Yksinäinen nainen metrossa
Saatoin äidin junalle viikonlopun jälkeen. Kotimatkalla istuin hiljaa metrossa omaan maailmaani sulkeutuneena ja kuuntelin musiikkia. Vähän kuin totutellen siihen, mihin olin taas matkalla. Omaan kotiin, aivan yksin, haikein mielin.
Tänään tuntuu siltä, että haluan vain pois tästä kaupungista. Täällä minua ei odota mikään.
Sama tyhjyys ja tuska iski kesällä, kun palasin loman jälkeen maalta, missä elämä oli yksinkertaista ja rauhallista ja ympärillä sukulaisten piiri. Täällä on paljon ihmisiä, mutta ei ketään ympärillä.
Enkeli istahti vastapäätä
Sitten junaan nousi vanhempi nainen. 75-vuotias, kuten kohta kuulin. Vaaleaksi harmaantunut tukka, lempeät kasvot ja niin surulliset silmät. Nainen oli silmissäni hyvin kaunis.
Hän näytti hyväkuntoiselta, mutta hänellä oli vaikeuksia päästä istumaan, kun metro liikkui. Kun hän lopulta istahti minua vastapäätä, hymyilin hänelle osoittaakseni, että olisin halunnut auttaa, mutta en oikein tiennyt miten.
Nainen hymyili takaisin. Hän näytti aivan enkeliltä. Niin lempeä ja samalla surullinen hänen katseensa oli.
Sinulla taitaa olla jotakin tosi kivaa odotettavaa,
kun olet niin hymyssä suin.
Hän näytti matkalippuaan ja kysyi jotain. Musiikki soi korvissani niin kovaa, etten kuullut. Nypin kuulokkeet nolona pois ja kysyin, mitä hän halusi tietää. ”Monesko päivä tänään on?” hän kysyi. Kyllä, 21. ja kyllä, lippu on voimassa. Hymyilimme.
Matka jatkui, ja hymy jäi karehtimaan suupieliin. Hetken kuluttua nainen kumartui puoleeni ja kuiskasi: ”Sinulla taitaa olla jotakin tosi kivaa odotettavaa, kun olet niin hymyssä suin.” Pala nousi kurkkuuni, kun yllätyin siitä, miten väärässä hän oli. ”Ei minulla itse asiassa ole, mutta on kiva jutella jonkun kanssa.” Hymyilimme taas.
Yksinäinen kaipaa eniten kohtaamista
Ja sitten hän alkoi kertoa yksinäisyydestään. Kädessä oli torilta puolison haudalle ostettu kukka. Kaksi vuotta sitten hän jäi yksin 40 vuoden jälkeen. He olivat juuri rakentaneet ihanan kesäpaikan kauas Helsingistä. Nyt hän ei sinne enää pääse, kun ei uskalla yksin ajaa. Siellä on niin pimeääkin. Hänellä on poika, mutta poika on kiireinen. Nainen paljastaa, että on tavannut miniänkin vain kerran.
Hän lisää, että joskus on tarve purkaa asioita. Niin on, vastaan.
Liian moni jää yksin, ikään katsomatta. Suomessa joka viides kokee ainakin ajoittain yksinäisyyttä ja jatkuvasti joka kymmenes. Kuva: Pixabay
Kun jään metrosta, puristamme toistemme käsiä. Toivotan hänelle kaikkea hyvää ja siunausta elämään. Kohtaaminen jää aivan liian lyhyeksi. Olisin halunnut ryhtyä hänelle kaveriksi. Vilkutamme vielä.
Bussissa itkettää. Ei enää oma yksinäisyyteni, vaan naisen. Samalla itkettää se, miten Jumala näkee sisimpämme, itkumme ja kaipauksemme. Uskon, että Hän järjestää näitä kohtaamisia, jotta jaksaisimme. Lyhyitä hetkiä, jotka saavat omat surut tuntumaan sivuseikoilta ja muistuttavat pienten hetkien suuruudesta.
—
Kuuntele myös podcastin Pari sanaa ja kuppi kahvia jaksot yksinäisyydestä: Yksinäisyys – kuin kupla josta ei pääse ulos ja Yksinäisyys – kokemuksia omasta elämästä. Samankaltaista aihetta koskettaa myös teksti Vanha mies lumituiskussa.
