Väsynyt mutta onnellinen
Eilen lämpötila oli yön aikana pudonnut lähes kymmenen astetta. Rohkenin silti lähteä liikenteeseen ”välikausitakissa” ja jouduin toteamaan, että vähintäänkin villakangastakki olisi ollut jo tarpeen. Paleli pitkin päivää.
Eilinen päivä meni silti enemmän kuin mukavasti Nurmijärvellä, jossa kävin tutun seurakunnan naistenpäivillä puhumassa. Seurakunnan sydämellisen pastoripariskunnan tunnen entuudestaan ja iloitsen heidän puolestaan ja kanssaan siitä, miten ihanan kodin he ovat löytäneet Nurmijärveltä sekä asunnokseen että seurakunnakseen.
Sain kokea suurta vieraanvaraisuutta samalla tavalla kuin vuosi sittenkin, kun olin puhumassa vastaavassa tilaisuudessa. Puheen jälkeen herkesi tälläkin kertaa vilkas keskustelu, mikä on aina parasta. Kuulijoina oli jo muutamia tuttuja kasvoja ja monia uusia. Kun vielä bussimatkat sujuivat jouhevasti molempiin suuntiin kirjaa lueskellen, illalla kotona olo oli väsynyt mutta onnellinen. Vähän kuin suuren urheilusuorituksen jälkeen.
Tänä aamuna näin sitten aamiaisella ikkunasta, miten iso muuttolintujen aura liihotteli kohti etelää. Se jos jokin on merkki edessä olevasta talvesta.
Pyörälenkillekin piti pukea jo erityisen lämpimästi, sillä kostea koleus pureutuu luihin ja ytimiin. Liekö se pitänyt ihmiset sisällä, sillä matkan varrella näkyi kovin vähän ihmisiä, vaikka kello oli jo puolessapäivässä, kun kiersin tavallista kaupunkireittiäni.
Jopa raiteetkin olivat tyhjät puolenpäivän aikaan, kun katselin Linnunlaulun sillalta Pasilaa kohti.
Vain Pohjoisrannassa oli vilskettä, jota kummastelin. Kotona piti tarkistaa, mistä oli kyse. Laiturissa näkyi iso joukko vanhoja purjelaivoja, joten en ollut kovin yllättynyt, kun kyseessä oli Perinteinen purjelaivapäivä, jossa yleisö pääsee tutustumaan perinnelaivoihin miehistöineen.
Vaikka tein vain lyhyen 14 kilometrin pyörälenkin, päivä on mennyt palautuessa. Joskus pieni ponnistus vie voimia enemmän kuin ajattelisi. Kenties taustalla on vähän huonosti nukuttu yö tai öitä. Se tuntuu heti.
Eilen oli muuten vuosipäivä muillakin kuin Aleksis Kivellä. Sain tasan 20 vuotta sitten masennusdiagnoosini. Siitä alkoi toipuminen, joka oli vähintäänkin ensimmäiset pari vuotta lähes täysipäiväistä työtä. Olen kiitollinen, että olen päässyt alkuajoista pitkälle, vaikka musta varjo välillä putoaakin päälle. Useimpina päivinä ei enää kuitenkaan. Siitä kiitos!
