Tätä en ole ansainnut
Elämän huippuhetkillä, kun sydän tuntuu pakahtuvan kiitollisuudesta, tai kun kohdalle tulleet suuret haasteet ovat ratkenneet, ajattelen toisinaan, etten ole tätä mitenkään ansainnut. En ole tehnyt mitään tai ollut niin erikoinen, että olisin ansainnut Jumalan suuria siunauksia, ihmeellistä apua ja onnen hetkiä. Sellainen ansaitsemattomuuden tunne tuntuu armolta ja vain syventää kiitosmieltä.
Elämän huippuhetkinä kokee toisinaan, että tätä en ole ansainnut. Miten ihminen voisikaan ansaita Jumalan hyvyyttä!
Toisena hetkenä, kun haasteet ja vaivat lyövät vasten kasvoja, ajattelen joskus samaan tapaan, etten ole tätä ansainnut. En koe tehneeni mitään niin väärin tai olleeni niin paha, että olisin ansainnut tilanteen, johon olen joutunut. Se tuntuu armottomalta ja tahtoo herättää epäilyksiä, katkeruutta tai kapinahenkeä.
Kahdenlaista armoa
Jumalan armo on kaksijakoinen. Se on kaikkea sitä, mitä Jumala antaa meille, vaikka emme ole sitä ansainneet. Ja se on kaikkea sitä, mitä Jumala pidättää meiltä, vaikka olisimme sen ansainneet.
Jumalan hyvyys on niin suurta, ettei ihmismieli voi sitä ymmärtää. Kun ihminen kohtelee toista ihmistä hyvin, se on vain häivähdys Jumalan hyvyydestä. Jumalan hyvyys ei katso ihmiseen, vaan koskee niin hyviä kuin pahojakin, kuuliaisia yhtä hyvin kuin kapinoiviakin, epäonnistujia siinä kuin menestyksestä nauttiviakin. Kun vääränlainen katse tai väärin muotoillut sanat saattavat torpata ihmisen hyvyyden osoitukset hetkessä, Jumalan hyvyys on kärsivällistä ja pitkämielistä. Se ei säikähdä ihmisen rikkinäisyyttä ja vajavaisuutta, vaan on muuttumatonta ja ihmisestä riippumatonta.
Armoa hyville ja pahoille
Jumalan hyvyys kantaa meitä hyvässä ja pahassa. Jumala on luvannut antaa niille, jotka anovat. Jos me pahuuteen taipuvaiset ihmiset annamme lapsillemme sitä hyvää, mitä he pyytävät, niin eikö Isä Jumala tekisi samoin, ja vieläpä moninkertaisesti. Kalaa pyytävä ei saa Jumalalta käteensä käärmettä. (Luuk. 11:11–13; 33/38.)
Kesäaamuna meren tyyntä auerta katsoessani tulee kiitollisuus ja onnen läikähdys. Tätä kauneutta en ole mitenkään ansainnut.
Jumalan hyvyyttä ja armoa on sekin, että Hän rakastaa ihmistä jo silloin, kun tämä rypee syvällä synnissä ja on kääntänyt Jumalalle selkänsä. Silloinkin ihmisen osaksi laskeutuu Jumalan uhri, jossa Hän antoi oman Poikansa kuolemaan, että ihminen pelastuisi ja vapautuisi syntikuormastaan ja kaikista sen seurannaisvaikutuksista.
Turvassa rangaistuksilta
Ihminen ansaitsisi tekemistään synneistä kuoleman, mutta Jumalan armo on niin suuri sateenvarjo, että sen alle mahtuu turvaan jokainen sinne vapaaehtoisesti tahtova. Sinne eivät rangaistuksen raipat yllä, vaikka me koetuksissa saattaisimme niin kuvitella. Koska emme ole mielestämme koetuksia ansainneet.
Myös tunteen siitä, ettei ole vaikeuksiaan ansainnut, saa jättää Jumalan käsiin ja armon varaan. Hän ottaa kopin ja on luvannut viedä koetusten läpi. On vain päästettävä irti ajatuksesta, että voisi itsessään ansaita sen enempää hyvää kuin pahaakaan. Niin hyviä tai niin huonoja emme ole. Olemme vain ihmisiä ja yksin armosta pelastettuja.
