlaisia tauteja ja sairauksia. Niissä käy toteen profeetta Jesajan kautta puhuttu sana, jonka mukaan ”Hän otti päälleen meidän sairautemme ja kantoi meidän tautimme” (Matt. 8:17).

Raamatun lupausten vahvistamana minäkin rohkenin lähteä paranemisprosessiin ja aloin rukoilla yksin ja yhdessä rukousystävien kanssa paranemista. Hyvin pian sain huomata, että paraneminen ei välttämättä tapahdu hetkessä (vaikka sekin on mahdollista), vaan on prosessi ja lisäksi jotain paljon enemmän kuin vain fyysistä paranemista. Pyhä Henki alkoi nostaa mieleen asioita, joista on tehtävä parannusta. Hän näytti haavoja, jotka ovat toistuneet ristiriitaisina tunnereaktioina tai rikkovana käytöksenä tilanteesta toiseen vuosien mittaan. Ja hän osoitti, miten täydellisyyden tavoittelu on aiheuttanut armottomuutta ennen kaikkea omaa itseä, mutta väkisinkin myös muita ihmisiä kohtaan. 

Tahdotko tulla terveeksi?

Olen ollut uskossa melkein 30 vuotta, mutta vasta nyt ymmärrän konkreettisesti, mitä Jeesus tarkoitti, kun hän kysyi mieheltä Betesdan lammikolla: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Jeesus ei parantanut vain miehen sairautta, vaan myös hänen henkensä, sielunsa ja sisimpänsä emotionaaliset haavat. Paraneminen on kokonaisvaltaista, sillä pelastettu on jokainen, joka uskoo.

Jeesus itse oli kipujen mies, ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä ja sairauden tuttava. Hän ei kantanut ristille vain meidän syntejä, vaan myös meidän sairaudet ja kivut – fyysiset ja henkiset (Jes. 53:3–4).

Aina tavallinen ei auta

Eräs pastori kertoi havainneensa jo palvelutyönsä alkuvaiheessa, että seurakuntalaisten joukossa on ihmisiä, joiden elämän haasteet eivät tunnu ratkeavan perinteisin hengellisen elämän keinoin. Sen sijaan samat ongelmat ja käytösmallit toistuvat kaavamaisesti heidän elämässään, vaikka he miten olisivat kuuliaisia ja sitoutuneita uskossaan, rukoilisivat, olisivat opetuksessa, nauttisivat sakramentteja tai täyttyisivät Pyhällä Hengellä.

Kyseinen pastori ymmärsi, että uudestisyntyminen ei ole oikotie emotionaaliseen parantumiseen, persoonallisuuden ongelmien tervehtymiseen tai pyyhkimään pois haavaisia menneisyyden muistoja. Senkaltainen paraneminen ei tapahdu hetkessä, vaan tarvitaan Pyhän Hengen parantavaa voimaa ja aikaa. Samalla lähimmäisiltä tarvitaan poikkeuksellista kärsivällisyyttä, että me emme tuomitsisi väärin ihmisiä, joiden käytös saattaa olla tunnevammojen takia ristiriitaista ja raskasta kestää.

Kelpaamaton, ahdistunut ja ylisensitiivinen

Kun ihmisen sisin on rikki ja tunne-elämä haavoilla, se voi ilmetä mm. syvänä kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunteena, toistuvana ahdistuneisuutena tai yli menevänä sensitiivisyytenä. Osa ihmisestä saattaa kyllä uskoa Jumalan rakkauteen, mutta kun haavaiset tunteet nostavat päätään, voi olla vaikea ymmärtää, että Jumala voisi rakastaa niin kelvotonta ja pahaa ihmistä kuin hän kokee olevansa. Evankeliumin ilosanoma ei ole päässyt yltämään sisäiseen minään asti ja pyyhkimään pois vanhojen ikävien muistojen jättämiä jälkiä. Verestävä sisin reagoi herkästi sanoihin, katseisiin ja ylipäänsä toisten ihmisten käytökseen ylitulkiten niitä omaksi vahingokseen.

Toisaalta ihminen voi tavoitella jatkuvasti enemmän ja suurempaa täydellisyyttä oikeuttaakseen oman olemassaolonsa ja hänelle tarjotun rakkauden. Uskonelämässä se näkyy helposti lakihenkisenä suorittamisena ja pyrkimyksenä ansaita kuuliaisuudellaan ja teoillaan Jumalan rakkautta. Lopputulema sellaisissa tavoitteissa on kuitenkin helposti se, että mikään ei koskaan riitä, kun armo on karannut käsistä tai siirretty syrjään omien ponnistelujen tieltä. Epäonnistumisen kokemus voi johtaa siihen, ettei ihminen enää rohkene yrittää lainkaan ja jää sivustaseuraajaksi.

Tunnustakaa ja rukoilkaa

Siksi Jaakobin kirjeen sanat ”Tunnustakaa siis syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että parantuisitte” on ollut kuin kultainen avain, jonka avulla saa luottaa Jumalan parantavan ihmistä terveeksi sekä sielun, ruumiin että hengen tasolla – minut mukaan lukien. Tarvitaan tunnistamista, tunnustamista, vastuunottoa ja anteeksiantoa sekä muille, itselle että kenties myös Jumalalle. 

Joskus me emme tiedä todellista ongelman, kivun tai sairauden syytä ja saatamme rukoilla väärien asioiden puolesta. Siksi on oleellista antaa Pyhän Hengen paljastaa, mikä on kenenkin todellinen ongelma ja miten tulisi rukoilla.

Omat silmät ovat viime viikkojen aikana auenneet näkemään yhä selkeämmin, miten pyyteetöntä Jumalan rakkaus ja huolenpito on. Sitä ei tarvitse maksaa takaisin tekoina, palveluksina ja sinnikkäällä yrittämisellä, sillä mikään niistä ei tee kelpaavaksi Jumalan armolle ja rakkaudelle. Eikä mikään niistä paranna meitä. Vain Jeesus Kristus voi kantaa meidän sairaudet ja kivut, ja vain Hänen siipiensä suojassa on kokonaisvaltainen parantuminen mahdollista.

—

Tämä teksti on Radio Patmoksen Tänään torstaina -ohjelman puheblogi, joka on esitetty 17.10.2024 klo 8.50. Ohjelmia voi kuunnella jälkikäteen sivustolta patmos.fi luomalla sinne ilmaisen käyttäjätunnuksen.

Vain yksi tie

Biologinen ihmiselämä syntyy vain yhdellä tavalla. Tarvitaan miehen ja naisen sukusoluja, jotka sitten liittyvät yhteen, ja niistä lähtee kasvamaan uusi ihminen. Tämä on ensimmäinen syntymä, ja Jumala on sen näin luonut.

Ei siis ole ihme, että myös ihmisen toinen syntymä, uudestisyntyminen ylhäältä, tapahtuu vain yhtä tietä pitkin, uskomalla Jeesukseen Kristukseen ja syntien sovitukseen Hänessä. 

Yksinkertainen usko

Se on lopultakin hyvin yksinkertaista, mutta ihmisellä on taipumus mutkistaa asioita. Ihminen kun kaipaa vaihtoehtoja, hänen on vaikeaa ottaa vastaan mitään annettuna eikä varsinkaan käskettynä. Siksi jo yksistään se, että puhutaan Jumalan käskyistä, on ihmisluonteelle punainen vaate.

Jumala on tehnyt asiat tarkoituksella yksinkertaisiksi, jotta yksinkertaisinkin ihminen voisi ymmärtää Hänen tahtonsa. Asioiden yksinkertaisuus osoittaa Hänen suurta rakkauttaan. Jostain syystä ihminen kuitenkin kaipaa vaihtoehtoja, olipa asia mikä tahansa. Siten hän kokee, että hänellä on mahdollisuus valita kaikkein paras vaihtoehto – sellainen, joka sopii juuri hänelle ja hänen yksilölliselle persoonalleen.

Liikaa valinnanvaraa

Parhaimmissa ruokatavarakaupoissa saattaa olla vaikkapa kymmeniä teelaatuja ja -tuotemerkkejä, joista valita. Tai suolaa, yhtä elämän perusmausteista, muodossa sun toisessa ja jopa monen värisenä. Samalla tavalla hengellisiä uskomuksia on monia. 

Vaikka suomalainen on useimmissa tapauksissa kasvanut kristilliseen arvopohjaan perustuvan yhteiskunnan vaikutuksessa, hengellinen etsintä aloitetaan yleensä valitsemalla jotain muuta kuin kristinusko. Sen sijaan, että ihminen lähtisi tutkimaan tarkemmin, mitä Jeesus oikein opetti ja kuka Hän oikein oli, hän etsiikin tänä päivänä vastauksia buddhalaisesta meditaatiosta, kristallien voimasta tai hindulaisesta joogasta. Tai niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin, nuori feministinainen saattaa tarjota enemmän ymmärrystään jopa islaminuskolle kuin kristillisille arvoille.

Rakastava vanhempi tarjoaa rajat

Mutta vanha sanonta siitä, että rajat ovat rakkautta, pätee yhä. Lasten kasvatuksessakin tärkeä periaate on, ettei pieni lapsi valitse tai päätä, miten toimitaan, vaan se on vanhemman tehtävä. Ja jos lapsi tietyissä tilanteissa valitseekin, vaihtoehtoja ei ole pilvin pimein, vaan maksimissaan kaksi. Hän voi päättää, laittaako tarhaan punaisen vain oranssin paidan, mutta häntä ei laiteta joka aamu vaatekaapin eteen miettimään itsekseen, mitähän tänään pukisin päälleni. Rakastava vanhempi tarjoaa rajat, joiden sisällä lapsen on helppo liikkua.

Kuvittelepa, että olet suurella lentokentällä, jossa on monta terminaalia ja etsit lähtöporttiasi. On rakkautta, että joku kertoo sinulle lennon lähtevän portilta A15 sen sijaan, että kävisit läpi kaikki portit etsien oikeaa lentoasi. Se veisi vain epätoivoon, eivätkä mitkään aikataulut venyisi, niin että ehtisit ajoissa kotiin.

Vain yksi reitti

Jumala kohtelee ihmistä kuin lasta. Hän on valmistanut vain yhden reitin päästä kerran kotiin ja tehnyt sen siten helpoksi. Joku saattaa olla sitä mieltä, että se on poissulkevaa, kun vaihtoehtoja ei ole, mutta se ei pidä paikkaansa, sillä kaikki on kutsuttu. Ovi avautuu jokaiselle, joka kolkuttaa. 

Mutta vaikka sanotaankin, että Jumala vetää ihmistä puoleensa ainakin muutamia kertoja elämän aikana, Hän ei koskaan pakota ketään kyseiselle tielle tai koputtamaan ovelle. Valinta on ihmisellä itsellään. Tavallaan ne kaksi vaihtoehtoa, kuten tarhaan lähtevällä lapsella: punainen tai oranssi paita. Elämä tai kuolema.

Hiekkainen puistotie.

Jumalan luo vie vain yksi tie: Jeesus Kristus.

Ihminen keskittyy omaan itseensä

Ihmisen kaipaama valinnanvapaus on omaan itseen ja sen mukavuuteen keskittyvää ja tekee meistä hedonisteja ja oman lihan miellyttäjiä. Raamattu kuitenkin kehottaa kuolemaan itselleen ja omille haluilleen ja rakastamaan Jumalaa yli kaiken. Siksi meidän uskommekaan ei perustu siihen, miltä minusta tuntuu tai millaiset olosuhteeni ovat, vaan siihen, mitä ja millainen Jumala on ja mitä Hän on Sanassaan luvannut. 

Hänen lupauksiinsa saa vedota silloinkin, kun ei tunnu miltään tai kun mitään ei näy, ja kun kuljetaan ikään kuin tietämättömyyden vallassa.

Olen usein miettinyt sitä, miten ihminen on saanut aikaan Jeesuksen selkeistä ja varsin konkreettisista opetuksista niin monenlaisia tulkintoja. Kenties siksi, että ihminen ei anna Pyhän Hengen avata Jumalan tarkoituksia, vaan tykkää laittaa sekaan vähän oman järjen ja inhimillisen käsityskyvyn mukaisia ajatuksia. 

Silti Jeesus kutsui meidät yksinkertaisesti seuraamaan itseään ja kertomaan evankeliumia kaikille kansoille aina maailman ääriin asti. Tämän yksinkertaisen kutsun ympärille ihminen on jostain syystä kokenut tarpeelliseksi rakentaa monenlaisia kuppikuntia ja oppirakennelmia, koska ihminen tässäkin tuntuu tarvitsevan vaihtoehtoja. Jokaiselle on oltava tarjolla jotakin, vaikka oikeasti pitäisi olla tarjolla vain yksi tie, yksi totuus ja yksi Jeesus mutta kylläkin ihan jokaiselle.

Jokaiselle on oma paikka

Liiallinen vaihtoehtojen tarjonta ei aiheuta muuta kuin hämmennystä, vähän niin kuin lentoasemalla ilman tietoa oikeasta portista. Kaiken lisäksi ihmisten kesken syntyy aina riitelyä, kun mietitään, miten portille pääsee parhaiten ja nopeiten, kun aika on käymässä vähiin. Joukossa on aina myös oman arvonsa tuntevia etuilijoita, jotka kokevat olevansa etuoikeutettuja varaamaan parhaat paikat koneesta ja joita ei yhtään haittaa, vaikka joku toinen jäisi kokonaan lennolta.

Todellisuudessa meille pitäisi riittää tieto siitä, että kunhan ollaan päästy portin läpi, jokaiselle löytyy oma paikka. Meidän ei oikeastaan tarvitse tietää ollenkaan, millainen se oma paikka on, sillä sen oikean portin takana ei huonoa paikkaa olekaan. Ja sen sijaan, että me kiilaisimme sivuun muita matkustajia, me voimme tukea toisiamme, auttaa kantamaan toistemme joskus raskaitakin matkatavaroita ja varmistaa sen, että jokainen ehtii lennolle ja pääsee perille. Siihen meitä on kutsuttu. 

Minä uskon, että Jumala iloitsee siitä, kun kone on täynnä eikä tyhjiä paikkoja ole, sillä tarjoilut ovat hyvät ja kotiin on aina ihana palata.

—–

Tämä teksti on Radio Patmoksen Tänään torstaina -ohjelman puheblogi, joka on esitetty 22.11.2024 klo 8.50. Ohjelmia voi kuunnella jälkikäteen sivustolta patmos.fi luomalla sinne ilmaisen käyttäjätunnuksen.

Rutiineja tarvitaan arjessa ja uskonelämässä

Ihminen tarvitsee rutiineja. 

Se, että me teemme asioita toistuvasti saman kaavan mukaan, helpottaa elämää, kun ei tarvitse jatkuvasti miettiä, mitä ja miten jotakin tekisi. Rutiinit luovat parhaimmillaan ihmiselle turvaa, järjestystä ja koossapitävän rakenteen ja rytmin elämään ja yksittäisiin päiviin. Ne voivat toimia perustana sille, että ihminen voi hyvin, sillä ne ankkuroivat meidät johonkin pysyvään, kuten vaikka seuraamaan Jeesusta.

Muutto rikkoo rutiinit

Tulin itse taas kesän aikana tietoiseksi rutiinien tarpeesta, kun muutin uuteen asuntoon. Muutto, kuten monet muutkin elämän murroskohdat, rikkovat tuttuja rutiineja. Rutiinien puute taas luo epävarmuutta ja lisää aivojen psyykkistä kuormitusta. Kukaan ei kestä sellaista pitkään. Toki me ihmiset olemme luonteeltamme ja temperamentiltamme erilaisia, ja toinen viihtyy ja toimii paremmin kaaoksessa kuin toinen. 

Itse olen ihmisenä sellainen, että kun kaikki tavarat ovat muuttolaatikoissa eivätkä omilla vakiintuneilla paikoillaan, olen kuin peura ajovaloissa ja hypin päättömästi paikasta toiseen, kunnes kaikki laatikot on vihdoin purettu ja tavarat järjestyksessä. Senkin jälkeen kestää vielä aikansa, ennen kuin vaikkapa aamiaistarvikkeiden löytäminen uusista kaapeista tai pyykkihuolto alkaa sujua tottuneesti. Se on juuri sitä rutiinien puuttumista, jolloin todistetusti aivojen kokema selkeytymättömyys vie hälytystilaan ja arkisista toimista tulee tuskastelua tai jopa selviytymistä. 

Rutiinit myös kahlitsevat

Näin käy myös muuttoa suuremmissa tai vakavammissa elämän murrosvaiheissa, kuten silloin kun kohdalle tulee vakava sairaus tai vaikkapa avioero. Rutiinien rikkoontuminen voi johtaa kaaokseen, mutta se voi myös johtaa tarkastelemaan, kuinka tarpeellisia vanhat rutiinit oikeastaan olivatkaan. Joskus vanhoista rutiineista on hyvä päästää irti, jos ne eivät enää palvele tarkoitustaan. Tai jos ne sitovat ja luovat pikemminkin ahdistusta kuin vapauttaa. 

Huonot tai liialliset rutiinit kahlitsevat ihmistä ja elämä muuttuu joustamattomaksi. Hengellisessä elämässä voi tapahtua sama, kun me kenties tahtomattamme sidomme itsemme tietynlaisiin uskon toteuttamisen tapoihin, jotka eivät tuokaan rauhaa ja vapautta, vaan pikemminkin turvattomuutta. Syntyy kokemus, että en riitä Jumalalle, jos en lue tarpeeksi Raamattua tai vietä riittävän pitkää aikaa rukouksessa tai jos joskus jätän väliin seurakunnan tilaisuuden. Silloin hengellisen elämän harjoittamisen rutiini muuttuu vaatimukseksi ja suoritukseksi, josta armo puuttuu. Positiiviseksi tarkoitetut rutiinit ovatkin johtaneet ahdistavaan rutinoitumiseen.

Se ei ole tarkoitus, sillä hyvät rutiinit ovat kuin liikenne- tai etikettisäännöt. Kun kaikki tietävät, miten toimia, ja jos kaikki myös noudattavat yhteisesti sovittuja sääntöjä, ei tule turhia yhteentörmäyksiä sen enempää fyysisesti kuin henkisestikään. 

Rutiinit vähentävät vaihtoehtoja ja selkeyttävät siten ihmisen toiminnan suuntaa. Samalla ne säästävät aikaa ja antavat tilaa jollekin muulle, kuten vaikkapa henkiselle tai hengelliselle kasvulle. 

Rutiinit lohtuna

Useimmat rutiinit liittyvät ihmisen perustarpeiden tyydyttämiseen, kuten syömiseen, liikkumiseen ja lepoon. Kun ihminen on masentunut, hänen on vaikea ylläpitää rutiineja, vaikka ne toisaalta toisivat mielekkyyttä elämään, josta masennuskausina usein tuntuu puuttuvan merkityksellisyys. Rutiinit, kuten vaikkapa päivittäinen kävelylenkki, voi suojata masentunutta putoamasta kokonaan arjen elämän ulkopuolelle. Masentunut kärsii yleensä myös aloitekyvyn puutteesta, joten rutiinit tulevat siinäkin tarpeeseen, sillä ne helpottavat asioiden aloittamista. Kun vain aloittaa jostakin, se voi saada isommankin pyörän liikkeelle.

Rutiinit voivat myös lohduttaa ihmistä. Silloin, kun on kurja tai saamaton olo, kotiaskareet tai tuttu rukoushetki ystävän kanssa voi viedä eteenpäin. Hyvät rutiinit pitävät ihmisen kiinni siinä, mihin hän on menossa, ja siksi myös uskon vaelluksessa tarvitaan sopivasti rutiineja. On hyvä muistaa tutkia Raamattua säännöllisesti, mielellään päivittäin, rukoilla ja olla uskovien yhteydessä. Kun niitä toistaa riittävän usein, niistä tulee rutiineja, joita ilman ei voi olla ilman, että elämästä tulee kaaosta. Ne pitävät oikealla polulla ja muistuttavat uskonelämän päämäärästä, ikuisesta elämästä yhdessä Kristuksen kanssa.

Rutiinit ovat erityisen hyödyllisiä kriisitilanteissa. Siksi esimerkiksi lentokoneessa on selkeät ohjeet hätätilanteen varalle, ne toistetaan aina koneen noustessa, ja henkilökunta harjoittelee toimia säännöllisesti. Kun kriisi on päällä, ei ole aikaa eikä voimia luoda hyödyllisiä toimintatapoja. Siksi on hyvä tutkia Raamattua juuri hyvinä päivinä, jotta sen lupaukset ja lohdutus olisivat muistissa ja sydämessä ja siten voimavarana koetuksen hetkillä. 

Kestäväisyys edellyttää rutiineja

Kuten alussa mainitsin, rutiinit on saman asian toistamista uudestaan ja uudestaan. Voisi melkein väittää, että Raamattukin suosittelee meitä luomaan rutiineja. Siellä sanotaan mm. että ”te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on.” (Hepr. 10:36; 33/38.)

Sana kehottaa kestäväisyyteen myös rukouksessa ja koetuksissa (Room. 12:12), ja silloin tarvitaan sopivasti rutiineja – säännöllistä rukousta ja sitä, että me lähestymme Herraa toistuvasti tai tiedostamme, miten kestää kiusauksissa tai vaikeina aikoina. Parasta kuitenkin on, että Pyhä Henki on mukana kaikessa ja vaikuttaa meissä tahtomista ja tekemistä, niin että rutiinien rutiininomaisuus vähitellen haihtuu ja yhteydestä Herraan tulee yksistään ilo, jota me janoamme yhä enemmän.

Hengelliset rutiinit eivät pelasta ketään, mutta ne auttavat meitä pysymään Herrassa, jolloin Hän yksin kannattelee meitä niin tavallisessa arjessa kuin murroksenkin keskellä.

—–

Tämä teksti on Radio Patmoksen Tänään torstaina -ohjelman puheblogi, joka on esitetty 15.8.2024 klo 8.50. Ohjelmia voi kuunnella jälkikäteen sivustolta patmos.fi luomalla sinne ilmaisen käyttäjätunnuksen.

Olennainen on karsimisen sisar

Omassa elämässä on menossa ellei suuren muutoksen, niin ainakin muuton aika. Laskeskelin, että olen muuttamassa neljättätoista kertaa, jos mukaan ei lasketa muutaman kuukauden oleskeluja ulkomailla.

Sanotaan, että muutto on yksi elämän suuria kuormittavia tapahtumia. Se on varmasti sitäkin, sillä muuttoon liittyy paljon työtä, järjestelyä, muistamista ja huoltakin. Itse olen kuitenkin aina kokenut muuton siitä huolimatta ennen kaikkea innostavana alkuna johonkin uuteen. Vaikka kaikki siivoaminen, pakkaaminen ja purkaminen on voimia vievää, tykkään siitä, kun pääsee rakentamaan jotakin uutta, järjestelemään paikkoja ja sisustamaan kotia.

Pysähtymisen hetki

Muutto on aina myös hyvä hetki pysähtyä tutkimaan omaa elämäänsä ja kaikkea sitä, mitä on kerännyt tai kerääntynyt ympärille. Joukossa on monia ihania muistoja, joista ei malttaisi luopua, vaikka niiden säilyttäminen ei aina olekaan kovin järkevää. Tai ainakin voi olla kovin työlästä siirrellä vaikkapa lasten vanhoja piirustuksia, askarteluja ja puukäsitöitä asunnosta toiseen muutaman vuoden välein.

Mutta joukossa on aina myös paljon tavaraa, joka on alun perinkin ollut turhaa tai on jostain syystä jäänyt vanhaksi tai käyttämättömäksi. Muutaman vuoden takaisessa muutossa minäkin luovuin vihdoin vanhoista opiskeluaikaisista sanakirjoistani, jotka olin aikanaan pitkän säästämisen jälkeen saanut hankittua, samoin kuin tietosanakirjoista, joita tuli käytettyä kovin harvoin, mutta joiden siirtely painoi sitäkin enemmän.

En edes tiedä, kuinka monta laatikollista tavaraa olen vuosien mittaan vienyt kierrätykseen, kirpputoreille tai lahjoittanut muuten vain pois, kun olen tehnyt muuttoja. Vaikka tavara ei menisikään kokonaan hukkaan, se, että tavaraa aina kertyy pois lahjoitettavaksi, kertoo, miten helposti me sorrumme keräämään turhaa ympärillemme. Se voi olla yhtä lailla ahneutta kuin nuukuuttakin, varautumista tulevaisuuden varalle kuin holtitonta hamstraamistakin.

Mitä oikeastaan tarvitsemme?

Muuttolaatikot uudessa kodissa.

Muutto on myös karsimista ja hyvä hetki pysähtyä miettimään, mikä oikeastaan on olennaista.

Juuri menneellä viikolla päivittelin sitä, miten paljon kaapeissa on tavaraa, jota ei juuri koskaan käytä. Ja kun aloin tarkasti miettiä asiaa, näin silmissäni sen, miten vähän me oikeastaan tarvitsemme tullaksemme toimeen ja voidaksemme elää aivan hyvää elämää.

Ystävä jakoi muutama vuosi sitten muuttoni yhteydessä osuvan aforismin: Karsiminen on olennaisen sisar.

Meidän tulisi toden totta karsia, jotta me pysyisimme olennaisessa. Se pätee sekä meidän elämäämme ylipäänsä että meidän uskonelämäämme.

Jeesuksen yksinkertainen esimerkki

Jeesus eli maan päällä hyvin yksinkertaista elämää. Kun Hän siirtyi paikasta toiseen, Hänen ei tarvinnut tilata suurta muuttoautoa eikä viedä turhia tavaroita kierrätyskeskukseen. Ja kun Hän lähetti opetuslapset matkaan, Hän kielsi heitä ottamasta mukaansa edes laukkua, kenkiä tai kahta paitaa. Jopa rahakukkaro piti jättää kotiin.

Me olemme tänä päivänä aika kaukana Jeesuksen ja opetuslasten elämäntyylistä. Useimmat elävät hyvin varustelluissa kodeissa, ja sekä piha- että ullakkovarastot pursuavat tavaraa, jota emme juurikaan käytä. 

Voidaan varmaankin hyvällä omallatunnolla kysyä, kuinka paljon meidän ympärille keräämästä omaisuudesta on tarpeellista ja kuinka paljon vain tavan vuoksi tai näyttämisen tarpeesta hankittua statusta. Tai kenties sidoksia johonkin, mitä me emme enää ole tai mihin me emme enää palaa.

Onko meillä jotain, mitä me voisimme antaa pois jollekulle, joka sitä enemmän tarvitsisi? Ja voisiko jokin, mitä me säilytämme oman varastomme peränurkassa käyttämättömänä, tuottaa iloa jossain ihan muualla jonkun toisen käytössä?

Luotammeko Jumalan huolenpitoon?

Jumala on luvannut pitää meistä huolen ja täyttää meidän tarpeemme, mutta kuinka hyvin me lopultakaan luotamme tässä Hänen Sanaansa? 

Ei mannaakaan kerätty varastoon, vaan Herra antoi juuri sopivasti kullekin päivälle. Eikä Jumala katsonut sitäkään kovin hyvällä, kun rikas mies sai hyvää satoa ja vilja-aitan jäädessä pieneksi purki sen ja rakensi suuremman kerätäkseen kaiken omaisuutensa sinne.

Itsevarmana voi iloita omistuksistaan ja paljoudestaan unohtaen samalla, että taivaan aarteet ovat keräämättä, ja Herra voi ottaa hetkessä kaiken pois. Silloin jäljelle ei jää todellakaan mitään.

Jumalan karsintaa

Me keräämme varastoihimme tavaran lisäksi myös paljon turhaa murhetta, kaunaa, katkeruutta, kateutta ja monia muita kuormittavia tunteita ja ajatuksia. Fyysisesti muuttamalla me emme kuitenkaan pääse irti omasta lihasta, vanhasta minästämme, joka on kuin keräyspaikka kaikelle sille pahalle, mikä meistä aina välillä irtoaa. Liha kulkee mukana loppuun asti.

Tarvitaan sisäistä muutosta, joka voi syntyä vain uskossa Jeesukseen, ja muutosta, jonka voi saada meissä aikaan vain Pyhä Henki. Jumala muistuttaa meitä Sanassaan olennaisesta ja karsii Henkensä kautta meistä turhaa pois. Opettaa meille tahtoaan ja vaikuttaa kaiken tahtomisen ja tekemisen, niin että me voimme Hänen voimassaan kulkea ennalta valmistetuissa teoissa. 

Jumala hioo meidän särmiämme altistamalla meitä tilanteisiin, joissa me emme aina ole omalla mukavuusalueellamme. Mutta vain siten me voimme tulla tietoisiksi omista heikkouksistamme ja haavoistamme ja antautua Hänen parannettavikseen ja muokattavikseen.

Ilman karsimista kasvu tyrehtyy. Niin on luonnossakin. Liian tiheä kasvusto tukahduttaa kaiken, ja useimmiten etenkin kaiken hyvän. Tarvitaan karsimista, jotta voimme kukoistaa. Jokainen hedelmää tuottava oksa puhdistetaan liioista versoista, jotta se tuottaisi entistä enemmän hedelmää (Joh. 15:2). 

Silloin kun olennainen muistuttaa itsestään, turha karsiutuu pois. Olennainen kun on se karsimisen sisar.

Hiljainen viikko –mahdollisuus hiljentyä ja hiljentää

Meneillään on hiljainen viikko. Se on viikko, jolloin me kristittyinä laskeudumme pääsiäiseen ja hiljennymme muistamaan ensin Jeesuksen uhria meidän vuoksi ja sitten iloitsemaan siitä, että Hän voitti kuoleman ja on ylösnoussut, jotta me saisimme elää. 

Maallistuneessa yhteiskunnassa ei voi kuitenkaan aina olla varma, puhuuko hiljaisesta viikosta tai ymmärtääkö sitä enää juuri kukaan muu kuin vakaumukselliset kristityt tai vanhempien sukupolvien edustajat. Kristilliset perinteet ja Kristuksen elämän vaiheet ovat tuttuja yhä harvemmille Suomessa.

Hiljaisuus on harvinaista herkkua

Toisekseen hiljaisuudesta ja hiljentymisestä on tullut harvinainen luonnonvara ja sellaista herkkua, jota monikaan ei ymmärrä nauttia, vaikka se voi ravita ihmistä uskomattomalla tavalla. Yhteiskunnassa yleisellä tasolla saatetaan ihmetellä ihmisten rauhattomuutta ja kiireistä elämäntapaa, mutta toisaalta on itse jopa tietoisesti luotu ympäristö, jota ihmisen pitää paeta päästäkseen olemaan hiljaisuudessa. 

Kaikki teollistuminen, tekniikan kehitys ja modernit välineet on tuoneet keinotekoisia ääniä ympäristöön, joka pari sataa vuotta sitten jopa kaupungeissa muodostui pääosin luonnonmukaisista tai luonnon äänistä. 

Hiljaisuus edellyttää vetäytymistä

Hiljaiset tilat ovat harvassa. Kaupat ja kauppakeskukset, ryhmäliikuntatilat ja monet muut ihmisten palveluun keskittyneet paikat ovat ääniä täynnä: musiikkia, kuulutuksia ja vähintäänkin laitteiden huminaa, ellei jyrinää. Edes perinteiset kirjastot eivät enää ole kovin hiljaisia, niin että niissä kuuluisi vain askeleita ja kirjan sivujen kääntelystä kantautuvaa rapinaa. Sinnekin on viety toimintoja, joita ei voi suorittaa äänettömästi hiljaisuudessa tai hiljentyen. 

Ulkoista hiljaisuutta kaipaavan on vetäydyttävä pois ihmisistä ja tapahtumista. On suljettava laitteet, ovet ja ikkunat, eikä sekään aina ainakaan kaupungissa riitä. Jopa luontoon paetessa on mentävä riittävän kauas. Ei auta istua rantakivellä, jos viereisellä tontilla puhutaan kovaäänisesti puhelimeen tai päristetään moottorisahaa.

Jeesuksen rauha säilyy myös äänten keskellä

Mutta ulkoinen hiljaisuus on eri asia kuin sisäinen hiljaisuus ja rauha. Se on mahdollista – ja sen syvin olemus on sitä, että se toteutuu myös kaikkien ympäröivien äänten ja jopa kaaoksen keskellä. Ei tietenkään haittaa, että hiljentyy, rauhoittaa tarkoituksellisesti tahtia, vähentää ärsykkeitä ja ennen kaikkea etsiytyy Pyhyyden läsnäoloon, jotta sisimmässä olisi rauha. Siihen hiljainen viikkokin tarjoaa hyvän tilaisuuden. 

Hiljaisuuteen liitetään paitsi äänettömyys, myös rauha, levollisuus ja tyyneys. Siten ulkoisessa hiljaisuudessa on paljon sitä, mitä Jeesus tuli tuomaan meille: Hänen rauhansa, joka ei anna niin kuin maailma antaa (Joh. 14:27).

Äänillä peitetään usein sisäistä levottomuutta

Hiljaisuus ei tee oloa rauhattomaksi, jos sisin on levossa. Silloin hiljaisuus on pikemminkin luontainen ympäristö. Mutta jos mieli harhailee ja olo on levoton, ihminen saattaa kaivata ääniä ja jopa meteliä, jotta huomio kiinnittyisi johonkin muuhun kuin omaan sisäiseen rauhattomuuteen ja pahaan oloon, tai ainakin hukuttaisi sen alleen. 

Jos mielessä pyörii monenlaista, ja varsinkin jos ajatukset ovat sävyltään tummia, hiljaisuudessa ne kuuluvat entistä vahvempina. Monesti on helpompi peittää sellaiset mietteet vaikka television turhanpäiväiseen mölinään kuin ottaa ne käsittelyyn tai ymmärtää, että ne eivät kenties sillä hetkellä kuitenkaan murehtimalla ratkea.

Mutta onko meillä varaa hiljentyä edes yhdeksi viikoksi vuodessa? Vai valmistelemmeko me pääsiäistä ja siihen hiljentymistä sellaisella tohinalla, että todellinen hiljentyminen jää lopulta vähiin?

Pääsiäisen sanoma kiinnostaa enää harvoja

Muutama vuosi sitten Kirkon tutkimuskeskus julkaisi  tutkimuksen, jonka mukaan suomalaisten pääsiäisen vietto on lähinnä syömistä ja yhdessäoloa. Se on mahdollisuus viettää pitkää viikonloppua ja lähteä vaikka vielä ennen kevättä Lappiin laskettelemaan tai hiihtämään. Mutta aika harvassa alkavat olla ne, jotka oikeasti laskeutuvat pääsiäiseen ja hiljentyvät edes hiljaisella viikolla muistamaan sitä, mitä Jumala on antanut meidän edestämme. 

Valitettava totuus nimittäin on, että Suomessa pääsiäisen kristillinen sanoma on enää vähemmistön ajatuksissa. Kyseisen tutkimuksen mukaan vain kolmannes suomalaisista pitää pääsiäisen sanomaa Kristuksen ylösnousemuksesta edes jokseenkin tärkeänä. 15–29-vuotiaista naisista vain joka viides. 

Piina tulee päätökseen

Jeesus valmistautui pääsiäiseen puhumalla loppuun saakka ihmisille niin kuin Jumala oli Hänelle puhunut. Hän eli kuuliaisena Isälle loppuun asti ja sai kulkea aina valmistetuissa askelissa. 

Kun Jeesus vetäytyi vuorille, hän ei mennyt sinne laskettelulomalle, vaan hiljaisuuteen rukoilemaan. Tai kun Hän söi opetuslastensa kanssa pääsiäisateriaa, tärkeintä eivät olleet kristallilasein viimeistelty kattaus tai se, että pöydässä on sun seitsemää sorttia. Oleellista oli yhteys opetuslasten kanssa, yksinkertainen leipä ja viini, jotka nautittiin viimeistä kertaa Jeesuksen ollessa vielä maan päällä. Ne ovat tarjolla meillekin yhteysaterialla ja muistona Jeesuksesta. 

Jeesukselle hiljainen viikko oli myös piinaviikko. Voisiko edes se hiljentää meidät ymmärtämään Jeesuksen uhrin mittakaavaa ja määrää? Jeesuksen kärsimyksen ja piinan päättyminen pääsiäisaamun ylösnousemukseen saa myös lohduttaa meitä, jotka tässä ajassa olemme piinan keskellä, että kerran vielä se piina päättyy ja me saamme nousta ylös Jeesuksen luo ikuiseen juhlaan. 

Hyvää hiljaista viikkoa jokaiselle!

—

Tämä teksti on Radio Patmoksen Tänään torstaina -ohjelman puheblogi, joka on esitetty 21.3.2024 klo 8.50. Ohjelmia voi kuunnella jälkikäteen sivustolta patmos.fi, kun luot sinne ilmaisen käyttäjätunnuksen.