Tuulta päin!
Tällä viikolla olen istunut niin tiiviisti nenä kiinni näytössä tihrustaen surkeilla silmilläni tekstien yksityiskohtia, etten tainnut käydä kahteen päivään ulkona kuin viemässä roskapussin. Tosin kumpanakin päivänä satoi kaiken aikaa, niin ettei tehnyt muutenkaan mieli lähteä kastelemaan itseään, kun tuulikin on puhaltanut koko viikon toistakymmentä metriä sekunnissa.
Olen oikolukenut, tarkistellut tavutuksia, korjannut orporivejä, varmistanut alaviitteiden ja lähteiden oikeellisuutta ja hionut kansitekstejä. Kuivat silmät ovat kuivuneet entisestään. Hyvä, että nyt voi vähän irrottaa katsetta ruudusta, kun tiedostot ovat lähteneet eteenpäin.

Uunisaareen vievä silta on taas laskettu viime viikonloppuna alas.
Aivotyhjyys
Takki vain on niin tyhjä, että olen eilen ja tänään vain ollut, katsellut sarjoja, soitellut kavereille ja hoitanut kotihommia. Ei puhettakaan, että saisin mitään blogikirjoitusta ihmeellisempää aikaiseksi.
Mutta olen jo tottunut sellaiseen rytmiin. Ensin tulee ponnistus ja intensiivinen aivotyö, ja sitä seuraa lepo ja aivotyhjyys. Ei siinä sen kummempaa. Se pitää vain osata ottaa vastaan yrittämättä rikkoa väkisin olemista, vaikka se olisikin sietämätöntä keveyttä.
Ulos tuuleen
Aamupäivällä suuntasin kuitenkin tuulta päin! Vettä ripsotteli niin vähäisesti, että sain tehtyä tunnin kävelylenkin merenrannassa. Ah, miten hyvää tuuli ja raitis ilma tekivät!
Meri oli sekoittunut viime päivien tuulissa kuraisen ruskeaksi. En siis ole käynyt uittamassa itseäni koko viikolla. Lehdet ovat pudonneet, mutta ruoho vihertää edelleen Kaivopuistossa. Kun katselin sitä, mieleen muistui ensimmäinen kokonainen vuoteni Saksassa 1991–92.

Puut ovat paljaita, mutta nurmi vihertää vielä Kaivopuistossa.
Mielikuvia lapsuudesta
Kenties lapsuuden mielikuvani valehtelevat, mutta olin silloin mieltänyt, että marraskuussa, jos lunta ei ollut, ja varsinkin keväällä lumien sulettua nurmikko oli aina nuutunut ja harmaanruskea. Kun sitten reilu parikymppisenä näin Saksassa, miten nurmi vihersi heti joulun jälkeen tammi–helmikuussa, se oli minulle jonkinlainen eteläisemmän maantieteellisen sijainnin ihme. Ajattelin, että kaukana pohjoisessa Suomessa asiat ovat toisin. Mutta ainakin Etelä-Suomessa nurmi vihertää yhä marraskuun kurakeleillä.
Lapsuuden muistot tosiaankin voivat valehdella. Ainakin ne poikkeavat sen mukaan, kuka muistelee. Joskus kun ollaan siskojen kanssa muisteltu lapsuutta, on saanut huomat, että jokaiselle on painunut mieleen aivan eri asioita. Toinen muistaa paremmin yhteisen lomamatkan, toinen jonkin arkisen tapahtuman. Ja nekin muistot, jotka ovat yhteisiä, saavat eri sisarusten kertomina erilaisia värejä ja painotuksia.
Äidin odotus
Viime viikonloppuna Uunisaareen menevä silta oli laskettu taas alas. Veneilykausi ainakin saaren edustalta Kaivopuiston rantaan on tältä vuodelta ohi. Oli siis tehtävä pikainen tunnelmalenkki saaressa. Sieltä näkyy aava meri, joka oli tänään erityisen harmaa.
Merelle tähyili myös Kaivopuiston reunalla seisova äitipatsas, jonka nimi on Odotus. Tänään patsas osui aivan erityisesti silmään, sillä se oli selvästi kiillotettu sitten viime näkemän. Pronssinen veistos on ollut viime vuodet ruskeaksi patinoitunut, mutta tänään sen hohti kullankeltaisena.

”Odotus” oli muuttunut kullanhohtoiseksi.
Tosin minulle on jäänyt vähän epäselväksi, mitä äiti odottaa. Ymmärtääkseni lasta, kun käsi lepää sen merkkinä vatsalla. Mutta miksi hän tähyilee merelle? En tiedä. Ehkä hän uskoo haikaroihin, jotka kuljettelevat h-hetkellä vauvoja äideilleen.


