Valinnat vai pakko? Oman vastuun retoriikasta arjessa

Kuinka usein kuuleekaan ihmisten sanovan, että on pakko tehdä jotakin, vaikka todellisuudessa on kyse heidän omista valinnoistaan. 

On pakko tehdä pitkää päivää, jotta saa tarpeeksi rahaa. On pakko nousta viideltä, jotta ehtii lenkille. On pakko päästä lomalla pois kotoa. 

Raha pakottaa

Kovin usein arjen pakot liittyvät taloudellisen hyödyn tai ammatillisen menestyksen saavuttamiseen tai johonkin itseä ja ulkoista minää korostavaan toimintaan. 

Kenties tarpeeksi rahaa tarkoittaa, että voi elää leveämmin, vaikka vähemmälläkin pärjäisi. Kenties pitää herätä yltiöaikaisin, koska on täyttänyt kalenterinsa niin, ettei muuten ehdi. Tai kotoa on päästävä pois, koska on järjestänyt elämänsä niin, ettei kotona ole hyvä olla.

Ongelma ei niinkään ole se, pitääkö tai onko ihmisillä oikeus valita, mihin elämässään satsaa, vaan retoriikka, jolla siitä puhutaan. Se, mikä on oman valinnan tulosta, ei nimittäin välttämättä ole pakko.

Oma valinta ei ole pakko

Pakkojakin on. Hengittämättä, syömättä ja juomatta ei pärjää, eikä kukaan vielä ole selvinnyt tästä maailmasta hengissä. Tarvitsemme kodin, vaatteita sekä jonkin keinon, jolla me sen kustannamme. Useimmille se keino on palkallinen työ; joillekin harvoille peritty omaisuus tai sijoituksista tuleva tuotto. 

Mutta jos haluaa elää kalliisti ja joutuu työllään kustantamaan sen, kyse ei ole pakosta, vaan valinnasta. Yhtä lailla valinta voi olla se, että suostuu tekemään työtä vain osa-aikaisesti ja ansiot jäävät vähäisiksi. Silloin ei voi sanoa, että on pakko ostaa punalaputettuja tuotteita, kun muuhun ei ole varaa. Voisi nimittäin olla varaa, jos valitsisi tehdä työtä kokopäiväisesti.

Yksilöllisyyden korostaminen on myös vastuuta

Vastuun ottaminen omasta elämästä tuntuu olevan joillekin vaikeaa. Ei kyetä tunnustamaan, että tietyt asiat elämässä ovat omien valintojen seurausta, ja niistä on mahdollista halutessaan päästä pois tai irti valitsemalla toisin. 

Se on ristiriitaista, kun omaan itseen ja omiin oikeuksiin keskittyvä kulttuuri on toisaalta entistä yleisempää. Voisi olettaa, että oman yksilöllisyyden korostus tarkoittaisi myös täyden vastuun ottamista yksilöllisistä valinnoista.

Aikuiskoulutustuki ei ole pakko

Ajankohtaisena esimerkkinä toimii hallituksen kaavailu poistaa aikuiskoulutuksen tuki. Siitä on riehaannuttu. Perusteluna on mainittu mm., että nyt on sitten oltava loppuelämä ammatissa, jonka on parikymppisenä valinnut, tykkäsi siitä tai ei. On pakko mennä toimistoon naputtelemaan konetta joka aamu, vaikka haluaisi olla puutarhuri. 

Perustelu ontuu pahasti, sillä kukaan ei ole kieltänyt kouluttautumista uuteen ammattiin aikuisiällä. Kyse on vain siitä, kuka sen maksaa: se joka kouluttautuu (yleensä omaksi edukseen) vaiko yhteiskunta.

Joidenkin mielestä aikuiskoulutustuki on pakko saada, vaikka todellisuudessa ei olisi pakko opiskella uutta ammattia. Terveydelliset syyt ovat asia erikseen. Mutta usein voi joustaa, jotta opiskelu olemassa olevan työnkin ohella onnistuu. Se vain vaatii kurinalaisuutta, ponnistuksia ja kenties vyön kiristämistä eikä ole missään tapauksessa helppoa. Miksi muiden olisi pakko tukea helppoutta, josta yksittäiset ihmiset saavat hyötyä?

On pakko muuttua

Jos pakko on jatkuva valituksen aihe, on joko etsittävä muutosta tai lopetettava valittaminen. Mutta muutos ei ole ulkoa tuleva automaatio; se vaatii yleensä itseltä jotakin. Ehkä uhrauksia, ja ainakin rohkeutta. On pakko muuttua, pakko luopua, pakko tyytyä – pakko tehdä jotakin.

Jos et voi, on pakko
jos on pakko, voit.