Eksistentiaalista väsymystä
Törmäsin jokin aika sitten itselleni uuteen psykologiseen käsitteeseen: eksistentiaaliseen väsymykseen. Se on väsymystä, jota uni ei helpota. Kyse ei ole fyysisestä väsymyksestä tai työuupumuksesta, vaan jostain, mikä on syvempää ja vaikeammin nimettävää. Se on olemassaolon väsymystä.
Olen sairastanut masennuksen jälkilöylyineen, joten tiedän, millaista masennus on. Olemassaoloon liittyvä väsymys ei ole sitä, vaikka saattaakin siltä vaikuttaa, eikä se ole toivottomuuttakaan, vaikka onkin lähellä sitä.
Taiteilija Susanna Snellmanin teos Luonnon ääniä (2025), joka oli alkuvuodesta esillä Ars Longa -galleriassa.
Oleminenkin väsyttää
Väsymys on pikemminkin toistuvaa sisäistä tunnetta siitä, ettei jaksa, vaikka olisi nukkunut hyvin, syönyt hyvin ja kaikki olisi oikeastaan hyvin. Se on syvällistä väsymistä elämiseen, joka on jatkuvaa toistoa, yrittämistä ja ihmisenä olemisen loputonta ylläpitoa.
Väsymys ei tule tekemisestä, vaan yksinkertaisesti olemisesta, ja etenkin sen esittämisestä – että on esitettävä välittävänsä vaikka ei välitä ja teeskenneltävä odottavansa tulevaa, jota ei odota.
Maailma ei puhuttele
Eksistentiaalinen väsymys ei tarkoita kyvyttömyyttä tuntea hyvää, vaan tunnetta, ettei mikään ole enää yrittämisen arvoista – edes ne asiat, jotka ennen tuottivat mielihyvää. Elämä tapahtuu ympärillä, mutta siihen on vaikea saada tunneyhteyttä ja yhteyden palauttaminen tuntuu äärimmäisen uuvuttavalta, turhaltakin. Maailma ympärillä on etäinen ja kuin mykistetty. Se ei puhuttele.
Kun elämään kasautuu vuosien ajan pettymyksiä, yritystä ja epäonnistumista, toivetta paremmasta ilman muutosta sekä merkityksen etsintää ilman löytöjä, olemassaolon tarkoitus voi karata käsistä. Taustalla voi olla trauma, pienet petetyksi tulemiset ja menetykset tai mitättömätkin hetket, jolloin on kokenut, ettei oma kipu kiinnosta ketään, eikä kukaan tule pelastamaan. Ihminen on omillaan, ja se on väsyttävää.
Suomenlinna iltavalossa Kaivopuistosta katsottuna. Sopii väsymyksen tunnelmaan, mutta onhan siellä myös valoa.
Avuton suhteessa elämään
Psykologiassa puhutaan ns. opitusta avuttomuudesta. Kun ihminen altistuu toistuvasti negatiivisille tapahtumille kykenemättä hallitsemaan niitä, hän oppii, ettei omilla toimilla ole vaikutusta. Niinpä hän lakkaa toimimasta.
Eksistentiaalisesti väsynyt ihminen on oppinut avuttomuuden suhteessa elämään: hän on yrittänyt parantaa asioita ja löytää elämän tarkoitusta, merkitystä ja iloa elämässä. Ehkä se on lyhyesti onnistunutkin, mutta sitten tilanne palautuu taas entiselleen. Kun näin tapahtuu yhä uudelleen, kaikki alkaa tuntua merkityksettömältä.
Yrittäminen ei tuo tulosta
Ihminen oppii, ettei yrittämisellä ole vaikutusta ja toivominen sattuu enemmän kuin tyhjyyden hyväksyminen, joten hän lakkaa yrittämästä. Olemassaolo ilman yrittämistä, toivoa ja odotuksia on omanlaistaan uupumusta.
Kun on ymmärtänyt liiankin hyvin, miten maailma toimii; on nähnyt vallankäytön mahdin, epäoikeudenmukaisuuden, kärsimyksen ja ihmisen olemassaolon sattumanvaraisuuden, on vaikea enää välittää ja olla mukana pelissä, jonka tietää olevan epäreilua.
Miten ilmaista väsymystä?
Eksistentiaaliselle väsymykselle ei ole olemassa sosiaalisesti sopivaa ilmaisutapaa. Siksi ihminen pysyy mieluummin hiljaa ja tekee kuten odotetaan, vaikka tuntisi sisäisesti hukkuvansa olemisen painon alle. Toisen on sitä vaikea havaita, koska moni osaa piilottaa sen hyvin tai eristäytyy muista.
Puhuminen eksistentiaalisesta väsymyksestä saattaa säikäyttää ympärillä olevat. Onko läheinen kenties itsetuhoinen? Eksistentiaalinen väsymys on kuitenkin eri asia kuin itsetuhoisuus. Toisella on halu kuolla, toinen on väsynyt elämiseen. Toinen kaipaa loppua, toinen lepoa. Ja väsynyt kaipaa ennen kaikkea lupaa siihen, ettei tarvitsisi yrittää niin kovasti, esittää ja ylläpitää kulisseja.
Se mitä on ja mitä jaksaa, riittää. Kuva: Rauhaisa Tähtitorninvuori.
Se riittää
Syvällinen olemassaoloon liittyvä väsymys ei ole heikkoutta tai epäonnistumista. Ihminen vain on esittänyt selviytymistä ja pitänyt kasassa liian paljon liian kauan. Lopulta eläminen muuttuu pelkäksi elämän sietämiseksi.
Eksistentiaalisesti väsynyt ihminen tarvitsee lupaa levätä ilman syyllisyyttä ja olla olemassa vähäiselläkin kapasiteetilla ilman että tulee tuomituksi rikkinäiseksi. Hän tarvitsee ihmisiä, jotka näkevät väsymyksen yrittämättä korjata sitä. Tavoitteiden, toiveiden tai tulevaisuuden suunnitelmien vaatiminen väsyttää entisestään, mutta pienet asiat, kuten lämmin juoma, pehmeä huopa ja hetki auringonpaisteessa voivat tehdä nykyhetken hieman kevyemmäksi kestää.
Tarvitaan lupa siihen, että se mitä on ja mitä jaksaa, riittää.
