Pitkän kotona vietetyn ”mökkiintymisvaiheen” jälkeen Museokortti on ollut virkistävä kesäostos. Kun vielä tarjouksesta halvalla sai, vähän niin kuin Vilénin Sulo. On tehnyt hyvää lähteä hakemaan tunkkaisiksi käyneille aivoille ja ajatuksille uusia virikkeitä.

Olen saanut enemmän kuin vain virikkeitä. Käynnit ovat olleet elämyksiä. Ne ovat minulle juhlahetkiä, joihin yhdistän usein myös pientä herkuttelua. Lasi kuohuvaa, maa-artisokkakeitto, vadelma-lakritsileivos, grillattuja jättikatkarapuja, cappuccino, ihan tavallinen kahvi, mitä milloinkin. Suon sen itselleni, sillä en tällä hetkellä käytä rahaa matkusteluun (paitsi ystävien luo Suomessa), en tilaa lehtiä, en shoppaile enkä maksa urheiluharrastuksista. Uinti meressä ja pyörälenkit Hakaniemen, Linnunlaulun ja Baanan kautta kotiin kun ovat ilmaisia. Tosin 25 vuotta palvellut pyörä meni juuri vaihtoon, kun vaihteet levisivät, mutta kulunut mikä kulunut. Jo reilut viisi vuotta sitten silloinen pyörähuollon mies sanoi, että voisit vähitellen kirjoittaa joulupukille…

 

Parasta on taide

Toistaiseksi olen käynyt Museokortilla vain taidemuseoissa, mutta ne ovatkin suosikkejani. Niissä viipyilen kaikessa rauhassa, kun näen jotain erityisen kaunista, kekseliästä tai työstötekniikan, joka ihmetyttää ja ihastuttaa. Yhtä rennosti kävelen myös ohi, jos jään vakavissani miettimään, että olisin itsekin osannut vedellä samanlaisia viivoja, tai jos en jaksa tuijottaa videota, jossa kaljupäinen nainen hakkaa päätään seinään. En jaksa esittää näkeväni taidetta siellä, missä en sitä näe, eikä minun tarvitse tuijottaa maalausta minuuttitolkulla ymmärtääkseni, mitä se esittää. Puhumattakaan, että minulla olisi tarve tulkita, millaisia taiteilijan tunnetiloja abstrakti teos esittää. Taide ei ole minulle sitä. Taide on ahaa-elämyksiä ja sisäisiä huokauksia, jotka syntyvät hetkessä, puristamatta mutta melkeinpä puristavat rinnasta, koska ovat niin – aah!

Taide on ahaa-elämyksiä
ja sisäisiä huokauksia,
jotka syntyvät hetkessä, puristamatta.

Helsingissä on, mistä valita. Siinä mielessä olen etuoikeutetussa asemassa. Olen nyt nähnyt lyhyessä ajassa vanhoja öljyvärimaalauksia, moderneja videoinstallaatioita, valokuvia, pronssiveistoksia, ja sitten huomenna Edelfeltiä anopin kanssa.

Huikea maailmanmatkaaja

Tänään ihastelimme ystävän kanssa aivan Helsingin ytimessä valokuvia ja matkamuistoja, joita löytyi Jörn Donnerin kuoleman jälkeen hänen sukutalostaan Pohjoisrannasta. Nuorena itselleni tuli Donnerista mieleen lähinnä pornahtavissa elokuvissa esiintynyt surkeahko näyttelijä, mutta tiedän toki tänä päivänä, että hän oli paljon muuta. Paljon enemmän, paljon monipuolisempaa ja paljon lahjakkaampaa.

Donner on kuulemma itse pitänyt itseään lähinnä kirjailijana, eikä se ihmetyttänyt, kun luki hänen matkoilla kirjoittamiaan kirjeitä. Niissä oli väriä ja tunnelmaa. Tavallinen kynäilijä kirjoittaa: ”Terveisiä Wienistä. Sacherkakku on hyvää ja sääkin on suosinut. Ensi viikolla kotiin. Terveisin Jörkka.” Mutta Jörn Donner kirjoittaa vuonna 1959: ”Hej. Jag lovade ju skriva, men det har varit lite si och så med hela Jörn. (…) Jag är också helt förvirrad av mina upplevelser, ömsom förbannad på mej själv, ömsom helt nykter och normal. Någon stor själ är jag inte, närmast en lus, och oftast ber jag Jörn Donner dra så långt pepparn växer, vilket vore alla parter till gagn.”

Jos tekstit olivatkin värikkäitä, 50–60-lukujen valokuvat olivat mustavalkoisia, mutta sitäkin sisällökkäämpiä. Niiden perässä kun kulki, sai kiertää maailman ympäri mantereelta toiselle. Ihastellen, jopa vähän kadehtien. Niin paljon näkemistä ja kokemista niiden taakse kätkeytyi.

Oma matkailu on ollut siihen nähden pientä, mutta kun katseli Donnerin moninaisia muistoja – passikopioita, kaupunkien karttoja, tulitikkurasioita – jäi miettimään, miksi on tullut heitettyä pois niin monia omia muistoja, vaikka niitä onkin alun perin keräillyt säilytysmielessä. Kartonkisia Bierdeckeleitä eli olutbrändien lasinalusiakin oli joskus pussillinen sekä karttoja, juna- ja bussilippuja eri kaupungeista ja maista. Jotain olen toki säilyttänyt, mutta monessa muutossa on iskenyt turhautuminen, ja lippuset ja lappuset ovat saaneet lähteä. Vähän kuin kirjat tai omat vanhat piirustukset – ja pikkuruisen on kaduttanut, kun on joskus jälkikäteen sortunut pohdiskelemaan.

Kauniilla sanoilla elää pitkään

Meitä suomalaisia pidetään yhä vieläkin joskus jöröinä, mutta museotyöntekijöiden osalta se ei pidä paikkaansa yhtään. Olen kohdannut upeita asiakaspalvelijoita ja uskomattoman osaavia oppaita.

Amos Rex vei sydämen jo siksi, että ensin lippuluukulla nuori mies ihasteli kaulassani roikkuvaa, tädin tekemää ristikorua ja sen kaunista lukkoa, ja heti perään vieressä ollut nuori nainen kirkkaanväristä kesämekkoani. Sanoin, että elän heidän kauniilla sanoillaan kokonaisen viikon, sillä sanat tuntuivat oikeasti tulevan sydämestä. Kaiken huippuna tuo nuori mies bongasi nimeni Museokortista ja kun törmäsimme toisiimme tekemäni museokierroksen jälkeen, hän huudahti: ”No Tuija, mitä tykkäsit näyttelystä?” Se, että hän oli painanut nimeni mieleensä tai ylipäänsä bongasi sen kortista, teki suuren vaikutuksen, sillä en suinkaan ollut päivän ainoa vieras tai museokorttilainen. Mutta melkeinpä tunsin itseni sellaiseksi.