Valkoinen maa ei riemastuta huhtikuussa
Kun kevättakit ja -kengät on jo kaivettu esiin, en aamulla riemastunut, kun avasin ikkunaverhot. Maa oli valkoisena. Mihin katosivat ne sulat kadut ja jo hiekoitussorasta puhdistetut jalkakäytävät? Tällaisia aamuja odottaa kädet ristissä joulun alla, ei huhtikuussa.
Uinti sai jäädä tänään väliin – ei kylläkään lumen, vaan pohjoisesta yhdeksän metriä sekunnissa puhaltavan tuulen takia. Siinä olisi joutunut helposti pukukopittomalla rannalla keräilemään vaatteitaan pitkin laituria, ellei jopa Suomenlahtea. Sitä paitsi pohjoistuuli rannassa on kylmää kyytiä. Vedessäkin on lämpimämpää.
Sen sain todeta myös iltakävelyllä, kun käännyin pohjoiseen päin. Oli pakko valita oikoreitti, kun suu jäätyi irvistykseksi paikoilleen.
Pyöräilykausi Helsingissä on kuitenkin alkanut, sillä valkoiset Alepat seisoivat Kaivopuiston rannassa rivissä kuin sotilaat. Yksikään ei näyttänyt olevan käytössä, mitä en sinänsä tällä kelillä ihmettele. Oma – tai oikeammin pojan käyttööni lainaama – Jopo on vielä tallissa ja saa toistaiseksi siellä pysyäkin.
Alepan kaupunkipyörät seisoivat Kaivopuiston rannassa rivissä kuin sotilaat konsanaan.
Illalla ajattelin katsoa Teemalta bhutanilaisen elokuvan Koulu maailman laidalla. Ei ihan tyypillisintä tarjontaa, mutta leffa vaikutti trailerin perusteella elämänmyönteiseltä. Sellaista henkeä tarvitaan juuri nyt.
Tänään on muuten ensimmäinen Facebookin jälkeinen päivä. En ole kaivannut takaisin.
