Kevätiltoja saarilla hiljaisuudessa
Sunnuntai 12.4.2026
Olenpa ollut taas laiska kirjoittelemaan. On tullut iltaisin nautittua mieluummin kauniista alkukevään illoista. Ollaan kävelty ystävän kanssa monena iltana lähisaarilla Uunisaaressa, Liuskasaaressa ja Sirpalesaaressa. Nyt saariin pääsee vielä Uunisaaren siltaa pitkin, mutta se nostetaan taas ensi viikolla pois veneiden tieltä, kun veneilykausi käynnistyy kunnolla.
Iltanäkymä Uunisaaresta kohti Ullanlinnaa.
Kesällä saarissa tulee käytyä harvemmin, kun niihin pääsee vain lautalla. Lautalle eivät käy edes HSL:n liput, joten hinta on aika paljon arvokkaampi ja siksi tulee mieluummin käveltyä ilmaisilla ilmansuunnilla.
Saarten rauha ja maisemat häikäisevät
Saarilla maisemat ovat häikäisevät. Meri ympäröi kaikkialla, ja iltaisin kun tuuli on usein jo tyyntynyt, laineiden rauhallinen loiske rantakiviin rauhoittaa ihmeellisesti. Ystävän kanssa usein vain istutaan (kylmällä) kalliolla ja tuijotetaan pitkään merelle. Ihan hiljaa. Parasta on se rauha ja hiljaisuus.
Ystävän kanssa ihaillaan usein vain kallioiden muotoja kuvioita, jotka luonto on muovannut vuosien mittaan.
Ihaillaan myös kallioiden kuvioita. Ne ovat muodostuneet vuosien myötä, kun tuulet ja vesi, lumi ja jää ovat vuoroin tai yhdessä kuluttaneet niiden pintaa. On ohuempia ja leveämpiä viivoja, kaarevia ja suoria, vaaleita ja punertavia. Kallioilla ja kumpuilevilla alustoilla taiteilu tekee hyvää kropalle ja erityisesti selälle, kun joutuu vähän tasapainoilemaan.
Lokkien reviirillä
Lokeista en tykkää, mutta saarilla ne ovat omalla reviirillään. Sinne ne kuuluvat, eivät Kauppatorille jäätelöitä ryöstelemään tai talojen katoille kirkumaan, niin ettei aamuyöstä saa enää unta. Pahinta kirkuminen on etenkin niiden pesimäaikaan. Puolustavat poikasiaan kai. Mutta rannan läheisyydessä asuessa niihin on ollut pakko tottua, sillä niitä on joka paikassa.
Näkymä Sirpalesaaresta Eiraan. Agricolan kirkon torni pilkistää talojen keskeltä.
Sunnuntailounas
Sunnuntaipäivien uudeksi rutiiniksi on muodostunut palvelutalon lounas anopin seurassa. Kävelylenkit anopin luo eivät enää onnistu, sillä matka piteni reilusti entisestä ja kestää nyt bussilla nelisenkymmentä minuuttia. Mutta pääsen kotoa perille asti samalla bussilla, joten matkan voi hyvin käyttää lukemiseen, kun ei tarvitse vaihtaa välinettä moneen kertaan. Kirjan kanssa aika kuluu hujauksessa.
Olen muutenkin pyrkinyt vähentämään kännykän skrollausta ja tarttumaan sen sijaan kirjaan, sillä huomasin, että kännykän näytöstä on tullut turhan rakas. Kirjat kehittävät, rauhoittavat ja raastavat silmiäkin vähemmän kuin kännykän näytöllä pyörivät lyhytvideot tai uutisten näköalaton negatiivisuus. Sillä juuri muuta en kännykästä ja sosiaalisesta mediasta enää seuraa.
Tällaiset tyynet iltamaisemat rauhoittavat – toisin kuin Hesarin tai minkään muunkaan median aina negatiiviset uutiset.
Uutiset on huonoa ruokaa
Otin pitkästä aikaa Hesarista lyhyen tilauksen, mutta jouduin toteamaan parissa päivässä, etten enää kykene lukemaan uutisia kuten ennen. Ne ovat pelkkää tuskaa, vastakkainasettelua, tarinoita epäoikeudenmukaisuudesta, väkivallasta tai ihmisen ahneudesta. Mitään niistä en elämääni kaipaa. Koska uutisarvoa on vain huonoilla uutisilla, hyvää on etsittävä jostain muualta kuin lehtien sivuilta. Onneksi jokaisella on valta päättää, millä itseään ruokkii.
