Antaessaan saa

Muutama vuosi sitten juttelin ystävän kanssa antamisesta ja heikompien auttamisesta. Taisin vähän rehvastellen todeta, että minä kyllä annan säännöllisesti joka kuukausi rahaa Jumalan työhön.

Ei mennyt viikkoakaan, kun antamiseni joutui koetteelle.

Kävelin työpäivän jälkeen portaita alas metrolle. Ovensuussa istui rollaattorinsa kyydissä punakka, hieman suttuisen näköinen nainen – iältään varmasti nuorempi kuin mitä ulkoinen olemus antoi olettaa – ja huuteli ohikulkijoille hiljakseen: ”Auta, apua, anna euro!” Ruokarahaa kuulemma.

Jostain syystä en sillä kertaa voinut vain kävellä ohi. Kysyin, mihin hän euroa tarvitsee ja mitä eurolla (muka) ruokakaupasta saa. Nainen kertoi pyytävänsä vain vähän kerrallaan, sillä koko summa olisi yhdelle antajalle liikaa. Keittoperunat ja jauheliha maistuisivat.

Auta, apua, anna euro!

Rahaa en luvannut antaa, mutta sanoin, että voisin hakea lähikaupasta naisen pyytämät ruokatarvikkeet.

Antaminen haastaa

Lähdin nousemaan portaita takaisin kadulle kohti kauppaa, kun kuulin miten nainen jatkoi samaa mantraansa ohikulkijoille: ”Auta, apua, anna euro!” Epäilys ja raivo löivät päälle yhtä aikaa. Ei hän mitään ruokaa haluaa; jatkaa vain kerjäämistä, jotta saa olutpullon verran kasaan.

Muutin mieleni ja kiersin toisen sisäänkäynnin kautta takaisin metrotunneliin. Paha vain, että sydän hakkasi ja omatunto kolkutti. Vatsaa kivisti, kun istuin penkille odottamaan metroa. Ajatukset pyörivät mielessä kahteen suuntaan: Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistäni…

Ja sitten toisaalta: Turha leikkiä tyhmää. Nainen vain hekottelisi takanapäin hyväntahtoisuudelleni. Vaan entä jos pelkästään menemällä takaisin voisin näyttää, että joku kuitenkin välittää…?

Vähän vai paljon

Metron lähtöön oli kaksi minuuttia ja silloin oli nöyrästi noustava ylös ja suunnattava kohti K-kauppaa. Moikkasin vielä ohimennessäni tuttua naista, joka kummasteli, miksi olen menossa poispäin juuri kun metro on tulossa.

Ostin perunat, jauhelihan ja vielä bonukseksi leipäpussin ja palasin naisen luo. Hän huikkaili edelleen pyyntöjään kiireisille metromatkalaisille. Mutta silmät tunnistivat minut, kun pysähdyin hänen viereensä ja sanoin: ”Terve taas”. 

Ojensin naiselle kassin, kehotin lähtemään kotiin ja toivotin siunausta ja hyvää jatkoa. Kyynelsilmin nainen päivitteli, että ostokset ovat maksaneet minulle rahaa. Pudistelin vain päätäni. Ne olivat maksaneet ehkä parin naistenlehden verran.

—

Lue myös anteeksiantamisesta: Isänpäivänä kaikki on anteeksi annettu.