Ekstrovertti vai introvertti?

Luulin olevani ekstrovertti

Aivan viime vuosiin asti olen ajatellut olevani ekstrovertti. Sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut, ripeäotteinen – joku, jonka on helppo tutustua uusiin ihmisiin ja avata suunsa ryhmässä, kun muut katselevat varpaitaan. 

Pitää paikkansa. En pelkää ottaa kontaktia vieraisiinkaan ihmisiin, tykkään hyvistä keskusteluista ja olen verraten kärsimätön, jos vaikkapa työyhteisössä ei kyetä tekemään päätöksiä, vaan haahuillaan jossain välimaastossa, niin ettei kukaan oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Ja olen epäsuomalainen siinä, etten kestä tietyissä tilanteissa hiljaisia hetkiä, vaan täytän ne itse, jos kukaan muu ei avaa suutaan.

Kyse on temperamentista

Mutta ekstroverttius ei ole niin yksiselitteistä. Se ja sen vastakohta introverttius ovat temperamenttipiirteitä. Niistä on aika monia vääriä käsityksiä, kuten vaikka että introvertti ihminen olisi automaattisesti ujo. Ne ovat kuitenkin eri asioita.

Temperamenttipiirteet ovat synnynnäisiä ja varsin pysyviä. Omaa temperamenttiaan ei voi siis muuttaa, mutta ihminen voi opetella toimimaan toisin kuin temperamenttinsa puolesta olisi luontevaa, sillä käytös ja toiminta ovat oppimisen tulosta. Usein on tarpeen kouluttaa omaa temperamenttiaan kohti keskivertoa. Se tekee elämästä helpompaa, sillä ääripäillä on tapana räjäytellä kanssaihmisten tunteita suuntaan ja toiseen.

Olenko edes introvertti?

Jos kuitenkin introvertit ovat tyypillisesti vähemmän riskejä ottavia, analysoivia, asioita pitkään pohdiskelevia, itsenäisiä ja rauhaa kaipaavia, tunnistan itseni niistäkin. Pidän itsenäisestä työskentelystä, ja vaikkapa työpaikkailmoitusten ainaiset vaatimukset tiimipelaamisesta ahdistavat. Avokonttorit eivät ole minun juttuni. Tarvitsen työskentelyyn oman soppeni, sillä häiriinnyn muiden puheluista, omenan rouskutteluista tai pitkien kynsien nakutuksesta näppäimistöllä.

Mutta olenko kuitenkaan introvertti? En ehkä sen enempää kuin ekstroverttikään. Tykkään sosiaalisista tilanteista, useimmiten. Tykkään olla seurassa, mutta mieluiten kahden kesken tai pienellä porukalla. Isossa porukassa jään tarkkailemaan, ja väkijoukoista en ole pitänyt koskaan. Joulunavaukset Senaatintorilla eivät ole minua varten.

Sittenkin jotain muuta?

Rakastan yhä enemmän yksinoloa, rauhaa ja jopa täydellistä hiljaisuutta. Omissa ajatuksissa olemista, sillä niitä riittää välillä liikaakin. Olen miettinyt jälkikäteen, oliko uupumukseni ja masennukseni osasyy aikanaan se, että tunsin itseni väärin ja hakeuduin tilanteisiin ja elämäntapaan, joka haastoi minua väärällä tavalla ja uuvutti. Että ajattelin olevani sosiaalisempi kuin olen ja kaipaavani enemmän toimintaa ja tapahtumia kuin todellisuudessa kestin. Mene ja tiedä, mutta ainakin tärkeä osa paranemistani oli karsiminen, karsiminen ja vielä kerran karsiminen.

Olen kuvaillut itseäni sosiaaliseksi erakoksi, mutta sekin kuvaus on jo kärsinyt inflaation, kun lehtijutuissa vilahtelee tuon tuosta sosiaalisia erakoita. Olisin mieluummin jotain omaperäistä. Voisin olla vaikka joku muuvertti.

—

Liisa Keltikangas-Järvinen on suuresti ihailemani psykologian professori emerita, joka on puhunut paljon myös mediassa yleistajuisesti temperamentista ja persoonallisuudesta. Suosittelen hänen kirjojaan, jos aihe kiinnostaa. Esim. Temperamentti ja koulumenestys (WSOY, 2006) auttoi aikanaan ymmärtämään paremmin paitsi omaa lasta, myös itseäni.

Miehen kanssa kävelylenkillä

Miehet on miehiä ja naiset naisia, tai toiset Marsista ja toiset Venuksesta. Todisteena siitä voisi toimia vaikkapa tämä miespuolisen kaverin kanssa tekemäni kävelylenkki muutaman vuoden takaa. Autolla.

Miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta.

Kun mies lähtee kävelylenkille. No, ystävä ei sentään ollut ihan puku päällä, mutta tuo kulkuväline. Kuvituskuva: Pixabay.

Jostain kumman syystä miehet haluaa lähteä kävelylle mahdollisimman kauas. Niin kauas, että on pakko mennä autolla, koska muuten ei jaksaisi enää kävellä takaisin.

uusi auto

No, kaveri tuli sitten hakemaan. Oli juuri saanut pitkään odottelemansa uuden auton, jota tietty piti vähän esitellä.

– Laitetaan kuule takit ajomatkan ajaksi tänne peräluukkuun. 

Mies hipsuttelee jotakin takaluukussa näkyvää nappulaa, niin että on pakko kysyä: 
– Mikäs nappula se on?
– Siitä saa katos tätä luukkua vähän enemmän auki, jos on liian ahdasta.
– Vau, oikein kaksi erilaista avautumiskulmaa! Tosi kätsy.

Kehä ykkösellä kaveri jarruttaa liikennevaloihin rauhallisesti. Nostaa kädet ja melkein jalatkin ylös.
– Kato, tää jarruttaa ihan itsekseen.
– Vau, eikö se oo vähän pelottavaa?
– Ei, kato tän etäisyyden edellä menevään autoon saa säätää ihan itse. Ja auto lähtee itsekseen liikkeelle, kun edellä menevä lähtee eteenpäin.
– Tosi kätsy.

On ruuhka-aika. Ollaan menossa Nuuksioon, mutta ilta alkaa jo hämärtää. Onneksi on hyvät valot.
– Eiks oo aika kiva kojetaulu? Digitaalinen.
– Jep. Tosi magee.
– Ja katopa jalkatilaan. Sielläkin on valot.
– Tosi kätsyt. Osaa laittaa jalkansa oikeaan paikkaan.
– Eihän ne ovien valot häikäse?
– Ei yhtään. Ja mulla on laukussa aurinkolasit.

Kohta hämärtää

Ollaan Vihdintiellä. Ilta alkaa tosiaan hämärtää. Oikealla näkyy korkea mäki, jonka laella lepattaa tuulipussit. Kysäisen kaverilta:
– Hei, mikäs toi mäki on?
– Se on Paskamäki.
– Täh?
– Sellanen täyttömäki, mut sitä sanotaan Paskamäeksi. Siellä on hyvät kävelyreitit ja pitkät portaat, jotka voi nousta ylös. Oon käynyt joskus lenkillä.
– Pitäiskö mennäkin sinne? Ettei ehdi tulla ihan pimeetä. Eihän siellä haise?
– Ei haise. 

Ajettiin Paskamäen juurelle ja astuttiin ulos autosta. Mies vinkkaa:
– Näetkö siinä ovenkahvassa sen loven? Ei sisäpuolella, vaan sinä ulkona. Ei se, ku siinä kahvassa!
– Ai tää pieni viiva?
– Koske sitä.
– Miksi?
– No koske nyt.

Kosken, ja ovet sulkeutuu.
– Vau! Mut mikset sä voinut vain käyttää avainta?
– No ettei tarvi ottaa avaimia taskusta.
– Tosi kätsy. Kävellään nyt tonne Paskamäelle. Täällä on jo ihan pimeetä.

Leidien harvinaiset herkut

Herkuttelen aika harvoin hummerilla. Mutta tänään oli sellainen päivä. Edellinen kerta oli varmaankin 24 vuotta sitten maaliskuussa, kun odotin tytärtäni ja oltiin anopin kanssa Lontoossa.
Hummeri lautasella on harvinaista herkkua

Käytiin muuten silloin katsomassa Cats-musikaali, ja siellä tunsin esikoiseni ensimmäisen kerran liikkuvan kohdussa. Se oli vain pientä kutinaa – kuin popcornit olisivat hyppineet sisuksissa – mutta siellä tyttö jammaili, joten ei ihme, että hän on musikaalisesti lahjakas ja harrasti pitkään tanssia. Harmittelen kyllä vähän, ettei hän ole yhtään sitä tyyppiä, joka antaisi lahjojensa kuulua ja muidenkin nauttia niistä, sillä häneltä on turha toivoa edes kissanpolkkaa pianolla. Hyvä, kun kuitenkin soittelee edes itsekseen.

Mutta tänään siis taas nautittiin hummeria yhdessä anopin kanssa. Taisi olla myöhästynyt syntymäpäivälahjani, sillä seuraavakin alkaa olla jo ovella.

Viikkotapaamisissa on selkeä rutiini

Paljon enemmän pitäisi juhlia anoppia ja hänen ikäänsä. Koronan takia 90-vuotisjuhlat jäivät viime vuonna väliin. Kävin silloin vain kadulla hänen ikkunansa alla soittamassa puhelun, ja hän vilkutteli iloisena ikkunasta ja totesi, että tämähän on ihan kuin näköpuhelu.

Pian kuitenkin alettiin taas tavata normaalisti kerran viikossa. Hänelle tapaamiset ovat olleet henkireikä sulkeutuneen yhteiskunnan keskellä; hän kun kävi iästään huolimatta vielä ennen koronaa konserteissa, teatterissa, keskiviikkokerhossa ja Sortavala-seurassa. Aktiivinen ikäihminen, jolta kaikki toiminta on nyt loppunut. Kuinka moni onkaan jäänyt kokonaan yksin ja menettänyt elämänhalunsa tämän totaalipysähdyksen seurauksena…
Meillä on tapaamisissa jo tuttu rutiini. Hän on tehnyt lohivoileivät valmiiksi, sillä joulun jälkeen keksin, etten enää syö pullaa enkä leivoksia. Vähitellen olemme yhdessä liukuneet tästä hölmöksi osoittautuneesta päähänpistosta: hän on alkanut kerta toisensa jälkeen tarjota yhä suostuttelevammin macaron-leivoksia tai konjakkikakkua, ja minä olen jossain vaiheessa tajunnut, että vatsamakkara ei katoa enää, vaikka kuinka kidutan itseäni kahvipöydän ääressä sanoen muka terveystietoisesti ”kiitos, mutta minä en käytä lainkaan näkyvää sokeria”.

”White Lady” yllätti

Vien siis lohileivät (ja leivokset) pöytään, ja hän napsauttaa kahvin tulemaan. Hän valitsee kukkaservietit ja minä kaadan kahvit. Sitten on aika kertoa viikon tapahtumat: Stockalla käynnit, yöheräilyt, ystävien puhelut ja aavistuksen hassun tuttavan toilailut. Anoppi panttaa tarinoitaan aina, kunnes päästään pöytään istumaan. Se on jotenkin hellyyttävää, mutta hyviä juttuja ei pidä paljastaa liian aikaisin.
Kun kahvit on juotu, istumme olohuoneeseen ja hän kysyy, haluaisinko juoda jotain. Joskus ei erityisesti maistuisi, mutta juomme silti aina lasilliset kuohuviiniä. Kesällä niiden kanssa on mansikoita. Joskus otamme White Ladyt. Kun hän ensimmäisen kerran tarjosi leidit, odotin jotain mietoa ikänaisen likööriä, mutta juoma saikin kulmakarvat hyppäämään pari senttiä taivasta kohti. Tyylikäs ja kauniisti tehty cocktail, jossa oli sokerireunukset maljamaisessa lasissa ja kaikki, osoittautui melkein 40-volttiseksi alkoholiksi. Mutta sitä otetaan ihan vähän vain.
Yhteiset hetkemme ovat tärkeitä meille molemmille. Saan olla apuna, kun lamput pitää vaihtaa, silmätipat eivät tahdo osua, roskiksen edusta on jäästä liukas eikä ulos uskalla mennä, tai kun kännykän valo vilkkuu merkkinä vastaamattomasta puhelusta eikä sitä saa millään pois. Kuuntelen, kun hän kertoo tarinoita elämästään ja matkoiltaan, sillä ne ovat yhä hyvin eläviä ja tarkkanäköisiä.
Ystävyydet eivät katso ikää
eivätkä varsinkaan ikäeroa.
Pari viikkoa sitten olimme hotellimatkalla Turussa poikaani tapaamassa. Anoppi oli myöhemmin soittanut pojalle ja kertonut, että se oli hänen kesänsä kohokohta. Matkalla näin toki, miten maailmaa ei ole rakennettu ikäihmisiä varten ja miten lyhyeksi ihmisen kävelymatkat kutistuvat, kun ikää on lähemmäs sata vuotta. Mutta me matkustimme niillä ehdoilla. Nauroimme kyllä yhdessä sille, kun anoppi jo menomatkalla junassa ennen Karjaata sanoi, että onpa ihanaa päästä taas kotiin! Muistutin, että käydään nyt kuitenkin ensin siellä Turussa.
Ystävyydet eivät katso ikää eivätkä varsinkaan ikäeroa. Olen oppinut anopilta paljon, mm. lohen graavauksen ja hummerin syönnin. Viime aikoina olen miettinyt paljon myös sitä, miten jokainen hetki on kallis – ja yli 90-vuotiaan kanssa erityisen kallis.
—

Kaikki työ on arvokasta

En ole koskaan ollut niin onnellinen siivoushommista kuin tänään! Koti on siivottu, kynttilät sytytetty, ja sohva tuntuu hyvältä takapuolen alla. Mutta en tarkoita nyt näitä oman kodin siivoushommia.

Aamulla puhelimessa odotti iloinen viesti Australiasta. Tytär on kahden ja puolen kuukauden yrityksen jälkeen vihdoin saanut töitä. Siivoustöitä! Ja taputushymiöitä perään. 

Oma usko on ollut vähän koetuksella, vaikka kuinka tiedän, että asiat aina lopulta kääntyvät parhain päin – silloin kun kaikki mosaiikin palaset loksahtavat kohdalleen ja on oikea aika. 

Olin jo lähetellyt varoittelevia viestejä, että koitahan hankkiutua Sydneyä kohti ennen kuin rahat loppuvat, jotta pääset hyppäämään koneeseen ja takaisin kotiin, jos ei tilanne kohene. Mutta vastaus ei ollut ”Kyllä äiti”, vaan ”En aio tulla, sillä mä löydän niitä töitä”.

Taidan olla outo kasvattaja. Kun toiset vanhemmat riemuitsevat lastensa pääsystä kauppakorkeaan tai ylioppilaskirjoitusten laudatureista, minä hihkun, kun lapseni pääsee siivoojaksi. 

Haluan selittää miksi.

Kaikki työ on arvokasta

Ihan ensiksi, koska ei ole työtä, jota en arvostaisi. Kaikkia töitä en elääkseni haluaisi tehdä, koska en niitä joko osaa tai koska en niihin soveltuisi, mutta mitään työtä en halveksu. Vähiten siivoushommia. Joka niin tekee, tervemenoa vain putsaamaan kapakanvierustojen oksennuksia tai juna-asemien vessoja. Minä ainakin olen äärettömän kiitollinen, että saan jonkun ihmisen työpanoksen vuoksi käydä siistissä vessassa tai odotella junaa puhtaalla metrolaiturilla.

Toisekseen, kyse ei ole minun elämästäni ja haaveistani, vaan tyttären. Jos hän on niin onnellinen kuin viestit kertovat – kengurujen ja surffilautojen keskellä –, niin mikä olisi riittävä syy viedä se ilo häneltä. Että pitää tulla nopeasti kotiin ehtiäkseen hypätä kotimaiseen oravanpyörään? Että pitää päästä nopeasti opiskelemaan, jotta valmistuu kunnialliseen ammattiin ennen 25 ikävuotta? 

Miksi? Täällä hän vietti viimeisen vuoden lukiossa kiusattuna ja yksin jätettynä, niiden eximian ja laudaturin oppilaiden keskellä. Hän on surffivuotensa ansainnut. Ja jos saan valita, näen lapseni mieluummin reiluna ja onnellisena Australiassa surffailevana siivoojana kuin moukkamaisena laudaturin ylioppilaana, joka viis veisaa muista ihmisistä, kunhan oma elämä hymyilee.

Nuori nainen surffilaudalla aallonharjalla.

Surffailua siivoushommien ohella.

Kokemus likaisesta työstä tekisi jokaiselle hyvää

Kolmanneksi, jokaiselle tekee hyvää tehdä edes hetki työtä, jossa suojakäsineet ovat tarpeen. Tietääpä, ettei työnteko aina (tai useinkaan) ole paperin pyörittelyä virastotyöaikaan tai somepäivityksiä nuorekkaan startupin säkkituolineukkarissa. 

Minäkin aloitin vaatimattoman työurani luomalla sianpaskaa. Anteeksi karkea kielenkäyttöni, mutta karkeaa oli työntekokin. Maatilan tyttärellä ei ollut ihan hirveästi valittavana sisäsiistejä töitä, mutta lannanluontia, multaisten kivien keräämistä pelloilta ja perunamaiden putsausta kyllä riitti. Possuista ja vasikoista tykkäsin, mutta pakko myöntää, että kaikkea muuta vihasin. Kirjat maistuivat paremmalta, mutta isän mielestä se oli joutavanpäiväistä vetelehtimistä.

Omista kokemuksista oppineena olen tyytyväinen, ettei oma tytär nyrpännyt nenäänsä ja sanonut siivoushommille kiitos ei. Se kertoo minulle siitä, että voidakseen jäädä unelmiensa maahan hän on valmis tekemään mitä vain. No, toivottavasti ei nyt ihan mitä vain, mutta kuitenkin. Osoittaa ainakin tietynlaista periksiantamattomuutta.

Ulkomailla oleskelu kasvattaa aina

Ja neljänneksi, vieraan maan ja kulttuurin elämyksiä ja kokemuksia saa vain vieraassa maassa ja kulttuurissa. Jokainen voi käydä kielikurssilla Englannissa kerran kesässä ja kirjoittaa englannista vaikka laudatur plussan, mutta sitä pääomaa, mitä saa reissaamalla ulkomailla yksin, ei saa yhdeltäkään koulunpenkiltä tai kurssilta. Kieli ja luonne ei kohene missään niin kuin käytössä, kun pitää luoda oma sosiaalinen verkostonsa, ystävystyä kun ei tunne vielä yhtäkään ihmistä, hoitaa viranomaisasioita oudossa kulttuurissa ja tulla toimeen kaukana mamman jauhelihakeitosta ja tutuista kuvioista.

Siksi olin valmis lähettämään poikanikin ulkomaille vuodeksi enkä kysellyt suoritettuja kursseja ja arvosanoja, kun hän palasi. Hänellä oli tullessaan puhelin täynnä uusia numeroita, joihin whatsappailla, kuvia jotka kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa, ja myös tuhat uutta sanaa aivan uudella kielellä. Se riitti minusta nuorelle miehelle yhden vuoden saldoksi.

Ehkä toivon myös, että omat lapset tekevät joissain asioissa toisin kuin minä. Kuudet ällät ja kymppirivi eivät lopultakaan ole minulle paljoa antaneet. En minä niitäkään ylenkatso, vaan olen kiitollinen, mutta kaikki se, mikä minulle tänä päivänä merkkaa, on tullut aivan muualta ja muista asioista.

Maailma meidän ulkopuolellamme

Missä vasa onko? Näin oma tytär jutteli, kun oli pieni ja vasta opetteli lauseita. Osoitteli pihalla pyöriviä fasaaneja ja halusi sanoa, että ”kato äiti, fasaaneja”.

Ei siis liene sattumaa, että nytkin ensimmäisten Australian kuvien joukossa tuli kuvia oudoista linnuista, joita hän oli ihmetellyt. Ja ihastuttava hymykuva veden ääreltä – taustalla se kuulu oopperatalo. 

Parasta kuvassa oli hymy, tuulessa hulmuava tukka ja se henki, joka kertoi: ”Kato äiti, täällä mä oon unelmieni äärellä ja mä pärjään ihan hyvin.”

Nuori nainen Sydneyn oopperatalon edustalla hiukset tuulessa hulmuten.

Lähde takki auki, katsele kaikkea sitä, mitä et ole ennen nähnyt, ole avoin, ihastele ja etsi omaa paikkaasi.

Mitä muuta äiti voisi toivoa? Jos kuuntelisin suomalaisen nyky-yhteiskunnan henkeä sekä poliitikkojen ja päättäjien sääntönormitettua käskytystä, olisin vaatimalla vaatinut, että nyt pitää hakea opiskelemaan ja heti. Ettei putoa maailmanpyörästä, jonka tarkoituksena on kieputtaa ja pompottaa ihmisiä vaatimuksilla ja velvollisuuksilla sitä tahtia, että kolmikymppisenä voi hakeutua uupumuksesta sairauslomalle.

Katsele kuplasi ulkopuolelle

Sen sijaan menin sen mukaan mihin uskon. Kannustin, että lähde. Lähde takki auki,  katsele ympärillesi kaikkea sitä, mitä et ole ennen nähnyt, ole avoin, ihastele ja etsi omaa paikkaasi ja kutsumustasi. Se löytyy vähemmälläkin kiireellä. Se ei löydy tohinalla ja tekemisellä, ei aina kirjoista tai luennoilta, vaan yksinkertaisesti elämällä, pitämällä silmät auki ja olemalla läsnä muullekin kuin omille tarpeilleen. Kehotin elämään levosta käsin. Kun ei ole edes kahtakymmentä, ehtii kyllä vielä opiskella ja tehdä töitä ihan riittämiin.

Näin tietysti sanotaan myös poliitikkojen ja päättäjien hienoissa juhlapuheissa, mutta todellisuuspohjaa sanoilla ei juhlapuhujien arvomaailmassa juuri ole. Suomalainen yhteiskunta on ollut jo pitkään kovien arvojen, keskittymisen, kilpailukyvyn ja suorittamisen karuselli. 

Onko merkityksellistä vain kaikki,
mitä voidaan mitata jollakin mittarilla tai numeroilla?

Elämisen tasoa mitataan Pisa-tutkimuksilla ja yliopistojen ranking-sijoilla, suoritusputkilla, joista syljetään ihmisiä ulos kovaa vauhtia miettimättä sitä, onko kukaan tai mikään odottamassa putkesta syöksyjää toisessa päässä. Merkityksellistä tuntuu olevan vain kaikki, mitä voidaan mitata jollakin mittarilla tai numeroilla ja mistä voidaan piirtää kaavio excel-taulukkoon. Se, mitä ihminen oikeasti on, millaisia vähemmän mitattavia kykyjä hänellä on, miten laaja-alaisesti hän osaa katsoa ja ymmärtää ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia sekä ratkoa omalla panoksellaan haasteita, joita yhteiskunnassa on, ei ole arvokasta muualla kuin juhlapuheiden loppulauseissa.

Todellista sydämen sivistystä

Kulttuuriosaaminen, aito sydämen sivistys, heikompien ihmisten asemaan asettuminen, puhumattakaan heidän todellisesta auttamisestaan, on aikaa sitten ajettu yhteiskunnan tasolla alas tai niitä ajetaan alas sellaista vauhtia, että alkaa epäillä elävänsä aikakapselissa, jossa on pikakelaus päällä. Samalla normaaleista elämän tilanteista, joissa autetaan kaatunutta, opastetaan eksynyttä tai lainataan rahaa tarvitsevalle, on tullut niin suuria ihmeitä, että joka ainoa niistä on jaettava sosiaalisessa mediassa, jotta ihmiset eivät unohda. Niitä peukutetaan, vuodatetaan kyyneleitä ja tekijää palvotaan, sillä ne ovat jotain ihmeellistä. Kaikki se, mikä joskus, minunkin nuoruudessani, oli jokapäiväistä lähimmäisen tai naapurin auttamista. Yhdessäeloa.

Joku voi tietysti nyt sanoa, että lähetitpä tyttäresi merta edemmäs kalaan. Ei se elämä siellä maapallon toisella puolella ole yhtään sen hyveellisempää. Ei ole. Eikä se oikeastaan ollut edes tämän kirjoitukseni tarkoitus eikä varsinkaan tyttäreni lähdön motiivi.

Tarvitsemme enemmän yhdessäeloa.

Mutta haluaisin, että lapseni oppivat jo nuorena sekä kotimaassa että ulkomailla, mitä elämä on oman kuplan ja omien prioriteettien ulkopuolella, olipa kupla sitten kullalla tai rautalangalla kehystetty. Toivon, että he eivät vain katso sinne ulkopuolelle, vaan että he menevät sinne ja oppivat myös aistimaan ja ymmärtämään, millaista siellä on, miksi joku ajattelee toisin kuin he, miksi joku näyttää erilaiselta ja mitä se vaatii juuri minulta. 

Siksi rakastan näitä Whatpsappiini pompahtavia kuvia, joissa tukka hulmuaa uusissa tuulissa. Joista paistaa into ja uuden odotus. Kun takki on auki, ja viestissä lukee: ”Kato äiti, mikä lintu! Vähänkö hieno.”

—

Lue lisäksi vaikka Kun äiti ei saa itkeä tai Minä lähden nyt maailmalle.

Kivi kiveä hioo

Sinä päivänä kun minusta aika täällä jättää, toivoisin olevani kuin rantakivi. Tai miksei jo sitä ennenkin. 

Aallot osuvat rantakiviin.

Kivi kiveä hioo, ihminen toistansa.

Sileä ja sulavaksi hioutunut. Kauniisti pyöristynyt, kun ikääkin jo on. Siihen osuessaan laine ei räjähdä rikki ja räiskähdä, vaan liplattelee vain iloisesti. Osuu ja heilahtaa lempeästi takaisin, keinahtelee tyytyväisenä edestakaisin auringonpaisteessa. Vähän niin kuin ystävät ja läheiset, jotka tulevat ja lähtevät. Mutta tulevat aina takaisin.

Hionta on aina kivuliasta

Kivi kiveä hioo, ihminen toistansa, sanotaan Raamattua mukaillen. Niin se on, hyvässä ja pahassa. 

Välillä, kun hionta on kovimmillaan, toivoo että se jo loppuisi. Joskus taas huokailee, että tuokin särmä olisi saanut jo omasta luonnosta kulua pois. Mutta se vaatii, ettei vieri pakoon silloin kun pitäisi pysyä paikallaan, tai katsele kaikkea vain yksin, ylhäältä rantakalliolta. Sukeltaa sen sijaan joukkoon.

Kunpa tuokin särmä olisi jo
kulunut omasta luonnosta pois.

Ensihionnat tuntuvat kuin otettaisiin karkealla viilalla – lohkareet vain lentelevät. Vähitellen hiontajäämät pienenevät. Täysin valmista ei tule koskaan. Aina löytyy tilanteita ja vastaan tulee ihmisiä, jotka löytävät meistä sen vielä hiomattoman kohdan.

On pikkukiviä, joita ei kengässään kauan siedä vaan pysähtyy ja ravistaa nopeasti ulos. Mutta sitten on niitä järkäleitä, joiden siirtämiseen tarvitaan apuvoimia. Jäljelle jäänyttä kuoppaakin pitää silotella pitkään.

Moni ihminen hioo meistä sitä mitä olemme

Aamulla mietin erästä ihmistä, joka on ollut elämässä erityisen merkittävä. Hän on niitä, jonka ansiosta olen tänäänkin jaloillani. Jykevä kivi, jota vasten on ollut turvallista nojautua ja kolautella itseään, hangata pois teräviä kulmia.

Ajattelin kirjoittaa jotain hänestä. Mutta se olisi ollut epäreilua kaikkia muita kohtaan. Niitä isoja ja pieniä kiviä, jotka ovat silottaneet pintaa, jotta laine liplattaisi lempeämmin. Läheisiä, kaukaisia. Tykättyjä ja vähemmän tykättyjä. Kiusantekijöitä ja tukikeppejä, avuntarvitsijoita ja -antajia. Filosofeja, toisinajattelijoita, möläyttelijöitä – ilonpilaajia ja auringonpaisteita. Kaikkia. Monenlaisia. Joitakin olisi tehnyt mieli vaihtaa pois, mutta en siltikään vaihtaisi. Muuten en olisi ollenkaan itseni lainen.

—

Lue myös Ystävyyden ylistyslaulu.

Avioerossa kuolee kokonainen perhe

Kaveri vinkkasi kerran lounaalla käydessämme, että voisit joskus kirjoittaa avioerosta – sillä tavalla hauskasti. Kun kaikki avioerotarinat ovat aina yhtä nyyhkytystä ja valitusta. Ymmärsin hänen pointtinsa, mutta en silti kyennyt. Se olisi vähän kuin kertoisi hauskana juttuna, että velipoika kuoli just eilen.

Usein kuulee sanottavan, että avioero on pieni kuolema. Se on.

Avioerossa kuolee kokonainen perhe. Jäljelle jää murusia, joita sitten kasaillaan yhteen erinäisiksi kokonaisuuksiksi. Mutta koskaan ei ole enää sitä samaa perhettä, jossa lapsilla on kaksi omaa vanhempaa, kaikilla omat tavarat saman katon alla, yhteinen historia, yhteiset muistot, joulut, juhannukset ja lomamatkat.

Se perhe joka jää jäljelle, on olemassa vain joka toinen viikko tai ehkä jopa vain joka toinen viikonloppu. Kun ennen haaveilin, että saisin olla edes hetken yksin kotona omassa rauhassa, eron jälkeen istuin usein tyhjässä kodissa miettimässä, mitä ihmettä tekisin kaikella käsissäni olevalla ajalla.

Eron jälkeen olisi hyvä olla ainakin kaksi vuotta
itsekseen ennen mahdollista uutta suhdetta.

Toiset löytävät niin nopeasti uuteen suhteeseen

Joskus hämmästyn, miten nopeasti muut löytävät uuden kumppanin, ja elämä on taas eron jälkeen hyvin. En tarkoita, että kaikki olisi ongelmatonta, mutta monet muut vain tuntuvat luiskahtavan niin helposti uudelleen vanhaan (tai pikemminkin uuteen) parisuhderytmiin ja perhe-elämään. Itse seisoskelen edelleen juhlilla yksin kuohuviinilasini kanssa ja pohdin, ettei tämä parikymmentä vuotta sitten kuvitelmissani ihan näin mennyt.

Tuttu terapeutti ohjeisti, että eron jälkeen olisi hyvä olla ainakin kaksi vuotta itsekseen ennen mahdollista uutta suhdetta. Käydä läpi omia ajatuksia, tunteita ja surua. 

Minulla meni kolme vuotta. Sitten meni kolme vuotta, kun yritin löytää uutta suhdetta. Ja viimeisin, eli seitsemäs vuosi eron jälkeen, on mennyt sen tajuamiseen, etten löydä, en tarvitse enkä edes taida haluta. Joskus ehkä kaipaan, mutta se on eri asia. Mutta että pitäisi sovitella aikatauluja ja sitä mitä tänään syödään, olla hiljaa kun toinen haluaa nukkua, yrittää nukkua kun toinen haluaa herätä, katsella A-studiota vaikka haluaisi katsoa Solsidania ja mitä muuta lie. Ruuan maiskutusta tai kynsien leikkuuta karvalankamatolle. En taitaisi enää jaksaa.

Ero tuo mukanaan myös yksinäisyyttä

En silti varmasti ole ainoa, joka on eron jälkeen käynyt läpi pohjattomalta tuntuvan yksinäisyyden. Yksinäisyys kun ei ole vain sitä, että istuu yksin kotona eikä ole ketään, joka tulisi käymään, jolle soittaa tai jonka kanssa jakaa ajatuksiaan. Yksinäisyys on myös yksinäistä vastuuta kaikesta, minkä ennen pystyi jakamaan. Raskautta tehdä päätöksiä ja turvattomuuden tunnetta, kun turvaverkko on revennyt. Pahimmillaan yksinäisyyttä, vaikka ympärillä olisi ihmisiä.

Vielä pari vuotta sitten ajattelin, että vaikka olin toipunut erosta, yksinäisyydestä en selviä koskaan. Onneksi olin väärässä. 

Yksinäisyys on kipua, ja kivusta on mahdollista toipua, kunhan löytää itselleen sopivat lääkkeet. Yksin oleminen taas on tapa elää. Eikä totta puhuen yhtään hassumpi tapa. 

—

Kuuntele myös podcastin Pari sanaa ja kuppi kahvia jaksot yksinäisyydestä: Yksinäisyys – kuin kupla josta ei pääse ulos ja Yksinäisyys – kokemuksia omasta elämästä. Aihetta sivuaa myös teksti Onko elämäsi sellaista kuin haluat?

Jokainen lapsi on joskus hyvä-merkinnän arvoinen

Every child is an artist until he’s told he’s not an artist.
– John Lennon 

Jokainen lapsi on taiteilija, kunnes hänelle kerrotaan, ettei hän ole taiteilija. Tai jalkapalloilija, viulunsoittaja, kirjailija, hyvä lukija tai taitava laskija.

Se, joka kertoo toisin, on usein viisas, kaikkitietävä aikuinen.

Kehuja vai kannustusta?

Yläasteen alussa – siis 13-vuotiaana – äidinkielenopettaja ilmoitti minullekin, että nyt olisi aika lopettaa noiden mielikuvitustarinoiden kirjoittaminen. Tarinasi ovat kyllä hauskoja ja hyvin kirjoitettuja, mutta tuon ikäisenä on jo syytä mennä asiaan. Seuraavana vuonna toinen äidinkielenopettaja naulasi kirjoittajan arkun kiinni vuosikausiksi. Hän laski kirjoittamani runon pulpetilleni, teki lakonisen huomautuksensa ”Sait kympin, jos runo nyt oli sun kirjoittamas”, ja käveli pois.

Vanhan suomalaisen kasvatusperiaatteen mukaan ei pidä kehua liikaa, ettei ylpisty. Totta sekin. On hyvä erottaa toisistaan kehuminen ja kannustaminen. Joillekin etenkin oman lapsen kehuminen voi olla varsin kritiikitöntä saavutusten palvontaa ja samalla oman itsensä korottamista. Kannustaminen sen sijaan rohkaisee ja rakentaa, nostaa esiin vahvuuksia ja kehittää heikkouksia, joita niitäkin jokaisessa on.

Lapsen käsi piirtää lyijykynällä.

Jokainen lapsi on taiteilija, kunnes hänelle kerrotaan, ettei hän ole taiteilija. (John Lennon) Kuva: Pixabay

Kamala Wilma

Jokin aika sitten Hesarissa puhutti koulujen Wilma-järjestelmä – arviointi- ja viestintätyökalu, joka on lähtökohdiltaan loistava, mutta toteutumaltaan toivoton. Kertoo valitettavan usein enemmän opettajasta kuin oppilaasta. 

Omat ja tuttavien kokemukset ovat masentavia. Tytöille palaute on hiljaisuutta, sairaspoissaolomerkintöjä ja satunnaisia hyvä-mainintoja ilman sen kummempaa selitystä. Poikien osalta Wilma on kuin tapanäpistelijän rikosrekisteri. Tietokoneen näyttö ei riitä, kun eteen räpsähtää kommentteja: olipa taas rauhatonta, naputteli kynällä kaverin pöytää, söi tunnilla, vihko kotona, turhaa pulinaa, ei istunut suorassa, kieltäytyi sulkemasta silmiä kun kuunneltiin oopperaa, harjoitustehtävä tekemättä. 

Eikö lapsesta tosiaankaan
löydy mitään hyvää sanottavaa?

Ennen vanhaan opettaja katseli touhua aikansa ja jätti sitten oppilaan koulun jälkeen tekemään tekemättömät läksyt loppuun. Tai käski ottaa purkan suusta ja viedä roskiin. Säästyi kaikkien aikaa.

Muiden äitien kanssa ollaan Wilmaa vertailtaessa välillä epäilty, eikö lapsesta tosiaankaan ole mitään hyvää sanottavaa. Miksi on niin vaikeaa löytää jotakin hyvää lapsesta, nuoresta tai ylipäänsä ihmisestä, joka ei kulje käyrien huipulla?

Hyvä ei ole sama kuin paras tai kiitettävä. Hyvää on sekin, kun vitonen muuttuu kutoseksi, kun onnistuu siinä, mikä ennen oli vaikeaa tai jopa ylitsepääsemätöntä, ja kun innostuu opetuksesta niin ettei tule mieleenkään heitellä kumeja taululle. 

Jokainen on joskus hyvä-merkinnän arvoinen. Vaikka joku antaisi ymmärtää, ettei hän ole.

Kun äiti ei saa itkeä

Kun äiti ei saa itkeä, vaikka itkettää niin kovasti. Ei surusta, ei ilosta – ikävästä vain.

Kun katson vielä kuivumassa olevia vaatteita, tekee vain mieli ottaa ne rintaa vasten ja rutistaa. Jokainen tekstari pitää päättää riviin hymiöitä: hymyjä, sydämiä, siunaavia käsiä, peukkuja, aurinkoa.

Kaikki, mikä yleensä rasittaa, on tänään erityisen täydellistä ja hellyttävää. Hassusti pedattu sänky, resuiset monisteet työpöydällä, futiskengät ja mustat tekonurmen muruset. 

Tulee ikävä ruokalautasta, johon aina jää lusikallisen verran jämiä. Tyhjiä mehupurkkeja, jotka eivät löydä tietään kierrätysastiaan. Höyryistä kylppäriä ja koputtelua ovelle, kun muilla tulee pissat housuun.

Mutta vielä enemmän tulee ikävä hopeanvaaleaa tukkaa, hymyä ja haleja. Yhteisiä iltahetkiä. Pötköttelyä sängyllä. Kun mietitään menneitä ja ihmetellään tulevaa. Uutta arkea, jännitystä, haasteita. Tulee ikävä vitsejä ja kuittailuja. Teini-ikäisen kukkoilua ja aikuistuvan nuoren oivalluksia.

Lentokentän lähtötaulu

Kun äiti ei saa itkeä eli ”Ei sitten mitään draamaa lentokentällä.”

Aukinainen matkalaukku näyttää niin pelottavalta. Vie pikkuiseni pois pitkäksi aikaa. Mutta itkeä ei saa. ”Ei sitten mitään draamaa lentokentällä!” 

Äidin haasteista suurin. Lähettää lapsi hymyillen matkaan, vaikka itkettää. 

—

Lue myös Maailma meidän ulkopuolellamme tai Kaikki työ on arvokasta tai kuuntele podcastin Pari sanaa ja kuppi kahvia jakso äitiydestä.

Lapset ja Sinkkonen

Lehti kertoi, että lastenpsykiatri Jari Sinkkonen eläköityy. Onneksi ei kuitenkaan erakoidu, sillä kirjojakin on kuulemma tulossa parin kappalein, joten ilmeisesti hyvä työ jatkuu. Hänessä olen aina ihaillut maalaisjärkisyyttä, joka ei ole jäänyt sivistyksen ja oppineisuuden jalkoihin, vaan on pikemminkin karsinut turhan tärkeilyn pois.

Hänen kaltaisiaan äänitorvia kaipaisin lisää. Jotkut taas ovat sitä mieltä, että ukko on vanhakantainen eikä tiedä nykymenosta mitään. Sinkkonen kun rohkenee mm. arvostella nykylasten (ja aikuisten) ylenpalttista pelaamista. Ja pitää älyttömänä ajatusta, ”ettei K18-pelien väkivaltainen, vastenmielinen ja sovinistinen maailma vaikuta pelaajiin mitenkään” (HS, 25.6.2015).

Petolliset pelit

Kokemuksesta uskon, että paljon vähempikin vaikuttaa. Nuorimmainen istui aina silloin tällöin tarhassa jäähypenkillä, kun menin iltapäivällä hakemaan. Erään kerran rangaistus oli tullut siitä, kun kuopus oli tarttunut paria tarhakaveria päästä kiinni ja kalauttanut takaraivot yhteen. Kauhistelin tietysti, ettei sellaista voi tehdä; mistä oikein tuollaista sait päähäsi. Lyhyen keskustelun jälkeen selvisi, että suht’ viattomasta television piirrossarjasta, jossa merirosvotiikeri Sandokan rankaisi pahoja poikia kajauttamalla päät yhteen.

Ala-asteella koulusta alkoi sitten tulla viestiä, että sporttinen poikamme oli innostunut harrastamaan karatea. Niin sanotusti potkuja kaverien kasseille. Ja taas kyseltiin, mistä ihmeestä olet tuollaista keksinyt. Kävi ilmi, että viattomaksi luullusta Nintendon Lego-pelistä, jonka ikärajoitus oli K-3. Siis kolme vuotta! En tietenkään hyväuskoisena ollut pelannut Lego-peliä yhtään ainutta erää. Luotin pelkkään ikärajaan. 

Mutta kuten Sinkkonenkin sanoo, asiantuntijoidenkaan neuvoilla ei pitkälle pötki, jos ei tunne omaa lastaan ja hänen tekemisiään. Se onnistuu vain olemalla kiinnostunut oman Ossi-Einarin tai Reetta-Sarlotan jutuista ja tutustumalla häneen. Mieluiten silloin, kun Reetta-Sarlotta on pieni. 

Teini-iässä ja aikuistumisen kynnyksellä tutustuminen on kitkaista, jos lapsena luotu pohja on höttöinen.

Unelmat ei aina käy toteen

Tylsää on se, että lapsesta pitää jaksaa kiinnostua silloinkin, kun hän ei vastaa sitä mielikuvaa, jonka on omaan päähänsä rakentanut. Aika moni vanhempi joutuu jossain vaiheessa toteamaan, että lapsi ei olekaan tai teekään juuri kuin minä olin käsikirjoittamissani unelmissa kuvitellut. Koulunkäynti takkuaa, 2020-luvun Ronaldosta tuleekin balettitanssija, tyttärestä teini-äiti, ja lapsen kaveritkin ovat ihan outoja. Lapset

Onneksi vanhemmuus ei silti aina kovin suuria vaadi. Pikku puroistahan ne suuret virrat syntyy. Ei tarvitse hyppyyttää lapsia vatsat kuralla koko kesää ympäri huvipuistoja ja hoplopeja. Parasta voi olla, kun saa nuolla taikinaiset vispilät tai tehdä isän kanssa mökkisaunan pesään tulen.

Ei omatkaan lapset koskaan mitään Lintsin keikkoja ja härveleitä muistele. Mutta lapsuusvalokuva, jossa sukulaismies on nostanut kesäpäivänä mökkinurmikolla nilkoista ilmaan ja pyörittää vauhdilla ympäri, saa vieläkin nauramaan.