Älä mieti ketä se haittaa
Voi mua, kun en blogiani kirjoita, on käynyt mielessä monta kertaa viime viikkojen aikana!
Mutta uusi työ on vienyt – ei mehuja – vaan ajan ja ajatukset niin, etten ole enää iltaisin ottanut läppäriä syliini kertoakseni tuntojani. Korkeintaan olen lueskellut iltapäivälehtiä näytöltä ja kauhistellut (tai pikemminkin surrut), mihin maailmamme on menossa.
Uusi saa mut aina innostumaan, ja varsinkin, jos mukana on ripaus haastetta. Se edellyttää tietty, että asia tulee kohti ja putoaa sydämelle. Tänä kesänä uudessa työssä on tuntunut siltä. Ei ole edes haitannut, että kesä on ollut sään puolesta mitä mahtavin ja jouduin vaihtamaan juuri kesän alkaessa vapaaherrattaren roolin täyspäiväiseen pakerrukseen koneen äärellä asunnossa, joka pahimmillaan muistutti akvaariota auringonpaisteessa ilman vettä.
Kesällä asunto oli pahimmillaan
kuin akvaario auringonpaisteessa
ilman vettä.
Vanhana aamut on erilaisia
Mutta aamut on ihania! Oon tullut vanhaksi, kun sanon näin. Sen huomaa siitäkin, että oon alkanut herätä ilman herätyskelloa kuuden seitsemän aikoihin. Ja mitä teen sitten? En suinkaan käännä kylkeä, vaan puen päälle, hyppään Jopon selkään ja ajan meren rantaan uimaan.
Sen jälkeinen autuus ei tule sanoina ulos suusta. Se pitää itse kokea. Joku voi miettiä, että hullulla on halvat huvit. Totta. Touhu on täysin ilmaista, mutta se on luksusta.
Tukka märkänä kikkaralla aamukahvien jälkeen on hyvä mieli aloittaa päivän työt. Ja töitä on riittänyt. Alussa suuri osa ajasta menee tiedon etsimiseen ja tutustumiseen, ja sehän kiehtoo mua. Jos jotain janoan, niin tietoa. Se on ollut aina mun juttu, ja innostun siitä, kun saan ottaa selvää ja oppia uutta.
Jo lapsena olin outo, sillä tykkäsin käydä koulua, kun siellä oppi kaikkea uutta. No, meidän kotikylällä nyt ei niin hirveästi muita aktiviteetteja ollut, joten ei sinällään ihme, jos koulu maistui. Mutta ei se vain sitä ollut. Jos olin sairaana, itkin kun en päässyt kouluun. Ehkei se ihan terveen merkki ollut, mutta eikös sitä sanota, että hulluuden ja nerouden raja on häilyvä. Menisikö sen piikkiin?

Parhaimmillaan aamu näyttää tältä.
Voima ja heikkous samassa
Mun voima ja heikkous yhtä aikaa on se, että mä olen muutoksen tekijä, kehittäjä ja uudistaja. Sillä voi saada aikaan parannuksia, mutta samalla vauhti voi olla liian kova, ja ahdistan sillä muut nurkkaan ja tallon heidät tahtomattani jalkoihin. Tämä ominaisuus mussa on paitsi huono, myös aika erikoinen, sillä oon itse hidas muuttuja, enemmänkin perässäkulkija. En nauti muutoksista, etenkään jos en koe niitä tarpeellisiksi.
Oon yhtä aikaa muutoksen
tekijä ja perässähiihtäjä.
Jos vaikka tulee uusia teknisiä innovaatioita tai mitä lie systeemejä, mä en todellakaan ole ensimmäisten joukossa Aleksanterinkadulla jonottamassa, että saan ne itselleni. Sen sijaan hykertelen partoihini katsellen, kun muut testaa ja taistelee bugien kanssa ja odottelen – pitkään. Kun seuraava versio sitten näkee päivänvalon ja alkaa taas uusi kierros, siirryn siihen sitä edeltävään, vanhaan. Perässähiihtäjä.
Naurettavin on ehkä mun televisioni. Ei puhettakaan mistään älytelevisiosta. Isällekin myivät muutama vuosi ennen hänen kuolemaansa äly-tv:n, vaikka isä ei edes tiennyt, mikä on internet. Mutta näytti hienolta, ja maksoi paljon!
Bloggaajalle ei taida olla hyvästä, kun ajatukset hyppii näin paikasta toiseen: työstä uintiin, oppimiseen ja teknisiin laitteisiin. Mutta palaan vielä hetkeksi uintiin.
Seurassa on hyvä olla
Alan nimittäin päästä vähitellen mukaan omalla rannalla käyvään uintiporukkaan. (Kutsun sitä omaksi rannaksi, vaikka siinä ei ole mitään omaa; kunhan puhun omiani.) Joka päivä saa juttuseuraa tai ainakin iloisia tervehdyksiä. Kun lähden kotia kohti, hymyilen oikeastaan aina. Jää niin hyvä mieli. Oon miettinyt, että yksinäiselle ihmiselle juuri tällainen aktiivisuus voi olla tie yhteyteen ihmisten kanssa. Ei sieltä välttämättä lenkkiseuraa saa, mutta ainakin hetken, kun saa vaihtaa kuulumisia liian kylmästä vedestä, meren kauneudesta tai joskus vähän henkilökohtaisemmistakin asioista.
Kun lähden rannalta,
hymyilen melkein aina.
Se autuus ei tule sanoina suusta.
Se pitää itse kokea.
Kotirannan menossa on kansainvälisyyttä, sillä yllättävän moni puhuu äidinkielenään jotain muuta kuin suomea. Siellä on myös kivaa rentoutta. Joku totesi juuri pari päivää sitten riisuttuaan housunsa, että ”ohoh, ei mulla ollutkaan uikkareita alla, vaan alushousut”. Sanoin, että ketäpä tuo haittaa, anna mennä.
Ihailin sitä, ettei se haitannut häntä. Itse olisin voinut samassa tilanteessa jättää uinnin väliin, mutta miten hölmöä se olisi ollut. Kaikki me turhasta jäykistelijät voitaisiin muistaa nuo sanat ja muistuttaa välillä itseämme: Ketäpä tuo haittaa, anna mennä! Elämässä eteenpäin, sellaisena kuin olet – vahvuuksinesi ja heikkouksinesi, uikkareissa tai kalsareissa.
—


